I L O N A L L A

Mallin kanssa galleriassa.  Lyhytproosaa.

                                          

                                                                                                         Hiukset silmillä. Öljy 1990 Tarmo Yli-Rrajala

Ilona oli tummatukkainen ja hyvin ujo. Hän ei millään olisi halunnut riisua tanttuaan, mutta kun minä vakuutin että niin on parempi, niin hän suostui. Mutta vain espanjaksi. Hän kysyi olinko minä muka opiskellut taidemaalausta Pariisissa. Vastailin vähän vältellen, koska oikea opintojen paikka oli ollut autotalli. Se oli täynnä romua, sillä auton olin myynyt ahneeelle motoristille. Tämä kun osasi puhua vain vaihteista.

Kun Ilonaa nyt tarkkailin pensselin pää tähtäimenä, niin tiirustellen huomasin  vasemmassa reidessä arven. Se oli muisto Calmet-rokotuksesta ja oli täsmälleen saman lainen kuin minullakin oli. Me olimme sota-ajan lapsia. Utelin häneltä Francon Espanjasta, mutta hän vain räpytteli silmiään hämmentyneesti. No ciero, Ilona mutisi.

Ehkä olin väärässä ja hän oli vain niitä nykypäivän liberalisteja. Kukapa tässä muu kieroilisi.

Kieroilua en minäkään sietänyt, koska minä olen konservatiivi.

Ilonan olin ympäröinyt kylmänvihreällä kehällä. Häntä vilutti, ihan alasti kun siinä lojui. Juttelimme niitä näitä, vaikka se toisaalta vähän häiritsi keskittymistä. Hän anoi minulta tilkkasen absinttiä, jota olin tuonut edellisenä yönä Pariisista. Siinä sivellintä tahtipuikkona käytin ja yhdessä me lauloimme dueton, jonka nimeä ja säveltäjää en nyt enää muista. Hän ojensi vähän sääriään ja valitti, että asento puudutti jalkoja. Minä ihailin noita sääriä ja ajattelin kuinka kiitollinen pitäsi olla tästä luomiskyvystä. Tein suuremmoista taidetta, vaikka harva sitä tunnusti. Asia oli aivan sama kuin minun kirjoitusteni kanssa. Eivät ihmiset lyhytproosaa Suomessa ymmärrä eivätkä arvosta. Vain romaaneja he lukevat, mitä tylsempiä, sitä suuremmalla hinkulla. Silmiä pyöritellen lukija kertoo lukukokemuksestaan. Siinä tapahtui niin paljon, kertomuksen punainen lanka valui vyyhdiksi jalkoväliin.

Mutta nyt oli minun, taiteilijan vuoro pyöritellä silmiä. Ilona oikaisi taas vähän jalkojaan. Hän oli värjännyt varpaan kynnet punaisiksi. Hiukset valuivat yhä alemmas niin, että pyysin lupaa hivellä niitä vähän ylemmäs. Pensselistä roiskahti keltaista okraa Ilonan lantiolle. De nada, häm minulle vakuutti. Ei tippa tapa, minä ajattelin. Tyttö on kerrassaan ihastuttava ja rauhallinen kuin viilipytty.

No, otin minäkin siinä tipan absinttia. Kyllä taiteilijan työ on raskasta. Henkisten paineiden lisäksi pitää vielä kärsiä lukutaidddottomien ja vähälahjaisten nousukkaitten kritiikkiä. Nämä kun eivät ymmärrä kirjallisuudesta eivätkä taiteesta yhtikäs mitään.

Iltapäivä kului rattoisasti sivellintä heilutellen ja absinttia naukkaillen. En muista mihin aikaan Ilona päätti lähteä. Hän oli pudottanut vahingossa pikkuhousunsa autotallin, minun galleriani lattialle. Havaitsin tämän vasta sitten kun  taas heräsin.

MIETTEHIÄ:

Yksi lensi yli sorsan pesän. Loput ammuttiin.

Älä luota vuoteeseen, joka tärisee kylmäst. Syyllinen on Poltergeist.

Unelmien Suomessa vaalitarkkailijat ovat venäläisiä

Asiasana: Tanttu (hame etelä-Pohjanmaalla)

 

B0CCHERRININ MENUETTI

                                                                         Sofia.

