ILTAPÄIVÄ

(= Sovinistin iltapäivä)

Posetiivia voi kääntää takaperin, melodiaa ei.

(Stanislaw Jerzy Lec)

Anna tuli takaisin myöhään iltapäivällä. Istuin sattumalta samoilla sijoilla missä olin istunut jo hänen lähtiessään ja arvasin, että hän hautoi taas eroa. – Noh, minä kysyin pitkän hiljaisuuden

jälkeen. Sinä tulit vielä takaisin?

      Yritin tavoitella sovittelevaa äänensävyä vaikka kysymykseen sisältyi sarkastinen piikki.Lähtiessään hän oli paiskannut oven ja sanonut lähtevänsä lopullisesti. Katselin ikkunasta ulos.Jos-

kus kesällä olivat omenapuut kukassa, nyt ne olivat tuulen tuivertamia käkkyröitä. Tuntui uskomattomalta että puun suonissa itivät valkoiset, tuoksuvat kukat. Kuollut puu, rauhallisuuden ja tasapainon perikuva.  Taivaalta heitteli hitaita hiutaleita, syksyn ensilunta. Olin vahingoniloinen ja yritin vältellä Annan myrkyllisiä silmäyksiä. Hän ei vastannut turhaan kysymykseen, käveli vain korostetun päättävästi vaatekaapille ja liikutteli rajusti ripustimia. Työnteli niitä metallitanholla eestaas. 

      Salakähmäistä kahinaa. Teki mieli mennä katsomaan mitä hän puuhasi, mutta luonto ei antanut periksi. Hän siirtyi peilin eteen ja hetken sitä tuijoteltuaan kaivoi esiin huulipuikon, paranteli kuvaansa. Peilit pitäisi särkeä tästä talosta, hän sanoi kerran kun oli raivopäissään rikkonut niistä yhden. Mutta nyt hän teki jotain muuta. Mietti ehkä sitä, että minä halusin kiiheästi arvata mitä hän aikoi tehdä.En saattanut kääntää päätä ja katsoa,sillä se olisi antanut hänelle aiheen itkuun.

Naisen itku on hysteeristä, ja hysteriaa minä vältän aina parhaani mukaan.

      Ulkoa kantautui vaimeaa puhetta. Naapuriin kesällä muuttanut vanha mies oli lähtemässä kävelylle. Hän tapasi vilkuilla meille päin, koska tiesi että Anna makasi usein terassilla aurinkoa ottamassa. Kesällä tietysti. Nyt sille riittäisi pilkahdus katoavasta Annasta. Luulen että äijä on rakastunut häneen. 

     Vanhan miehen rakkaus? Luuleeko hän etsivänsä jotain minkä epäilee unohtaneensa nuoruden mukana. Aiheesta rakkaus minä kerroin Annalle mielipteeni jo kauan sitten. Hän oli lukenut jostakin,että ihmisellä on oikeus rakastua elämässään vaikka kuinka monta kertaa. Että se on muka ihan lunnollista. Arvasin kyllä mihin hän tähtäsi.

- Katsohan Annaseni, minä sanoin vähän pedanttisesti. – Rakkaus on verrattavissa joko tyhjään tai täyteen astiaan. Tyhjä ottaa vastaan kaiken mitä siihen kaadetaan, täysi pulppuaa yli äyräiden eikä siihen kaatamisessa ole mitään järkeä. Tarkoitan että meidän astiamme on jo täysi, on ollut jo kaksi vuosikymmentä.

         Anna vilkaisi minua hajamielisesti. Näitä pohdiskelin kun kuulin äkkiä pari terävää kolausta. Jotakin pyöri lattialla. – Mitä sinä nyt, kysäisin mahdollisimman sovittelevasti ja käännyin vihdoin katsomaan. Anna istui peilin edessä. Pitkät vaaleat hiukset valuivat olkapäiden yli  ja peittivät osan otsasta ja vasemman silmän. Minun ihanteeni, ajattelin heltyneenä. Enkä hetkeen tiennyt oliko hän nuori vaiko jo ikääntynyt. Hän oli itkeätihertänyt.

- Mitä sinä nyt, Anna toisti  ivallisesti ja itku äänessä. – Etkö sinä saatana osaa muuta hokea kuin tuota tekopyhää mitä sinä nyt? - Yritetään puhua järkevästi, minä yllytin. 

- Järjellä ei ole täällä mitään tekemistä, Anna kivahti. 

Siinä hän on ehkä oikeassa, minä ajattelin. Ja muistin kuinka vuosi sitten riitelimme hotellissa.

Hän ei suostunut pukeutumaan  niin kuin minä halusin. – Ja pirulauta, en minä mikään huora ole! hän messusi. Kymmenen sentin piikkikorot. Miten sitnä luulet että näillä kävellään? Sinä näet minut ainoastaan jonkinlaisena hutkuna. Tai äitinä, siinä toinen vaihtoehto. 

      Tämän huomautuksen Anna teki hidastellen, ikään kuin olisi äkkiä keksinyt suuren totuuden. Hän katsoi minua kummastuneena.

      Mutta nyt minä vilkaisin häntä uudelleen ja tarkemmin. Siinä Anna istui edessäni ja huomio keskittyi jalkoihin, jotka hän oli asettanut vinoon asentoon niin etten voinut olla näkemättä: samat piikkikorkoiset kengät joista olimme riidelleet. Polvet vinosti koukussa niin, että kapea hame  pyrki nousemaan niiden päälle.

- Ei tästä mitään tule, Anna tokaisi.  – Minä lähden.

Vaikka hän sanoi sen varmalla äänellä ja vaikka kampa lyötiin päättävästi pöydälle, minä tiesin että tuo päätös oli bluffia. Ei hän mihinkään lähtisi ilman rahaa. Hän joko odottaisi minua tai jos suuttuisi vielä enemmän, syöksyisi ulos ja soittaisi sille nartulle. Lesbolle, joka tuputti häneen maailmaa mullistavia vapaamielisia aatteitaan.

      Katselin hetken aikaa ulos ikkunasta. Lumisade yltyi, Anna nousi peilin edestä ja katosi makuuhuoneeseen, josta alkoi kuulua itkuntyrskettä.

      Ja kahtia on käynyt, yö tämä lumessaan

      Vaan mitään rajaa näy nyt, ei meitä jakamaan

      Pasternack, minä ajattelin. Siunatun viisas mies. Ja sitten vielä uuvuttavan miettimisen jälkeen: kunpa minäkin osaisin olla lumihiutale joka leijaa hänen hiuksilleen.