LEIMATTU
Tietä käyden tien on vanki, Vapaa
on vain umpihanki (Aaro Hellaakoski)
( Kuva: Hymyilevä sulhasmies 1988, Esko Heikkilä) )
Avaan uteliaana viimeisimmän blogini, koska haluan nähdä miten se on vastaanotettu. Vaihdan aihetta kerran viikossa ettei sama juttu pääse homehtumaan. Kyllä aihe on huomattu, koska minua varoitetaan oman blogini lukemisesta oikein punaisella tekstillä: Varoitus arkaluontoisesta sisällöstä. Ja sitten vielä kaksi vaihtoehtoa: Ymmärrän ja haluan jatkaa, ja En halua jatkaa. Luen blogin taas kerran ja ihmettelen. Mikä noissa viisi vuotiaan lapsen muistoissa on niin arveluttavaa, että siitä pitää oikein varoittaa lukijoita? Se kertoo sodasta lapsen silmin. Nykyään lehdet ja televisio ovat täynnä pelottavia ja raakoja sotakuvauksia, mutta niistä ei yleisradiota eikä lehtiä arvostella eikä lukijoille suositellä käytösohjeita. Joku sanoi minulle kerran, että älä puhu saksaa, minä vihaan sitä kieltä! Oliko kysymys nyt samanlaisesta vapaamielisyydestä, kun minä kirjoitin tuon vanhan ja kaikille varmaan tutun marssilaulun, Eerikan sanat saksaksi. Nehän ovat kyllä kaikkien nähtävissä youtubissa.
Kuka tai mikä tiimi on demokratiassa niin ylhäällä ja erityisessä asemassa, että saa määrätä ja johdatella ihmisten puheita, mielipiteitä ja kirjoituksia? Periaatehan on, että jos rikkoo lakia, niin siitä seuraa rangaistus. Ei niin, että rangaistaan kieltämällä etukäteen mitä saa lukea, puhua tai kirjoittaa. Totalitääristä yhteiskuntaa alkaa muistuttaa sekin, että tuomarit ja ilmiantajat ovat nimettömiä. Kirjoittajan otsaan liimataan tuo varoitus, josta puuttuu asiasta päättävän allekirjoitus. Ainakin minä koen moisen varoituksen kunnianlouk-kauksena johon on mahdollista saada oikeusturvaa. Ei ole yhdentekevää millaista kuvaa minusta levitetään lukijoiden keskuuteen eikä se, miten se kirjoittajaan vaikuttaa. Jos teks-tiä arvostellaan, pitäisi sentään kyetä tarkasti osoittamaan mikä siinä on vaarallista tai arkaluontoista ja miksi.
Kun noita varoituslappuja alkoi ilmaantua jo aiemminkin, jätin asian sikseen. Katosivathan ne kun aikansa kiusasivat. Nyt ne alkavat ärsyttää ja masentaa. Aina silloin tällöin ne val- vottavat öisin ja kun mieli askartelee moisen ongelman parissa, niin kyllä siinä luovuuskin katoaa. Kritiikeistä päätellen minulla sellaistakin vielä on, vaikka olen 84 enkä kirjoita pitkiä novelleja ja romaaneja, jotka on valettu etukäteen muotoiltuun muottiin. Olet lahja-kas ja poikkeuksellisen omaperäinen. Tekstisi ovat vahvoja, persoonallisia ja taidok-kaita. Unenomainen tyyli on taitavasti toteutettu ja harvinainen suomalaisessa kirjallisuudessa. Näitä kritiikkejä on pitkien vuosikymmenien kuluessa kertynyt ryväs, mutta siinä kaikki. Kustantajat ottavat vastaan käsikirjoituksia, joiden arvelevat olevan taloudellisesti tuottavia. Minä kirjoittelen nykyään lyhytproosaa jonka olen nimennyt lastuiksi, enkä juokse rahan ja huomion perässä. Blogien kuvituksessa käytän useimmiten omia töitäni.
Kirjallisten kuplien turvassa on tietysti helpompi kirjoitella, vaikka siinä joutuu tiedosta-mattaan hyväksymään ulkopuolisen sensuurin: Kirjoita näin, niin voit onnistua! Luulin että Kirjailijaliiton jäsenenä saan siltä tukea, mutta ilmeisesti turhaan. Jostain syystä minä inhoan kieltämistä ja holhoamista. En voi hyväksyä nimetöntä syytöstä jota ei vaivauduta tarkemmin määrittelemään. Ja ihmettelen minä sellaisia lukijoita, jotka tuota varoittavaa neuvoa noudattavat. Olen tullut siihen käsitykseen, että leimalaput herättävätkin uteliai-suutta ja lisäävät lukuhaluja. Minun rintaani on painettu ilkeämielinen leima joka muistuttaa natsisaksan lakia. Keltainen tähti on nyky Suomessa punainen, hurskas toivomus. Varo lukemasta tätä blogia, siitä ei (ehkä) hyvä seuraa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti