KIRJALLISUUS

Jokiranta. Öljy 1968 Juhani(Jussi) Jäälinoja

Päivän miete: Monesti viisaus käy 

etupäässä takaperin   ja huomaamatta                                                                                                                                                         

                                                                                                                                                   Tuli ehtoo ja tuli aamu, ja sitten tuli kertomakirjallisuus. Kauno- etu liitteestä luovuttiin, se oli vanhanaikainen ja sisälsi mielikuvan jostakin taiteellisesta. 

Kirjastoissakin erotettiin kertomakirjallisuus tietopuolisesta. Jokin punanenäisten demonien porukka pyrki siivoamaan kaiken tunneperäisen ja suosi yksinkertaista, takovaa tyyliä. Kirjoituskilpailuissa voittivat ne, jotka tietävät että hauki on kala. Murresanat ihastuttavat helsinkiläistyneitä kriitikoita, joiden mielestä murresanat ovat sanallisen kiljuannoksen käyttövoima. 

Luin juuri uutta proosaa jota ylistettiin kulttuurilehdessä. Sanomalehtien kriitikot ovat kadonneet sukupuuttoon, ja epäilen että lehtien talous ei kestä kirjoituspalk-kioiden maksamista. Tyhjänpäiväiset kritiikit vievät myös tilaa tärkeämmiltä uutisilta, vaikkapa jonkin julkean missin kokovartalokuvalta kun hän irvistää lehtikuvaajalle valkaistuilla tekohampaillaan. Tai  kuvalta urheilijasta, joka on kooltaan kaksi metria ja risat. 

Niin, minä siis luin kirjan ja kulautin sen päätteeksi lasin ihan raikasta vettä. Mieli teki kyllä väkevämpääkin, mutta kun lääkäri on kieltänyt minulta huonon seuran. Kirja kertoi seikkaperäisesti junamatkasta Euroopassa, satunnaisista tuttavuuksista ja keskusteluista joissa osallistujat pyrkivät korostamaan omaa merkittävää osaansa kulttuuritilaisuuksissa.

Mikä se tyyli oikein on, joku kysyi kirjallisuuden opettajalta. Ei sellaista olekaan, tämä vastasi. Minä sekaannuin asiaan ja kerroin mielipiteeni. Tyyli olet sinä itse, sinä joka näyt kirjainmerkkien rakosista. Pidä pintasi ja ole mikä olet, älä ota vastaan tyhjiä vaikutteita.

Olin siis lukenut ylistetyn romaanin, jonka kirjaimien välistä pilkotti yksi-vakaa kirjoittaja. Romaani oli kuin 1800-luvulla kirjoitettu postilla. Sanajärjestys, pisteet ja pilkut aina kohdillaan. Lauseista ei irronnut kuvailua, ei tuoksuja eikä värejä. Virkkeet olivat kuin suoriksi karsittuja männyn oksia ilman pihkaa ja perhosten koteloita. Jos jotain oli kirjoittajalta jäänyt, niin kustantajan tikat olivat ne nokkineet. Älä kirjoita noin, he sanovat. Kirjoita mieluummin näin.

Lopputuloksena on postilla jonka lukija ei koe herätystä. Hän nukahtaa ensimmäisten sivujen aikana ja uneksii Garcia Marquezin sadan vuoden yksinäisyydestä. Jostakin maagisemmasta. (2023)

Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys. Jussi Jäälinoja.