R E P A

Vaietessaankin hän  tekee kielivirheitä 

(Stanislaw Jerzy Lec)

                                    

                                        Kuva:  Syysvaara  (T.Yli-Rajala 2017)                                    

Opettaja  laski aineen pöydälle ja loi neuvottoman katseen Repaan. – Voi voi! Mitä minä sinun kanssasi tekisin? Sanat leijuivat hiljaisuuteen. Repa oli kaksi vuotta muita vanhempi ja kahdesti luokalle jäänyt. Hän istui voipuneen näköisenä pulpetissaan ja hänen hartiansa  lysähtivät entistäkin alemmaksi. Opettaja luki katkelmia Repan aineesta ja sai muutamat mallioppilaat nauramaan. Minä tunsin myötätuntoa, vaikka hän oli joskus kiusannut minua. Näin hänen katseensa ja tunsin, että hän vaistosi empatian. Se kai hohti jotenkin, koska meidän katseemme hetkeksi kohtasivat.

Välitunnilla pojat vaihtoivat postimerkkejä. Niiden joukossa oli hienoja ulkomaalaisia, mistä lienevät niitä pojat saaneet. Ehkä merimiehiltä, jotka kadulla kulkiessaan heittelivät myös tyhjiä tupakka-askejaan. Niitäkin oli kiva kerätä ja nuuhkia niiden hienoja hopeisia suojapapereita. Repalla ei ollut postimerkkejä, jotka olisivat muille kelvanneet. Minä annoin hänelle omalta veljeltä saamani merkit enkä vaatinut mitään niiden tilalle. Siinä oli sekin Amerikan tädin kirjeestä irrotettu postimerkki, jota me olimme ihailleet. Se tuoksui minun mielestäni Ameriikalle.

Tuo Ameriikan täti ei ollut sukulainen, vaan ihan vieras nainen joka oli lähettänyt Suomen lapsille ameriikanpaketin. Siinä paketissa oli lasihelmiä, suklaata ja jotakin ruoansulatusta edistävää marmelaatia. Opettajat olivat avanneet niitä paketteja ja jakoivat niiden sisällön oppilaille. Hyvien perheiden lahjakkaat lapset saivat koko paketin, heikommat ja köyhem-mät sellaisen jaetun. Repan isä oli linnassa ja veljet jossakin, ties missä. Hän asui huivipäi-sen äitinsä kanssa erään talokorttelin sisäpihan asunnossa, joka oli vähän suurempi kuin meidän halkovaja. Lähdettiin Repan kanssa yhtä matkaa koulun loputtua kotiin. Hän halusi esitellä minulle kissansa, joka istui ikkunalaudalla pelargonien vieressä. Repan äiti oli hakemassa kaupasta jauhoja. Avasimme ameriikanpaketit ja ihmettelimme miksi minulle oli lähetetty enemmän kuin Repalle. Annoin helmet hänelle ja hän lainasi minulle kirjan, jonka nimi oli Hopeahaukka. 

Repa kuului pioneereihin ja minä olin vähän aikaa kolkkapoika. Minun urani partiossa päättyi siihen, että pelkäsin pimeää kokoushuonetta jonka nurkassa oli avotakka. Isommat varoittivat, että siellä kummitteli aina silloin tällöin. En halunnut olla niiden kanssa tekemisissä edes silloin tällöin ja jäin pois kokouksista. Myöhään syksyllä tuli eteen elämän muutos, joka vei minut kauas toiselle paikkakunnalle ja Repa jäi äitinsä kanssa siihen halkovajaan.

Vuosikymmenet kuluivat ja entiset kaverit unohtuivat. Heistä jotkut ehtivät jo kuolemaankin, kuka mihinkin tautiin tai sattumaan. Neljä vuosikymmentä sitten kesälomalla löysin vanhan lehtipinon jota aloin ajan kuluksi selailla. Osui silmiin kuvia hautajaisista. Joku jengipomo oli kuollut moottoripyöräkolarissa. Hänestä oli laadittu muistokirjoituskin ja se oli sävyltään myönteinen, melkein ylistävä. Tuo parikymppinen mies oli ollut hyvän luontoinen ja monien kaveri. Hän oli se Repa, jonka nyt taas muistin. Oppiko hän koskaan lukemaan ja kirjoittamaan opettajien vaatimalla tavalla, sitä en tiedä. Mutta menestynyt hän oli ihmissuhteissaan. Uutista lukiessa muistin ne hämmentyneet ja avuttomat silmät, kun opettaja puisteli päätään ja totesi koko muun luokan kuullen. Voi voi, mitä  minä sinun kanssasi tekisin? Opitko sinä koskaan edes lukemaan? (2021)

Pedagogiikka. Psykologia.

Olisin kiitollinen, jos minulle kerrottaisiin mikä tämän blogin sisällössä on arkaluontoista ja kuka siitä päättää.