Miete:
On todellisuuksia joita ei voi todistaa




PITÄISIKÖ MINUN TUNTEA SINUT

 

Elän lomittuneena kuvasi kanssa,
yhä harvemmin ajatuksissa


 



Siitä on vuosikymmeniä kun täältä lähdin. Kuka oli tuonut tänne pelargonioita ja asetellut ne ikkunalaudalle? Se on tapahtunut eilen tai tänään, vaikea tietää.  Marraskuinen hämärä päivä on saanut ne ikkunan valossa heräämään ja  oudoksuen huomaan, että niihin on puhjennut hentoja, vaaleanpunaisia kukintoja. Muistan kuinka kauan sitten aamuisin herätessä vesilasi oli jäässä ja ikkunan eteen oli tuprunnut öinen lumi, niin että piti käydä se  ulkoa päin lakaisemassa. Minähän asuin täällä kellarissa. Nyt ahdas huone haisi tunkkaiselle homeelle ja lattialla, pöydän jalan tuntumissa kömpi kohmeinen kärpänen.
     Avasin laukun ja ladoin pöydälle mukaan otetut paperit. Päiväkirjamerkintöjä, runontynkiä, raajarikkoisia tarinoita. Valokuvan, joka esitti  nuorta tummahiuksista tyttöä. Minun pakkomielteeni, jonka olin nimennyt Botticellin Lauraksi vaikka muistelin että taiteilijan Laura oli vaalea. Tunsin kuinka kuvan myötä  kellarihuoneeseen levisi hitaasti kukkien tuoksu ja muistin kevään, jolloin jätin ne hänelle antamatta. Olin suunnitellut että annan ne nimipäivänä, mutta en kuiten-kaan rohjennut. Hän istui minun edessäni maailmanhistorian luennoilla ja tuoksui kukille. Osakunnan juhlissa pyrin hänen lähelleen ja huomasin puseron rinnuksessa pienen hiirikorun. Luentojen jälkeen seurasin häntä matkan päästä ja pelkäsin, että minut huomataan. Aina hän pysähtyi linjuripysäkille ja jäi odottamaan Paraisten autoa.  
      Selasin papereita. Niihin oli töherretty lyijykynällä sentimentaalisia nuoruuden runoja. Joen virta, äänetön viriävä tuulenkieli. Lintujen mustat siivet leikkaavat sälöjä hangenpintaan. Huomasin komeron oven, sen jossa kauan sitten pidin vaatteita ja muita tavaroita. Vielä kerran halusin avata tuon oven ja etsiä löytyisikö sieltä jotakin unohtunutta. Ovi oli juuttunut niin kiinni, että hädin tuskin sain sen aukeamaan. Pimeästä raosta lehahti silmille parvi koiperhosia, mutta sitten sieltä astuikin Laura kellarihuoneen ahtaaseen tilaan. Minun oli pakko istahtaa homeelle tuoksahtavan vuoteen päiväpeitolle. Komerosta kuului hyvin vaimeana Lisztin Liebesträume.
     Olin hämmentynyt, mitään en osannut sanoa. Vuosien mittaan hän ei ollut muuttunut vähääkään, hiirikorukin oli yhä puseron rintamuksessa.
     Kokosin paperit takaisin laukkuun ja lähdimme kuin yhteisestä sopimuksesta ulos, raikkaaseen syysilmaan. Hän ei puhunut mitään, seurasi vain minua kun suunnistin kulkuni kohti linjuripysäkkiä. Koko matkan ajan kerroin hänelle maailmasta joka oli muuttunut. Valitin, että ihmisiltä puuttuu kyky empatiaan ja mielikuvitus korvataan tekniikalla. Enää ei ole ideologioita ja niiden tilalle on tullut pyhä tavara. Omaa kulttuuriperintöä ei arvosteta, vaan etsitään kaikkea eksoottista ja ajan kuluttaminen on tärkeämpää kuin syvällinen tunteminen. Oma kieli vaihdetaan vieraaksi ja  suositaan vieraita nimiä, koska omakieliset tuntuvat maalaisilta ja arkisilta.
Varmaan ihmettelet miksi minä sinulle tulin tällaisia puhumaan, mutta ymmärrät ehkä jos sanon, että olet minulle pakkomielle ja minä olen yksinäinen. Ihmettelen usein mihin sinä lopulta katosit.
     Hän kyllä kuunteli minua vaikka ei vieläkään puhunut mitään. Olimme tulleet jo lähelle tuttua linjuripysäkkiä kun huomasin, ettei hän enää kulkenutkaan rinnallani. Siihen oli ilmaantunut vanha nainen jonka kasvot olivat itkusta turvoksissa ja jolla oli  vastenmielisen ryppyinen iho. Kaapissa piilottelu oli jättänyt häneen jälkensä. Nyt nainen  pysähtyi ja katsoi minua tyytymättömänä.
     -Miksi seuraat minua joka päivä tänne pysäkille? Pitäisikö minun tuntea sinut? Etkö sinä vielä tiedä, että joidenkin ihmisten suuruus on siinä että he kirjoittavat hyvin. Toisten suuruus on siinä, etteivät he kirjoita. Näin hän muistutti minua Jean de la Bruyeren tokaisusta.
     Vilkaisin vielä kerran ympärilleni. Vanhat rakennukset häipyivät hitaasti tihenevän lumisateen varjoon.
     Anteeksi, ei ollut tarkoitus tunkeilla. Minä vain haluaisin matkustaa ajassa taaksepäin, sanoin hänelle jonka katseesta erotin pelon. Niin kuin useimmat ikääntyneet ihmiset, hän ei halunnut muistaa mitään. Vanhoille on menneisyys yhtä pelottava kuin tulevaisuus.
     Satoi yhä tiuhemmin lunta. Jätin vanhan naisen pysäkille ja näin kuinka hän vähitellen katosi lumiharson peittoon. Jatkoin matkaa opiskeluaikojen kellaritilaan takaisin, mutta nyt suljin komeron oven huolellisesti.