VÄHÄN MYÖHEMMIN
1970-luvulla
Kuva: Hetki hämärässä (Akvarelli, Yön repaleita T.Yli-Rajala 2019)
Mäntyjen rungot eivät punertaneet enää. Ne olivat hiilikynällä huitaistuja mustia rantuja taivasta vasten. Ikkuna oli ruutu, sen eteen pöydälle Katja oli sytyttänyt pöytälampun. Hän oli puhunut kissastaan, sukinut vähän hiuksia peilin edessä ja vilkuillut minua. Ja minä pohdin että mitä minä täällä tein. Turhaa puhumista pelkästä puhumisen ilosta. Hänen äänensä oli kuparinhohtoinen niin kuin olivat hiuksetkin. Neuroottinen tarve täyttää tyhjä tila omalla äänellä, ajattelin, ja ärtymys pyrki esiin. Pahalta maistuva, karvas röyhtäisy. Minä olen aina yksin.
Katja askarteli viattomasti vihreän laukkunsa kanssa. Latoi peilipöydälle pulloa ja puikkoa, näytti kotiutuvan. – Mitä merkitystä nimityksillä on? hän äkkiä kysyi. Punatulkku! Yhtälailla minä voisin saada kolmannen luokan vapaudenristin tammenlehvien kera. Tai muuta yhtä älykästä, hiusten väristä. Nimityksistä ei muuta saa kuin päänsärkyä. Näin on, usko pois. Ja minä tykkään värjätä hiukset hennanpunaisiksi. Muuten mun oikee väri on maantienharmaa.
Katja seurasi katseellaan kun minä nostin paperipinon pöydälle. Vien tämän huomenna sen lehden toimitukseen, siinäpähän lukevat, sanoin. Ja muotoilevat tekosyitä siitä miksi ei jul-kaista. Minun ajatukseni eivät yllä päätoimittajan tasolle. Meillä on Katja sama ongelma.
Yllättynyt hiljaisuus. Katja suki ja suki hiuksia, pöyhi ja tiiraili pää vinosti peilikuvaa. – Osaat sä näköjään puhuakin, hän sanoi. Ootko sä muka julkassu jotaki oikeesti?
- Olenhan minä, muka. Enkä minä pyri esille hinnalla millä hyvänsä, varsinkaan jos en tarpeeksi hyvää osaa. Maailma on täynnä typeriä julkaisuja jo ilman minuakin. Nuo tuolla rantasaunassa lukevat keskenään toistensa tekstejä ja kehuvat niitä. He ovat kaikki saman mielisiä ja laulavat nuotin vierestä samoja yhteisiä lauluja. Kun minä siellä käväisin, olivat hetken hiljaa. Kaljan, Marxin ja kossun voimalla ne parantavat maailmaa. Ovat niin vapaamielisiä etteivät anna muille puheenvuoroa. Minä olenkin onnettoman huono puhumaan, niin että siinä he tekevät viisaasti.
- Olisitko sä sitte puhunu niille jotaki? Katja kokosi tavaroitaan käsilaukkuun. Pöydällä lojui värikäs piirros jonka hän oli ajankulukseen kyhännyt. Aikaa siitä on vierinyt vuosi-kymmeniä, mutta piirros on vielä tallella minun papereitteni kaaoksessa.
- Ajatus puhumisesta tympäisi. Ne ääntävät sanan omikron amerikkalaisittain, oumikron. Tai luulevat ääntävänsä. Minä puhun yleensä kontin kieltä ja äännän komikron ontti. Sen tähden ne vaikenevat ja hengittävät syvään. Katsovat toisiaan ja vaihtavat puheenaihetta. Että pitäisi kieltää kamarimusiikki ja soittaa vain heviä. Minulle ne vinoilevat.
Painoin soittimen nappia. Monika Grupin ääni loihti ilmaan barokkikoukeroita, ja minä suljin silmät. Elin väärää vuosisataa.
- Sä et sitte aio tulla sinne, Katja kysyi. Mä kyllä meen katsomaan mitä ne siellä puuhaa. Voithan sä tulla sinne vähän myöhemmin, makkaraa paistamaan.
En minä siihen mitään vastannut. Kuulin kuinka Katja avasi oven ja lähti kuuntelemaan heviä ja poliittisia puheita. Minä jäin yksin Monikan kanssa. Piirros jäi pöydälle, ja minä sen siitä taittelin talteen. Mäntyjen rungot eivät enää punertaneet. Yö hiipi Ikkunan takana ja peitti huppuun kaukaisen valon. (2021)
Taistolaiiset
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti