SIELUTON KOSKETUS

                                                Sieluton kosketus 1998 T.Y-R.

Miete: Mikä ei ole luonnollista, on luonnotonta

Kesämökin seinustalla, varjon puolella roikkui naulasta vanha kalaverkko. Olin nukkunut rauhattoman yön koska ihmissuhteet masensivat minua. Ne olivat kuin tuo vanha verkko, johon tartuin aikeissa viedä se ulkovajan suojaan. Verkosta lehahti räpyttelemään sokea lepakko, ja useitakin. Mietin miten saisin ne vietyä turvaan, mutta koskettaa en niitä halunnut. Lepakoihin liittyy paljon perinteisiä ennakko-luuloja, minä ajattelin, ja muistin Jules Renardin lyhyet mutta osuvat muistiinpanot. Ihmisen yö kuluu käytössä, se kuluu kuin vanha hame. Niin se oli minultakin kulunut. Katselin säikkyjä lepakoita, jotka pyrkivät etsimään turvaa valolta. Joka aamu, kun yö palaa takaisin sinne mistä on tullut, siitä irtoaa repaleita, jotka riippuvat missä sattuu. Se oli Renardin näkemys noista hiiren näköisistä riippuliitäjistä.

Niillä on terävät, ilkeän näköiset hampaaat. Niiden näkeminen puistatti, ja niiden silmissä näin uteliaisuuden mutta en vihaa. Suurella vaivalla sain nuo pyristelevät otukset pussiin ja kannoin ne ulkovajan hämärään.

Olin illalla sytyttänyt ikonin edessä olevan tuohuskynttilän ja pohtinut Gregorios Nyssalaisen käsitystä ihmisen sielusta. Minua vaivasi taas kerran tekopyhä tunne ja  häiritsi se, että noita käsityksiä sielusta tuntui olevan muillakin pyhillä isillä ja hyvin monenlaisia. Aina ne poikkesivat toisistaan. Silti tuo epätietoisuuden viidakko oli lohdullisempi ja uskottavampi kuin nykyajan saarnaajien ehdoton totuus, jonka vain he tiesivät ja joka perustui aineellisen maailman lakeihin. He puhuivat arkisista asioista ja luulivat että ihmisiä kiinnosti vain raha ja kilpailu. Eivät he muista sielua. 

Renard ennusti, että kiihkeämmin kuin rakas ihminen , lepakot imisivät minunkin vertani kunnes olisin kuollut eikä ihmissuhteiden välisiä ongelmia enää olisi. Ehkä nämä synkät ajatukset johtuivat unettomasta yöstä. Olin kuullut kuinka peura hamuili mökin pihalle istutettuja kukkia. Unessa kuulin myös kuinka Robert Schuman soitti Claralleen säveltä joka oli jo kaikilta unohtunut.

Ajattelin nyt, että ihmiset liioittelevat ja näkevät kaikessa vain nurjan puolen. Eivät nuo riippuliitäjät ilkeitä ole, vakuutin itselleni koska olin mökillä aivan yksin. Ne eivät milloinkaan kosketa minua, vaikka niitä hätistelen yöuniltaan. Kauas ne lepattavat ja yön lapsina ne vain vihaavat valoa. Pienillä hautajaishuiveillaan ne etsivät minun tuohukseni, jotta voisivat sipaista sen sammuksiin. Lepakot ovat tunteettomia, niillä ei ole eilistä eikä huomenta, ei tätä päivää. Vain lyhyt hetki, teodikean ongelma  jonka aikana minä käännän pääni pois, koska pelkään epäpuhdasta, sielutonta kosketusta.

Jules Renard: Kuvien metsästäjä. Otaava 1973. Teodikea. Clara Schumann.