Lyhytproosaa unessa.  Humanisti  Oulussa.

Mikä siinä minua viehättää? Äänentoisto voisi olla parempi, kaiuttimet ovat yli 40 vuotta vanhat. Boccherrini kääntää kylkeä, hän on rauhaton. Soittavat vähän liian nopeassa tempossa, se häiritsee minuakin. Nätti viulisti viehättää, hän soittaa silmät suljettuina ja vakavana. Isken hänelle silmää, sitä sokeaa vasemman puoleista. Ei hän sitä näe, ei tietenkään koska minun silmäni erottaa vain tummia hahmoja.

Madetojan sali on täynnä tärkeän näköisiä musiikin ystäviä. Kapellimestari huitoo orkesterin takariville ja irvistää vähän. Hän huitaisee mielenosoituksellisesti tahtipuikkoa ja vilkaisee ohi mennen viulistia. Tavoitan hetkeksi naisen katseen, hänen silmissään pilkahtaa hymy. Myöhemmin iltapäivällä tavoitan hänet kadulla. Anna minä kannan sitä viulukoteloa, sanon hänelle. Kävelemme Ojakatua pitkin kohti Franzenin puistoa. Perillä Hän panee viulukotelon puiston penkille ja kuunelemme Sofia Magdalenan kirkon iltakumahtelua. Runoilija-piispa vilkuilee minua äkäisesti. Pulut tepastelevat sorakäytävällä.

Minä en oikeastaan saisi istua hänen kanssaan tässä. Hetken aikaa tuntuu kuin jostakin lehahtaisi vanhan sataman tervainen tuoksu. Muistan että tuo satama olikin tässä aivan lähellä, maan alle vajonneena. Siitä meitä sadat vuodet erottavat ja suuri tulipalo. Tuo kirkko rakennettiin vasta sen jälkeen. Nainen katsoo nyt minua ja sanoo: en minä ole Magdanena jos niin luulet. Olen vain Sofia. Hän avaa soitinlaukun kannen ja paljastaa salaisuutensa. Se kihisee täynnä pieniä nuottiavaimia.

Niin minä katson, ja äkkiä olenkin taas yksin. Lähden palaamaan samaa reittiä takaisin. Ojakadulla vanhan musiikkiopiston ikkuna on raollaan ja kuulen kuinka Sofia soittaa siellä Boccherrinin menuettia. Hän elää siis rokokoon kautta, ja tuoksuu puuterille. Miksi minä aina täällä käyn, vaikka tämä näky kuuluu nuoruuteen? Se on pakkomielle, josta ei pääse irti hartioita ravistelemalla.

Sofia kurkistaa ikkunasta ja näen vieläkin hänen hymyilevän.  (2025)

Miettehiä:

Sanotaan että stressi valvottaa öisinn Minua se nukuttaa päivisin.

Sateenkaaren tuolta uolen löytyy vain muusukupuoli. Se on väritön ja kylmä.

Asiasanat:

Boccherrini, Luigi.  Rokokoo. Magdalena Sofian kirkko.

PS. Aina kun jäät neuvottomana ihmettelemää, muista että unessa on erilainen logiikka kuin arjessa. Voipa olla niinkin ettei logiikkaa ole ollenkaan.

             EHTOO

LYHYTPROOSAA

 

Laki js oikeus ovat ihmisten luomia käsitteitä. Nillä ei ole mitään tekemistä luonnon kanssa. Raakuus ja epäoikeudenmukaisuus ovat osa luontoa, niin myös ovat niiden vastakohdat, myötätunto ja tasa-arvo. Osa luontoa on sekin, että oikeuden edessä kaikki ovat saman arvoisia ja heitä tulee kohdella samoin kuin itseään. Luonto tarjoaa puitteet, ihminen tekee valinnat.

Vao ja  pimeys on vanha allegorinen vertaus monissa kulttuureissa. Materian maailmassa niillä on selkeä selitys, ihmismielessä niiden ero on eksistentiaalinen. Ysilö kokee olemassaolon voimakkaasti ja haluaa tehdä valintoja hyvän ja pahan välillä.

