ILMA KUULAS ELOKUUN





Unessa mikään ei meitä erota. 
Yö yön jälkeen ylitämme meret
ja vuoret
((Rakasta sinä vain. Japanilaista
laulurunoutta)





Kuva: Elokuu (T.Y-R.)








Olin saapunut unessa  rantaan, kohdalle jossa joki laajeni pieneksi lahdelmaksi. Muistin että se oli joskus poikasina nimetty Simpukkalahdeksi. Veden pinta ylti lantioille asti ja rantamilla kasvoi tiheää kaislaa. Syvemmälle, sinne missä vesi virtaa mustana vuolaammin, hukkui naapurin Roosa. Hänet löydettiin vasta viikkoja myöhemmin, punertavat hiukset mudan peitossa.

Jokirannassa oli kymmeniä törmäpääskyn pesäaukkoja. Lintuja pyrähteli sillloin tällöin ohi ja yli.. Minä pohdin lyhyintä ja helpointa kulkureittiä sillalle, joka häämötti parin sadan metrin päässä. Se oli vanha riippusilta, joka tärisi aina kuin horkassa auton pyörien alla. Lähdin oikaisemaan  karjalaitu-men yli. Oli pakko seurata piikkilanka-aitaa, joka polveili pellon reunassa kohti suuria varastoraken-nuksia. Minun seuraani oli jostain lyöttäytynyt teini-ikäinen tyttö, jolla oli vielä saparot päässä. En ollut huomannut mistä hän ilmaantui siihen ja hänen seuransa vaivasi minua. Portin takana näimme kioskin. Tyttö halusi poiketa sinne ja kertoi käyvänsä ihan päivittäin sokerimunkkeja ostamassa. Baarinpitäjä kutsui häntä tuttavallisesti nimeltä Roosaksi. Tämä joi limsaa suoraan pullosta ja pyyhki sokern murenia suupielistään. Sitten hän kaivoi esiin meikkilaukun,  vilkuili kuvaansa peilistä, muikisteli suutaan ja avasi saparot. Punertavat hiukset valahtivat olkapäille, ja vasta nyt huomasin että ne olivat kuivuneen mudan tahrimat. Hän alkoi kammata hiuksia peilin edessä. Katselin kuinka saparopäinen pikkutyttö muuttui vähitellen naiseksi, maalasi huuliaan ja pirskotti hajuvesiä kaulalleen. – Mistä sinä ajattelit lähteä minua etsimään, hän kysyi.

Etsimään mitä? Olin kai kertonut hänelle jotain sellaista minkä itse olin jo unohtanut. Ehkä olin puhunut hänelle menneisyydestä. – En oikein tiedä vielä, vastasin varoen. Enkä edes tiedä asuuko täällä enää kukaan. Lyhyen hetken ehdin jo oudoksua epäilyä, sillä koskihan se minua itseäni. Minä-hän olin yksi menneestä ja olin olemassa. Silti olin siitä epävarma, vaikka näin edessäni tutun riippu-sillan joka johti joen rannalle. Roosa oli jäänyt jo kioskille ja minä olin jatkanut matkaa ihan huo
maamatta, ajatuksissa ja ahdistuneena. Sillan kannatintolppaa vasten nojasi pyörä jonka tunnistin omakseni. Se oli ruosteessa kauttaaltaan ja lukittu ketjulukolla. En muista milloin olin sen siihen jättänyt. Kun katsoin kelloa, se näytti jo puolta kuutta. Roosa oli taas ilmaantunut viereeni ja näytti kyllästyneeltä. Hänen korvissaan killuivat nyt suuret renkaat joiden alapinnassa oli vihreitä kiviä. Kuin värjättyä hietaa, tai hometta? Kurotuin katsomaan niitä lähempää ja aistin samalla hienon homeen tuoksun. Muistatko vielä kun ajettiin tänne ja sinä lukitsit pyörän tuohon, Roosa kysyi. Minä istuin pyörän tangolla ja oltiin vähällä ajaa ojaan. Sinä viheltelit koko matkan ajan sitä uutta iskel-mää, ilma kuulas elokuun, tai jotain sellasta. Niin se taisi mennä.

Hän jäi seisomaan sillalle kun minä päätin jatkaa tätä turhaa matkaa.Epäilin, etten enää näkisi häntä vaikka kääntyisin katsomaan taakseni.  Minut valtasi outo ikävä. Tuntui kuin olisin äkkiä huomannut jotakin kadonneeksi, jotain sellaista mitä ei voi enää nähdä vaan ainoastaan tuntea. Muistelin Roosan vieraita kasvoja ja yritin palauttaa mieleen kuka minä itse olen. Avasin jo silmät ja epäilin, että olin herännyt unesta todellisuuteen. Tai ehkä se kävikin toisin päin? Olin herännyt ja makasin omassa vuoteessani. Ankara närästys sai minut nousemaan sohvan reunalle. Seinän takaa kuului virrenvei-suuta. Joku  siellä kuunteli radiota. Avoimesta ikkunasta kuulin kuinka ruoho kasvoi puistossa puiden yli ja aurinko näytti peittyvän vihreään. Valo juurtui syvälle maahan ja aika oli pysähtynyt. Otin lehtiön pöydältä ja piirtelin siihen pieniä yksinäisiä ympyröitä, joilla yritin tavoitella näkemääni unta. Se oli yhtä turha kuin geometrian ongelma, jota olin joskus murrosikäisenä, nuorena Roosan kanssa pohdiskellut. Kuulin linnun laulua avoimen ikkunan raosta ja päättelin, että on kesä. Jossakin tuolla ulkona viipyili sadeipisara räystään lipassa. 
- (Kootut unet 2018)