HAYDININ SERENADI

Sydämen kivistä kimpoavat luodit 

Amorin sydämeen

Kuva: Suvi (akvarelli 2018 T.Yli-Rajala) 

Hietakäytävä puiston halki näytti päätyvän  kivitalon seinään. Arvelin että matkaa sinne oli pari sataa metriä. Rakennuksen edessä soljui katkeamattomana virtana autoja, yksittäin ja jonossa. Niiden vilahtelussa oli säännönmukaisuutta, Brubeckin jazzin rytmiä. Ne näyttäytyivät sekunniksi harmaata taustaa vasten ja katosivat puiston puiden runkojen taa. 

Istuin penkillä jota ympäröivät  kehänä puiden harsolatvat. Tähän vuodenaikaan ne olivat harvenneet jo verkostoksi, joka punersi silmissä. Kirkontornikin erottui oksien lomasta. Sen kellon helähdys jäi riippumaan ilmaan ja näin kuinka hätääntynyt naakkaparvi  lehahti kiertämään tornia, Nainen jota olin tässä odotellut, ilmaantui talon kulman takaa ja lähti astelemaan minua kohti. Katsoin häntä salaa ja pyörittelin katkaistua krysanteemin oksaa sormissa. Kun nainen ehti kohdalle, piilotin kukan selkäni taakse. Hän heitti minuun ohimenevän, oudoksuvan silmäisyn. Aivan tuntui kuin hän olisi aavistuksen verran lisännyt vauhtia. Niin oli käynyt joskus ennenkin, sillä hän kulki säännöllisesti neljän jälkeen puiston läpi ja katosi näkymättömiin. Aina kun piti nousta ja sanoa hänelle jotakin, eivät jäsenet enää toimineet ja teki mieli heittää kukka maahan ja polkea se.

Mutta nyt minä seurasin häntä katseella pidempään ja näin, että hän kääntyi kadun päässä olevaan kahvilaan. Se oli vanha, koristeellinen puutalo 1800-luvulta. Sen rapistunut seinä vilkkui puunrunkojen lomassa. Nainen nousi portaat ja hävisi oven taakse. Kylmä ovilasi välkähti iltapäivän valossa. Nousin penkiltä ja lähdin kahvilaa kohti. Sen oven takaa aukesi hämärä sali jossa pyöreillä rottinkituoleilla istuskeli asiakkaita juttelemassa ja kallistelemassa lasejaan. Hän istui nurkkapöydässä. Näin soikeat kasvot jonkun miehen leveän selän takaa ja ne hymyilivät. Sanat hävisivät puhuttujen ja naurettujen asioiden paljouteen.

Jäin istumaan yhteen pöytään ja tilasin gingeralen. Krysanteemin panin pöytämaljakkoon muiden kukkien joukkoon. Kahvilan ikkunasta tulvi valoa joka satoi lasilta lattialle ja rajasi sen pintaan keltaisia, abstrakteja kuvioita. Kaiuttimista ei kuulunut tällä kertaa sitä tavanomaista paukutusta ja hakkaamista, vaan aivan hiljaa Haydinin serenadi. 

Kaikki tämä tapahtui kuusi vuosikymmentä sitten. Istuin nyt samalla puistopenkillä kuin silloin, ja mietin mikä on todellisuus ja mikä on kuvitelmaa. Toden kuvaaminen on turhauttavaa, koska se on aina mielikuva, jonka toden kuvaaja on itse luonut. Oliko tuo hämärä muistikuva siis vain unta, olinko hetkeksi nukahtanut? Avasin silmät ja näin saman kukan taas, nyt kuusikymmentä vuotta sitten. Kahvilan ovilasi välkähti syysvalossa ja näin vanhan naisen, joka lähti laskeutumaan portaita ja suuntasi hitaan kulkunsa minua kohti.   (2021)

Totuuden kuvaaminen. Todellisuus.