Kun vanha Rooman valtakunta jakautui, kehittyi lännessä suuntaus joka korosti lakia ja oikeutta. Valtakunnan itäisessä osassa saivat tunteet ja värit enemmän merkitystä. Se puhui kreikkaa. Uskonto ei ollut sanaristikko jossa sanat piti panna oikeaan järjestykseen. Se oli enemmän näky, jossa väreillä ja äänillä oli keskeinen merkitys. Tuo näky kumpusi syvätä ihmisyyden sydämestä, aivojen oikeasta lohkosta.. Oli tärkeämpää kuunnella ja katsella kuin lajitella järjestykseen.

Aineeellisessa maailmassa kuvaamataide ja musiikki voivat edustaa joko valoa tai pimeyttä. On valittava, ja valinta vaikuttaa siihen, mihin suuntaan elmä lähtee kehittymään ja miten se päättyy. Äänet ja värit sulavat ihmismielessä yhteen ja luovat tunnelman jossa elämän perusta avautuu. Tuntuu kuin silmät avaisi ja valo syrjäyttäisi pimeän. Kaikista äänistä ihmisen ääni on tutuin ja läheisin, mikään soittopeli ei sitä voita. Se ääni kumpuaa syvältä mielen pohjalta ja siinä erottuvat toivo ja rakkaus. 

Ja hämmentyneenä minä sitä kuuntelen.

Elettyämme auringon laskuun, nähtyämme illan koiton me veisaten ylistämme Jumalaa, isää poikaa ja pyhää henkeä.

Jumalan poika, elämän antaja, kohtuullista on, että sinulle kaikkina aikoina hartain äänin ylistystä vesataan

Ehtooveisun sanat ovat vanhat, mutta niissä on taustalla voimakas kaipuu turvasta. Se on pimeyden pelko, jonka ranskalainen kirjailija Patrick Modiano  ilmaisi näin: Ja elämämme, eikö sekin haihdu iltaan yhtä nopeasti kuin lapsen murhe. Nietsche puolestaan totesi, että Jumala on ajatus, joka saa suoran mutkalle ja seisovan horjumaaan.  (2025)

ASIASANAT  

Patrick Modiano. Ehtooveisu (alkuperäinen, ortodoksinen) .

Aatoksia:

Elämä on kuin Sostakovitsin toinen valssi. Ensimmäistä en muista ja ja kolmannen äänentoistossa on jo vikaa

                                                                                                                

                                                                                                                                                   Finlandiakirja.fi

                                  

                          RITIIKISTÄ VÄHÄN                                       

                                                    LYHYTPROOSAA 

                                                                                                                                                                                           Komia taulu, jonka tekijää                                                                                                                                     en muista. Excuse me!

Lyhytproosa on suorasanaista puhetta tai tekstiä, joka pyrkii vain selvittämään asioita. Se on asiallista ja venkoilematonta, eikä sille ole luotu tarkkoja sääntöjä. Kaupasta ostamasi hilavatkaimen kera saat vekottimen kokoamisohjeet. Se kun myydään irrallisina palasina, joista vain sielunvihollimen osaa jotakin koota. Hänkin on usein neuvoton.

On myös lyhytproosaa, jota pitää katseleman kaunokirjallisesta näkökulmasta. Sellaista kirjoittivat monet menestyneet kirjailijat ja sellaisetkin, jotka aikalaiset asiantuntijat lyttäsivät alle kaiken arvostelun. Kafka on nykyään arvostettu klassikko, mutta harva häntä vieläkään lukee. Kun ei oikein ymmärrä, niin miksipä nähdä vaivaa ja lukea vaikkapa Erään koiran tutkimuksia tai Selontekoa akate-mialle. Daniil Harms kirjoitteli älyttömyyksiä ja potkittiin syrjään vallanpitäjien kirjailijayhdistyksesta. Bulgakov kuvasi kulkukoiraa, josta kasvatettiin neuvokas kommunisti. Eivätkä kaikki hyväksyneet Aleksis Kiveäkään.

Hoo Moilanen ei pidä itseään klassikkona, eikä sen puoleen oikeastaan yhtään minään. Hän pyysi joskus kriitikkoja arvostelemaan kyhäelmiään, joita hän nimitti lyhytproosaksi. Hän sai tunnustusta omaperäisestä tyylistä ja siitä, että tekstit ovat helppolukuisia. Mutta lyhytproosaa? Vähän ne ovat muka sinne päin. Mitähän se tarkoittaa, kun kuitenkin sanotaan ettei lyhytproosalla ole tiukkoja sääntöjä?

