perjantai 6. syyskuuta 2019



HERÄÄMINEN


Miete:
Kenen unta
minä olen?



Unen läpi minua vaivasi tunne, että joku seisoi vuoteen vieressä ja tuijotti minua. Havahduin
hereille ja huomasin, että huone oli pilkkopimeä. Vain aavistus ikkuna-aukon neliöstä, vanhan herätyskellon fosforitaulu. Tunne läsnäolosta ei haihtunut heräämisen myötä, kuuntelin ohutta hengitystä. Sitten soi puhelin. Kuka näin myöhään soittaa? Myöhään muka, nythän oli jo aamu-
yö. Herätyskellon kuolleet fosforiviisarit näyttivät pari minuuttia yli kolmea. Sielunvihollisen
hetki.

Kompuroin vuoteesta unenpöperössä jalkeille ja lähdin hapuilemaan kohti valokatkaisijaa. Se
oli seinällä ovipielessä ja siitä vähän matkan päässä oli puhelinpöytä. Siinä pimeää hapuillessa
valtasi mielen pelko, että törmäisin siihen yötuijottajaan, joka oli iskenyt vihamieliset silmänsä nukkuvaan minuun. Ja puhelin soi ja soi, kunnes käsi osui sen luuriin ja olin vähällä hosua koko rakkineen lattialle. Kuka taulapää hätyyttelee ihmisiä tähän aikaan yöstä, minä mesoin mielessäni kiukkuisena ja turhautuneena. Kyllä täytyy olla todella tärkeää asiaa!

Vieläkö meillä on tämä iänikuinen lankapuhelin, minä mietin mielessäni. Nostin puhelimen korvalleni enkä ehtinyt edes haloota sinne sanoa, kun keskityin kuuntelemaan. Naisääni selitti
jotakin hyvin vaativasti. Puhelu katkeili ja häipyi välillä kuulumattomiin. Sain sen verran aikatilaa että kysäisin kuka soittaa. Ääni sanoi olevansa Anna. Tieto häkellytti minut, koska tiesin hyvin
että Anna oli kuollut jo parikymmentä vuotta sitten. Hän valitteli, että yhteyden saaminen on
vaikeaa ja kuuluvuus on heikko. Ja että minun pitää varoa avaamasta ovea tuntemattomille.

Olin nyt valveutunut ja sytyttänyt huoneen kattovalot. Vilkaisin myllättyä vuodetta ja näin Annan makaavan kasvot peittoa vasten katkerasti itkemässä. Kävelin hänen viereensä ja hyväilin hiuksia rauhoitellen. – Miksi sinä itket, kysyin häneltä joka käänsi turvonneet kasvonsa minua kohti.
- On niin paha olo, hän kuiskasi ikään kuin olisi pelännyt jonkun kuulevan.
Sain hänet nousemaan vuoteelta ja hän alkoi halata minua kuin silloin viimeisellä kerralla sairaalan pihassa. Haroin sormilla hiuksia ja lohduttelin kuin pikkutyttöä.
- Tiedätkö sinä miltä se minusta tuntui, kysyin häneltä.
- Kyllä minä tiedän, ja hän kääntyi katsomaan minua. Kalpeat ja laikukkaat, kuolleet kasvot.

Mielikuvat katosivat, kohtaus hämärtyi. Kävelin rauhallisesti ikkunan luona olevan nojatuolin
ääreen ja romahdin siihen istumaan. Minut valtasi ikävä ja masennus. Itkin kuin joskus lapsena, valtoimenaan a epätoivoisesti.
2019



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti