Sydämen muisti karsii
huonot muistot ja muistaa hyvät
(Garcia Marquez)
Unessa voi olemisesta rakentaa teorian, jonka merkitys on syvä olemattomuus. Ilta voi nyt näyttää hyvin epätodennäköiseltä, lunta tupruttaa katulyhdyn valokeilassa. Sein und Zeit ilman selityksiä. Isä oli kuollut pari viikkoa sitten, vietin yhtä hautajaisten jälkeisistä arkipäivstä. -Mieskvartetti lauloi haudalla Aleksis Kiven Sydämeni laulun, Ei muuta kunniaa kuin kuulla kummultansa sun honkiesi huminaa, vaikka hänestä vielä keväällä leikattiin vuosikymenien takaisia kranaatin sirpaleita, pari viikkoa ennen hänen kuolemaansa.
Katsoin lehdestä uutista, joka kertoi tämän päivän konsertista. Taidan mennä sinne, sanoin hänelle ja tiesin että hänkin olisi halunnut. Vaan eihän niillä uusillakaan kivuilla voinut, hän lähti vain sairaalaan. Hei nyt sitten, minä sanoin. Nähdään taas maanantaina.
Ei nähty silloin enää, mutta minä lähdin nyt, vuosia myöhemmin, kun olin luvannut. Olo oli vähän sekava, niin kuin se aina kuoleman jälkeen on. Kuin olisi eksyksissä ja kaikki ovet kiinni. Sain paikan aivan salin edestä, läheltä orkesteria. Cembalisti istui ihan liki, minun edessäni. Luiset sormet tanssivat cembalon hampailla, nuottiavaimien lomitse soljuivat vihreät kuukivet. Kuuntelin Schubertia, sitä keskeneräistä taas. Minua alkoi sietämättömästi nukuttaa. Pinnistin katsetta. Eivät ne kivet todellakaan helmenharmaita olleet. Ne olivat himmeää vihreää, kuin luonto kesällä. Soittajan frakin häntä heilui tahdin, jalka polki pedaalia. Improvisaation solmuista hän kutoi salin kattoon seitin, joka oli täynnä lupauksia. Mietin, että tuo oli kuin Salvador Dalin kevään öinen uni. Mikäpä oli soittajan soitellessa kun virittäjä oli kaikonnut jäljet-tömiin.
Krouvikansa polkee, nostaa jalkaa, ruostehäly cembalosta kauas kalkkaa. Hei hulinaa, minä huudan. Tämä musa vasta ilon irti saa, riemun kattoon nostaa! Käynti tässä ka- pakassa aina kannattaa.
Raotin vähän silmiä, niin että palava kirahviko ja sähkökitara vaan?
Soittajan sormissa oli se jokin, tai lieneekö vika päässä. Cembalon ääneltä ei kukaan kuullut kuiskutuksia, joita Nietsche hoki minulle pöydän alta. Herra soittaja vain päätään vatkaa, hymy kulmahampaat paljastaa. Frakin helmat maata laahaa, hei hulinaa! Aattoiltaa juhlitaan!
Heräsin ja havahduin ankaraan kätten taputukseen. Cembalisti nousi seisomaan soittimensa eteen ja kumarsi yleisölle. Hän teki hajamielisen viittauksen kohti soitinta, joka luimisteli ujona yltävillä. Toivottavasti eivät vaadi esittämään toistamiseen koko konserttoa, minä ajattelin epätoivoisesti. Eihän se mikään keskeneräinen ollukaan. Miksi isä näitä minulle suositteli? Hän istui usein kamarin laiskanlinnassa ja luki Uutta Suomea, otsa vähän rypyssä. Häntä huolestutti minun musiikkimakuni. Ei kai taas sitä Louis Armstrongia, hän kivahti. Kuulin kuinka lehti rapaji tyytymättömänä.
Mutta tänään minä olin kuunnellut Schubertia.
Konsertin jälkeen, kotona menin istumaan hänen laiskanlinnaansa, enkä enää kuunnellut Jazzia. Louis oli kuollut ajat sitten ja minä saatoin vapaasti kuunnella vaikka irlantilaisia kansanlauluja. Etsin silti Schubertin Requemin.
Unessa voi olemisen yhteydestä rakentaa teorian, jonka merkitys on syvä olemat-tomuus, minä pohdin taas. Ilta voi nyt näyttää hyvin epätodennäköiseltä, lunta tup-ruttaa katulyhdyn valokeilassa. Sein und Zeit ilman selityksiä. Isä oli kuollut , vietin nyt jotakin hautajaisten jälkeisistä arkiöistä. Mieskvartetti lauloi haudalla Aleksis Kiven Sydämeni laulun. Vielä keväällä hänestä leikattiin kranaatin sirpaleita. Pari viikkoa ennen hänen kuolemaansa. Katsoin lehdestä uutista, joka kertoi tuon päivän konsertista. Taidan mennä sinne, sanoin hänelle ja tiesin että hänkin olisi halunnut. Vaan eihän niillä kivuilla voinut , hän lähti sairaalaan. Hei nyt sitten, minä sanoin. Nähdään taas maanantaina.
Ei nähty enää. Kello oli kolme yöllä, demonien vapautuksen hetki. Nyt minä olin kuunnellut taas Schubertia. Isästä en tiedä. (2023)
Asia: Ferdinand Schubert: Requiem. Eksistentialismi. Heidegger. Dali: Palava kirahvi.
Mietteitä:
Ajatuksia ei voi sensuroida. Ne pitää unohtaa.
Ajatuksen pää. Mutta kumpi niistä?
Elämä on lyhyt. Sen kuluttamiseen moni tarvitsee ajanvietettä
Elämän genre on tietoisuus vapaudesta
Elämän paradigmat löytyvät vuorisaarnan yhtälöstä
Ensimmäinen ääni jonka lapsi kuulee on äidin sydän
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti