LAMPUN VALOSSA



Ihminen, rakasta sinä vain
tässä unen unen unessa
Tänään eilinen on ennen vanhaan,
huomenna tänään on
muinaisuutta
(Kanginsju)

Sytytän nyt yölampun uudelleen. Uni ei ota tullakseen ja mielessä pyörivät
arkiset kokemukset, vuodet ja ihmiset. Läheiset ja etäisemmät. Lampun valo läikähtää seinälle ja saa tapetin kuviot jähmettymään. Kun terästän katsetta, erotan sinisiä pieniä kukkia jotka satavat sen läpi.

Nukkumaanko minä tänne tulinkin kaikkien näiden vuosien jälkeen? Annan
katseen kiertää huoneessa. Huomaan että peili on samalla paikalla kuin am-
moin sitten. Liekö unohtunut siihen vai jätetty tarpeettomana? Sen puisissa,
maalia hilseilevissä kehyksissä on vielä jotain tuttua. Muistan kuinka kahdek-
san kolmatta ikäisenä, siis vielä paljon myöhemmin, tuijotin omaa kuvaa kammatessani suavea pönsään,joka saunan jälkeen siirotti sinne tänne. Pei-
likuvat hämmentävät minua, koska niissä ei koskaan tuule eivätkä niistä le-
hahda ilmaan tuoksut. Lintujen laulua niistä ei voi kuulla, mutta jos oikein
keskityn, saatan erottaa peilikuvasta kolmesataa vuotta vanhaa musiikkia. 

Sinisen sateen läpi tihkunut musiikki on nyt kuitenkin vaiennut ja syvä hiljaisuus muhii jo autiolla pihamaalla. Ulkorakennuksen katonharjalla hiipii kuu ja yritän palauttaa äsken kuultua säveltä. Oliko se Seeli Toivion esittämä Preludium Bachin sellosarjasta?

Vasenta olkapäätä kolottaa reumatismi ja siksi käännän nyt tuskastuneena
kylkeä. Eikä se ole ainoa kiusa joka minua vainoaa. Paljon muutakin kuin
jokin osa sellosarjasta on nykyään kadoksissa. Täytyy metsästää sanoja, ja
kun jonkin niistä saan lopulta kiinni, ei palaa mieleen syy miksi se oli niin täh-
dellinen. Ne ovat kuin Renardin yölepakot. Eivät ne ole ilkeitä, eivätkä mil-
loinkaan kosketa minua. Yön lapsina ne vihaavat vain tuohusten valoa ja etsivät pienillä hautajaishuiveillaan niitä, jotta voisivat sipaista ne sammuksiin.

Yön lepakoita on nykyään pilvittäin valoja sammuttamassa. Vain nukkumalla ja silmät sulkemallako niistä voi päästä eroon?