HIETAPOLKUA 

                     poesie pour la fleur.

Miete: Fraasit ovat niitä varten

jotka eivät voi tai eivät osaa ajatella

Kettu juoksi pihalla siksakia ja katosi äkkiä siperianhernepensaan taa. Muistelin miten Mirja kirjoitti suu mutrullaan runonsa säkeitä. Hän oli voittanut jonkin kilpailun ja elätteli toiveita tulevaisuudesta. Minä olin pirullisella tuulella ja halusin ärsyttää Mirjaa, joka julisti olevansa vapaamielinen. Eikä hän arvostanut klassikoita, hänen mielestään niiden lukeminen  oli tympeä velvollisuus josta pitäisi luopua. Tiedätkö mitä mieltä Baudelaire oli äänestämisestä ja ihmis-oikeuksista, minä häneltä kysyin. Ei ole muuta järkevää ja vakaata hallitus-muotoa kuin aristokratia, sanoi Beaudelaire. Demokratiaan perustuva monarkia tai tasavalta ovat kumpikin yhtä absurdeja ja heikkoja. 

Mirja pyyhkäisi hiukset silmiltään ja katsoi minua viivytellen. Miksi sinä kiusaat minua puolitoista vuosisataa vanhoilla kirjoituksilla. Hehän ovat kuolleet. Hän sai minut miettimään. Unissa haahuilevat usein entiset ihmissuhteet, niin kuin hänkin nyt. Monesti ne ovat naisia, joihin olen tuntenut hienoista vetoa olematta silti heidän kanssaan läheisemmissä suhteissa. Unissa nuo suhteet katkeavat usein kesken, jopa silloinkin kun yritän heitä lähennellä, tai he minua. Moraalin portti on tiukasti suljettu. Minun rakkaani ilmestyy aina paikalle. Noista unen suhteista puuttuu elämisen maku, silloinkin kun ne äkkiä ovat totta.

Myöhemmin iltapäivällä kuljimme hietapolkua seuraten vanhaa rakennusta kohti. Sen ikkunassa häivähti jokin hahmo, ja minä arvelin että olin tullut liian aikaisin. Näin myös vihreän rautaportin, joka oli vielä vähän raollaan, ja näytti kuin se olisi irvistänyt minulle. Sinä juoksit kiviportaat alas ja tulit tähän portille vastaan aina, muistutin häntä. Juoksinko minä? Mirja kysyi ja näytti hämmästyneeltä. Kyllä sinä juoksit ja sinulla oli punainen villapusero yllä ja näytit aina viluiselta.

-Minä en sellaisia muista, hän kohautti olkapäitään. Lintu lehahti lentoon hänen päänsä kohdalla, ja minä näin rautaportin sulkeutumassa. 

Aika on peili jonka läpi on kuljettava. Uni on tragedian katastaasia, ei pelkkä loppunäytös, mietiskelin ja katsoin noita tuttuja kasvoja. Ne riippuivat jossakin kaukana, enkä minä tunnistanut unen lankoja jotka häntä kannattivat. Unen sisäinen jännite on mielessä, sille on turha etsiä järkevää loppua. Se haipuu ja siirtyy uuteen tapahtumaan, sellaiseen jota ei koskaan ollut. Usein se loppuu äkkiä haikeaan tunnelmaan,  loppuu miten ja milloin vain enkä minä ole valmis avaamaan porttia ahdistavaan arkipäivään.  Tiedän, että hänellä on ajatuksia joita pelkää. Että meitä ei ole. Joko hän on tai minua ei ole. 

Kumpi meistä siis on? Näinhän minä uutisen eilisessä lehdessä. Hän esiintyi jossakin tilaisuudessa runojaan lukemassa. Seinäkello löi tuntematonta säveltä, tunnistin Chopinin etydin, mutta en ollut varma. Hänen silmänsä olivat vaalean ruskeat, niissä oli vihreitä pilkkuja. Käsi oli ojennettu minun rintani yli, ja melkein keltaiset hiukset levisivät päiväpeitolle. Pöydällä lojui paperi jolle oli kirjoitettu iskelmän sanat. Mirja oli vasta täyttänyt seitsemäntoista.  Etkö uskalla mua rakastaa, miksen vastausta sulta saa. Mutta se oli väärin, sillä hänestä  itsestään oli vaikea saada irti sanoja. Vaikka hän puhui joskus paljon pakollisista aiheista, tuntui kuin muusta ei saisi puhua. Hänellä oli ajatuksia, joita pelkäsi, ja siksi käänsi päänsä katsomatta silmiin. Ja hän luki runojaan jossakin tilaisuudessa, johon minua ei kukaan ollut kutsunut. Joskus nyt, vuosikymmeniä myöhemmin.

Mitä sinä aiot tulevaisuudessa tehdä, Mirja kysyi. 

- Minun  pitää ottaa tämä elämä periaatteella carpe diem, vastasin hänelle. – No mitä se nyt sitten tarkottaa, hän uteli taas. 

– Sitä se tarkoittaa, että vastaisuudessa kirjoitan minkä kirjoitan ja loput jätän kirjoittamatta. Tartun vain lepattavaan hetkeen, se on minun runoni

.Katastaasi. Unet. Baudelaire.