KUKAAN EI TUNNE KETÄÄN

                                            Kuva: Illansuu, öljy. K.Yli-Rajala 2021.

                                     

Mitä kauemmin ihminen pysyy lapsena,

sitä vanhemmaksi hän tulee

(Friedrich von Hardenberg)

Sytytän yölampun uudelleen, sillä uni ei ota tullakseen. Mielessä pyörivät arjen kokemukset, vuodet ja ihmiset. Ja ennen kaikkea Roosa. Lampun valo läikähtää seinälle ja saa tapetin kuviot hetkeksi elämään. Nukkumaanko minä tänne tulinkin kaikkien vuosien jälkeen? Tänne,  missä kukaan ei tunne ketään.

Annan katseen kiertää huoneessa. Kalustus on osittain outo, mutta peili on samalla paikalla kuin kauan sitten. Lieneekö jäänyt siihen minulta kun lähdin? Sen puisissa, maalia hilseilevissä kehyksissä on tuttuus. Muistan miten kahdeksan kolmatta ikäisenä, siis paljon myöhemmin, katsoin eteisen peilistä omaa kuvaa. Näin siinä vanhenemisen oireet jo silloin, ja nyt, yli kaksi kertaa vanhempana etsin kuvasta nuoruutta. Samasta, vuosien kellastamasta pinnasta jota tähyilin kammatessani suavea hiuksiin, jotka saunan jälkeen siirottivat sinne tänne.

Musiikki on vaiennut. Syvä hiljaisuus muhii autiolla pihamaalla ja ulkorakennuksen katonharjalla hiipii kuu. Kuva peilissä näyttää pelokkaalta ja tiedän kyllä miksi: jos vain nostan katsetta, näen synkeän mustan taivaan puiden latvusten ja katonharjan yllä, siellä missä kuu hitaasti pyörii. Mikä meitä, minua ja kuvaani estää putoamasta tuohon syöveriin, ammottavaan kuiluun joka ilkkuu meitä lukemattomilla tähdillään? Neljätoistiaana ostin kirjakaupasta kirjan, jonka nimi oli Avaruuden valloitus. Tuohon aikaan pakonopeus oli vielä saavuttamattoman etäistä utopiaa. Tuossa samassa vuoteessa minä tuota kirjaa tutkin aamuyöhön asti.  Mitähän sinä yritit todistella, kysyn peililtä ivallisesti ja heitän siihen arvioivan katseen. Mittaan ja rekisteröin harmaat ohimohiukset, valkoisen parran ja kaljamahan.Vaikka eihän minulla sellaista voi olla, kun en latki olutta.

No, enpä tiedä. Ehkä se oli eräs muoto paosta, joka lähti todellisuudesta liian pienellä lähtönopeudella. Muutenhan minusta olisi voinut tulla tähtitieteilijä eikä tällainen itsetunnon puutetta poteva humanisti, jolle joku osastopäällikkö käy aika ajoin keljuilemassa. Katselen hävyttömästi kuvaa, laihaa, murros- ikäistä hahmoa, jonka hyökkäävä asenne hämmentää minua. Luulin sitä araksi ja introvertiksi, että se on aina puolustuskannalla. Että sen olisi vaikea ilmaista todelliset ajatukset. Arvaan nyt, että se parhaillaankin elättelee päiväunia tytöistä, jotka muissa olosuhteissa pyörisivät ympärillä koskaan minua näkemättä.

Jos yrität ruveta naljailemaan minulle, niin arvaa kuka jää toiseksi, sanon kuvalle.  Minun itsetuntoani ei horjuta enää mikään, uhoan peilille joka katsoo minua vinosti. – Niinhän sinä luulet, se vastaa tietoisena siitä, että minä vain nukun. Vedän peiton taas korville ja käännän kylkeä. Himmeä tuikku jää palamaan, mutta jääköön. Tällainen keskustelu on hedelmätöntä ja minä ärsyynnyn nykyään liian helposti. Koen tuon murrosikäisen luihun olemuksen loukkaavaksi, sillä vielä äsken se piilotteli sotilaiden leveiden selkien takana, ampumapaviljongin takana. Karl Krausin tapaan perustelen kantaani niin, että en tosiaankaan seurustele sellaisten ihmisten kanssa, jotka käyttävät sanaa ”tosiaan”.   

Ummistan silmät varmuuden vuoksi uudelleen, keskityn katselemaan tähtitaivasta kouluaikojen kodin yläkerran ikkunasta ja odotan näkeväni Halleyn pyrstötähden. Mihin Roosa hävisi, häivähtää vielä ajatuksen pohjalla. Ehkä hän jossakin makaa? Minua nolottaa, sillä en ollenkaan muista miten minä olen tänne ullakkohuoneeseen päätynyt.

Murrosikä.