MUSIIKKIA HULLUILLE

    

                                            Kuva:  Koti. Akvarelli 1980 JaakkoY-R.

Pitkällistä työtä on vain se, johon ei tohdi ryhtyä. 

Siitä tulee painajainen. (Baudelaire)

Tänä aamuna Jevdokim Osipovits istuu minun nojatuolissani ja tupakoi.  Hän pohtii miten löytäisi kirjoituksen keränpään. Se pyörii sylistä lattialle ja vierähtää sohvan alle. Minä lopetin tuon tavan, siis tupakoinnin jo kolme vuotta sitten. Olisiko pitänyt jatkaa? 

Ajattelen näin. Elämän työpöydällä näen alkutekijöihinsä hajoitetun kellon. Minä olen se kellon osa, joka on jäänyt yli kun kelloa koottiin. En sovi mihinkään, eikä kukaan tiedä mikä tarkoitus minulla siinä on. Ihmettelen miten läheisetkin ihmiset suhtautuvat minun kirjoituksiini. He saattavat sivuta niitä ohimennen ja vähän vaivautuneesti. Luulisi että edes hienotunteisuuden tähden voisi joku joskus livauttaa pienen valkoisen valheen. Kyllä minä sen luin, ihan hyvä se oli. Vaikka tosiasia on, ettei hän ymmärtänyt mitä luki, katse vain hyppi riviltä toiselle. Hän vetoaa siihen, että on muka hajamie-linen. Että on niin paljon muuta ajateltavaa, ilmastonmuutos ja inflaatio. Refluksitauti.

Minä puolestani tunnistan sen valheen, mutta  hyvä tarkoitus lohduttaa mieltä. Arvelen ettei hän jaksanut lukea mitä minä kirjoitin, tai hän ei jaksanut sitä ajatella. Mutta tiedän myös, että vaiteliaisuus on arvosteluista masentavin. Se on tappanut monet taiteilijat, sävel-täjät ja kirjailijat. He kaikki ovat ylimääräisiä osia rakennelmassa, jolle rahan perässä juoksijat ovat antaneet nimen kulttuuri. 

 Moni lukee tarinoita joissa on selkeä alku ja selkeä loppu. Kuvitellut henkilöt ovat sellaisia, jotka voi tunnistaa oikeassa elämässä. Minun tarinoissani on epäselvä alku, eikä niistä löydä kelvollista loppua-kaan. Jos kirjoittaa epämääräisen kertomuksen, jonka päähenkilö ei tiedä mihin on menossa ja miksi, niin voiko sen lopettaa  niin kuin sinä teit romaanissa Sonaatti neljälle viululle? Kysyin tätä Jevdo-kimiltä, joka on vähän vaivaantuneen oloinen. Hän tuijottaa taas hetken kellotaulua seinällä ja näkee, kuinka naisen hahmo katoaa numeroiden lomaan.  Minuuttiviisari osoittaa nyt  seitsemää, mutta hän ei ymmärrä aamuako vai iltaa. Jevgeni polttelee rauhallisesti savukettaan ja minä huomaan, että käytävän ovi on suljettu ja että oikeastaan hän on aivan minun näköiseni. Eikä kukaan soita enää pianoa. Muistelen Nietchen väittämää, että ne jotka eivät kuule musiikkia, pitävät tanssijoita hulluina. 

Vaan eihän täällä tanssijoita näy, ainoastaan, että nyt Jevgeni kääntää päänsä ja etsii vakavaa katsekontaktia. Minua sellainen pelottaa, koska se enteilee aina jotakin kysymystä. Miksi sinä jätit kesken sen proosalastun  jossa parabellum lojui pöydällä, ja isä kuunteli Chopinin etydiä, sitä joka tunnetaan nimellä Tristesse?  

Koska minä olen nähnyt, että moni asia on keskeneräinen, enkä sen tähden ole halunnut jatkaa, vastasin Jevdokimille, joka ei varmaan-kaan uskonut minua. Hän karistelee tupakan tuhkat lattialle, mikä meiltä molemmilta on kielletty. Sekä minulta että myös itseltäni, tältä Jevdokim  Osipovitsilta.

Yli-Rajala: Sonaatti neljälle viululle/.../