I I
I M B O L G I N A I K A A N
Minä kuuntelen mieluummin Cecilia Bartolia ja ah, niin ihanaa barokkimusaa. Kyllähän Kiri Te Kanavankin maorilaulut ovat herkkua tuon joka päiväisen hevirokin ja raakkumisen sijaan. Ihminen on sellainen, että hän viihtyy parhaiten utopiassa. On mukava piehta-roida hauskoissa mielikuvissa ja työntää ikävät asiat ja muistot pii-loon. Mihin ne kätketään? Maastokuvioisen maton alle, jonka pin-taan on ommeltu varoitus: älä katso tämän alle, sinne on haudattu pelko. Helpot muistot ovat kauniita, ne palauttavat mieleen tuttuja ääniä ja ne saavat mielen otolliseksi ottamaan vastaan samanlaista tietoa. On kevyt olo kuin Imbolgin aikaan pyhän Brigidin päivänä Kylemoressa. Ihastelen iirinkieltä, kun Moja ja Aisling laulavat Connemaran merestä. Olen kuullut sanottavan, että iireillä ja suoma-laisilla on jotakin yhteistä. Ainakin meillä on surumielisiä kansan-lauluja vaikka muille jakaa. Mutta eihän se käy laatuun, anglosaksista raakkumistahan musiikin olla pitää. Eikä meillä ole mitään omape-räistä, sillä mollisävellajikin on kirjattu venäläisille. Ja sikäläisen käsityksen mukaan Kalevalakin on venäläinen, koska karjalaiset ovat venäläisiä. Mitä nyt Lönnrothkin siellä kävi vain vakoilemassa.
Omat mielipiteet, omat muistot ja tuntemukset täytyy haudata kent-tälapiolla kaivettuun liberaaliin kuoppaan. Vanhaa kieltä on mahdo-tonta käyttää, se täytyy korvata vierailla lainasanoilla jotka ovat kuin hiekkaa ugrikielen moottorissa. Tajunnan virta vie meidät kohti kuilua, jonka pohjalla odottaa fingelska, uusi kyökkikieli EU:n museon komeroissa. Ja sensorit.
Cecilia Bartoli. Barokkimusiikki. Kiri Te Kanava. Kylemore Irlanti.