OI NIITÄ AIKOJA




Vanhuus on säädytön olotila,
Joka on ehkäistävä ajoissa.
(Garcia Marquez)

Katjan pieni musta laukku nököttää edessä. Hän on lakannut puhumasta, tähyilee
ihmisiä uteliaasti. Savupilvessä, savuke sirosti vasemmassa kädessä. Hehkuva
tupakan pää vähän odottavasti lerpallaan. Onko tuttuja näkyvissä? – Tuon oon ainas-
ki nähny jossain, ja tuon. Ajatukset venkoilevat sinne tänne ja minä kuulen ne. Katja
kääntää silmänsä kohti ja oitis niihin sulaa melkein hellä, himmeä katse. – Tervetu-
loo taas. Meinaan hereille. Ja sitten voimaperäinen tupakan tumppaus. Sätkän pää 
murskautuu lasikaukalon reunaan, savu haipuu ohenevana kiemurana ilmaan. – Mä
puhun ku ruuneperi ja äijä ei muuta ku nukkuu, Katja valittaa.
Mitä  hän on puhunut?
Tauko ja arvioivaa tähyilyä, vaikutuksen mittailua. Josko pitäisi vielä jatkaa. Hän hyppää sitten äkkiä toiseen aiheeseen.
Interissä mä olin niin päissäni, et lankesin portaissa nenälleni. Sieltä säntäs heti joku portsari ja muija auttaan mua kun mun veska kaatu pitkin lattiaa. Rahat ja meikit. Ne yritti asetella tavaroita kohteliaasti takasin veskaan ja mä sanoin että riittää kun vaan kaataa ne sinne. Ei tarvi järjestellä.
Katja kiertää vasemman silmän yli pudonneen hiuskiehkuran sormella korvan taakse. Hänellä on hoidetut, sinisiksi lakatut kynnet ja valtava korvarengas. Tuntuu kuin kuulisin hidasta kellonsoittoa. 
Ja sit mua tuli hakeen joku tyyppi joka tarjos lasin toisensa jälkeen ja haki tanssiin
monta kertaa. Se  sano olevansa jostaki ministeriöstä mutta mä ajattelin että ministeriön ovimikko sä korkeintaan olet. Se teki huolellista työtä pitkään ja kiilas jalkaa mun reisien väliin.
Miksi tämä esitelmä, minä kysyn.
Siksi vaan, et sä oot jotenki erilainen. Sussa on jotain kummallista. Sä nuokut välillä niin etten mä tiedä ootko sä hereillä tai ollenkaan paikalla. Ja musta tuntuu että sä tuijotat jotain sellasta mitä mä en näe.
Katja tavoittelee taas huolestuneesti katsetta. Raskaat ripset peittävät puolittain iirikset niin, että hänen ilmeensä on vähän unelias. Mikä sai meidät löytämään toisemme asema-ravintolasta ja lähtemään tänne? Illan mittaan, hotellihuoneessa hän oli jo kirjoittanut runonkin. Tai niin hän ainakin väitti ja näytti minulle paperilappua. Se on ollu jo lehdessäkin, hän sanoi.
Ja minä sitten luin. Sinun kanssasi kulkea tahtoisin, läpi yön pimeimmän. Sua kädestä pitää tahtoisin, ja suudella valossa kuun. – Missä tämä on ollut, kysyin häneltä epäluuloisesti. Tiedän että hän on lukenut Reginat ja sydänsarjat. Kuuma, melkein ilkoinen aalto kulkee selkäpiitä pitkin. Katja rassu, tietynlaista vakavuutta tässä kyllä on,ja minä jatkan puoliääneen. - Sinä kuljet teillä vierahan, minä sinua tunne en. Olet ehkä omana toisen, minä sinusta vain haaveilen. Jos kohtalo meidät yhteen tuo, en onnea koskaan epäillä voi.
Katja näyttää nyt melkein ujolta. Poskella hiven punaa, ihan luonnollista. Hänen silmäteränsä äkkiä laajenevat säikyiksi renkaiksi, mutta samassa niihin jo läikähtää leikki. Kuin olisi heittänyt veteen kiven ja sen kaivamasta mustasta aukosta pulppuaisi  renkaita joiden pinnalla valo läikehtii. Ymmärtävä, huolestunut valo. Istun vielä hetken liikahtamatta, ettei Katja taas katoaisi. Kuuntelen ääniä, hengitystä ja liikehdintää. Yritän muistella mikä tämä matka alun perin oli ja mikä sai minut tänne tulemaan. Tutkin vielä hänen antamaansa paperilappua, johon on lapsellisella käsialalla kirjoitettu tuo runo, tai ainakin runon yritelmä. Kuulakynän jälki on vuosien saatossa himmennyt.Hän on tosissaan ja odottaa, että sanon siitä nyt mielipiteen. Ihmisiä on tullut lisää ja avoimesta ovesta kuulen liikkuvan junan pyörien kolinan. Jossakin soi kaiuttimen haikea laulu. Oi niitä aikoja, oi niitä aikoja, ne tahtoisin taas elää uudelleen.
Nostan laukun ja valmistaudun jatkamaan matkaa. Vilkaisen vielä kerran ympärille ja ajattelen, että tämä on sama paikka. Mutta siitä on jo neljä vuosikymmentä, ja Katjan hahmo alkaa etääntyä sitä mukaa kuin muistot väistyvät arjen tieltä.