PIPPALOISSA

Miete:
Mikäli minulta kysytte,
olen ehdottomasti samaa mieltä.


Saavuimme juhlapaikalle tasan kolmelta iltapäivällä. Sitä ennen olimme jo käyneet  juomassa kupposen teetä baarissa, sillä joukossa meillä oli yksi britti. Näin muodoin puhuimme tietysti koko tilaisuuden ajan englantia ja nautimme skonsseja. Mitä lienevätkään, en tarkoin tiedä. Muu väki baarissa oli haltioissaan ja palvoi meitä ihailevilla katseillaan ja kaikki he päättivät panna lapsukaisensa kansainväliseen, joskin toki englanninkieliseen kouluun.
Meillä miehillä oli liituraitahousut, pikkutakki ja sävyyn sopiva solmio jota me kylläkin nimitimme äänekkäästi kravatiksi, että vieraatkin ymmärtäisivät
mistä puhutaan. Meillä oli knallia muistuttava kupuhattu vähän silmillä ja kiiltäviksi lankatut kengät. Oli niin seesteinen ja rentouttava olo,
sillä meitä kaikkia luultiin ulkomaalaisiksi.
Itse juhlatilaisuus alkoi sitten maakuntalaululla, joka muistaakseni tänä vuon-
na oli tuo mainio Nuijamiesten marssi. Nousimme laulun ajaksi kaikin jalkeille
ja sen jälkeen paikallinen kirkkoherra piti saarnan synnistä ja sen tuntemuk-
sesta, viitaten myös säätilaan ja ilmastonmuutokseen. Huomasin hänen kiu-
sallisen tapansa heittää saarnan ohessa aina silloin tällöin silmäyksen minuun,
vaikka yritin piiloutua muiden selkien taakse.
Saarnan jälkeen seurasi yleistä seurustelua. Osa juhlavieraista nouti kahvia
seisovasta pöydästä, joka oli sijoitettu aivan juhlapuhujan tuolin eteen. Mies
istui paikalla tyytyväisenä tarkkailemassa vieraiden annospaloja. Minun Vee-
rallani tuntui riittävän kiireitä. Ohi mennen sain kuitenkin tilaisuuden kysäis-
tä häneltä kansainväliseen tapaan: miten menee?  Johon hän vastasi: hyvin
menee!  Kysyin sitten vielä, että mitä kuuluu, johon hän vastasi että kiitos,
hyvää kuuluu. Sitten minulle juolahti vielä mieleen tehdä hänelle kulttuurifil-
meistä tuttu tuntemusten tutkailu ja sanoin: mä rakastan sua!  Johon Veera
vastasi heti empimättä ja oikopäätä: niin mäki rakastan sua.
Tämä jos mikä, oli sitä kultturellia kansainvälistä smalltalkkia, jota vanha ja
ymmärtämätön rahvas saattoi nimittää paskan jauhamiseksi. Kun Veera palasi
takaisin vierelleni, hän kysyi minulta:  miten menee? Ja minä tietysti siihen,
että: hyvin menee, ei täs mitää.