ILLALLA TAIVAS HALKEILI

                                        Kuva:  Syyshalavia. Akavarelli T.Yli-Rajala 1989

Olin aikeissa lähteä kirjoittamaan uutta blogia. Harrastan lyhytproosaa, koska en enää pysty pitämään koossa pidempää tekstiä. En kai ole koskaan osannutkaan. Istuin tutulle paikalle ikkunan eteen. Oli jo ilta, taivas halkeili säröille ja kuulin äänen, joka muistutti lakanakankaan repeilyä. Ehkä alkoi leijailla taivaan kappaleitakin keveästi minun jaloilleni joita kylmä pisteli. Näin olin tuntenut joskus ennenkin, kun katsoin hyvin korkealta alaspäin kohti mustaa veden pintaa jossa pilvet uivat. 

Televisio oli jäänyt auki ja sen ääni häiritsi keskittymistä. Näin kuinka tankit vyöryi-vät rajan yli, ohjukset tuhosivat siltoja ja rakennuksia. Uutisissa joku uhosi, että  Ukrainaa ei enää ole.

Oikeastaan se ääni ei ollutkaan repeilyä vaan musiikkia. Tarkemmin kun kuunteli, se oli Schubertin kahdeksas, se keskeneräinen. Forte ma non troppo, ajattelin katke-roituneena. Kallistin päätä ensin vasemmalle ja sitten oikealle niin, että näin koko pihamaan. Sen pinta oli ohuen kuuran peitossa ja herukkapensaat tököttivät kohmei-sia sormiaan kohti olematonta taivasta. Yritin laskea noita sormia, mutta en onnis-tunut. Ne värisivät himmeässä iltakajossa, hitaasti huojahtelevat kyntensä syksyn punaisiksi lakattuina. Ei se verta ollut, vaan laskevan auringon kiloa ennen lopullista yötä.

Kuvaruudussa juoksivat lapset ja vanhat raunioiden onkaloihin. Siellä luotiin suurta ja mahtavaa Venäjää.

Pyydystin muistista pakoon lehahtaneen kuvan ja naulitsin sen mielen pohjalle kuin perhosen. Ecce homo, Maria, kaihoisa ja nuori katseensa minun silmiini hukkumassa. Hetkeen pysähtynyt mielen kokoelmaan neulalla lävistetty, Maria aseen  edessä jossa-kin Karjalassa. Kun nyt hetken muistia pinnistelin, palautuivat mieleen kouluaikai-kaisen ihastuksen lapselliset kasvot.

Minä elän sateen ropinassa, vanhoissa valokuvissa, tuulessa ja entisaikojen papereis-sa. Etääntyvissä muistoissa ja yhä harvemmin ajatuksissa. Mutta minä elän vielä.  Siinä nyt istuin yksin työhuoneessa ja minun mieleni oli musta kuin avaimen-reikä, nurkkaan jähmettynyt torakka. Kaksi tuntia olin jo istunut hämärissä, uskal-tamatta sytyttää valoa tai vilkaista kelloa. Olin kuunnellut tuolin narahtelua hitaassa iltayössä ja kyllästynyt hokemaan kansainvälisyydestä, joka arkipäivässä osoittautui sekasorroksi ja anarkiaksi. Vieraat kurkunkatkojat juoksivat vapaasti terrorisoi-massa ihmisiä, jotka olivat heille avuttomia kohteita. Ja kaikki tämä psykopaattien suuruudenhulluuden takia. 

Suljin television. Olin sieltä  etsinyt tietoa, mutta löytänyt yksinäisyyden. Mitä siis nyt kirjoittaisin?           

Ukraina. Schubert 8. sinfonia, h molli. Lyhytproosa