Alias Hoo Moilasella on käsitys, että kaunokirjallinen lyhytproosa voi olla kuin irti karannut villiori, se säntää sinne tänne ja potkii takajaloillaan kriitikoita, jotka yrittävät ottaa sen kiinni ja kytkeä liekaan. Ja vielä se rohkenee hirnuakin pilkallisesti yksivakaille ahdistajilleen.

Hoo Moilanen on vuosikymmenien aikana oppinut kunnioittamaan eteläamerikkalaisia kirjailijoita. Garcia Marquezia ynnä muita, jotka taitavat kirjoitella lumoavaa (maagista) proosaa, jota lukiessa ei pidä kurtistella kulmiaan. Sillä totuudella on klovnin kasvot, eikä sitä pidä koskaan kutsua todistamaan.

Niin se vaan on, että asiallinen proosa on kyllä kirjallisuutta. mutta kuitenkin se voi olla vain kuivaa raportointia. Lyhytproosasta ei tarvitse olla pitkä matka runoon eikä musiikkiin. Lue vaikka Renardin proosateksti Yölepakko. (x) Jos kuuntelet, sama lepakko voi lepattaa myös Schubertin Winterreise sarjan Liedissä Gute Nacht. (2025)

(x) Jules Renard: Kuvien metsästtäjä, Otava 1973, s. 28-29.

AATOKSIA:

Saanko nyt vihdoin vaipua rauhassa vanhuuden höperyyteen?

Sanotaan, että stressi valvottaa öisin. Minua se nukuttaa päivisin.

Skeptikko on kvarkki, joka ei näe maailmaa itsensä ulkopuolella

Subsidiariteetti takaa meille perinteisen humalan

 Unet                                            Lyhytproosaa

                                                               UNIEN NÄKIJÄ HOO MOILASEN                                                                                                                                               KIRJAKAAPISTA,  ILMAN SITÄ                                                                                                                                                  HATTUA.  Öljy 2020 E. Honkasalo.  

On ihmisiä jotka väittävät, etteivät koskaan näe unta. He ovat sillä tavalla moderneja    ja selväjärkisiä. On sitten niitäkin ihmisiä, jotka pelkäävät uniaan niin, etteivät uskalla ajatella niitä eivätkä niistä puhua.Unien maailma on kiehtova ja usein myös pelottava. Se on järjetön eikä se noudata arkielämän logiikkaa. Unessa voi kävellä vetten päällä ja kulkea seinien läpi, unessa voi astua peilin maailmaan.

Unessa voi kaunis muuttua hetkessä rumaksi ja lempeä vihamieliseksi raivopääksi.

Ovatko unien hahmot todellisia, näkijän ulkopuolisia, vai ovatko ne pelkkiä hallusina-atioita? Aikojen saatossa on dokumentoitu unia, jotka ovat enteellisiä ja osoittautuvat tosiksi muutaman arkipäivän kuluttua. Tai vaikka heti aamulla. Ruotsalainen Sweden- borg näki Tukholman palon satojen kilometrien etäisyystä ja sai tiedon tapahtumasta vasta päiviä myöhemmin. Kulkuyhteydet olivat siihen aikaan (1600-luvun lopulla) hitaita ja pitkiä, ei ollut nykyajan puhelimia eikä autoja. Minun äitini näki unessa Suomen kartan, jonka raja oli vedetty väärin. Se lohkaisi Viipurin ja koko Suomen puoleisen Karjalan rajan taakse. Tämän unen hän koki ennen sotia, 1930- luvulla. Itse olen nähnyt unia, jotka ovat toteutuneet sellaisinaan joko seuraavana päivänä tai viikkoa myöhemmin.

Olen herännyt hyvin vaikuttavasta ja toden tuntuisesta unesta ja hereillä ihmetellyt sitä. Olen käynyt juomassa vettä kun suuta niin kuivaa, käynyt vessassa asioimassa tärkeitten yötehtävien parissa ja sitten, kun olen palannut takaisin vuoteeseen niin olen nähnyt jatkoa siiheh uneen josta heräsin. Minun uneni ovat yleensä lyhytfilmejä, niissä on monesti hyvin voimakkaita värejä. Niiden ihmiset ovat eläviä, mutta usein myös ai-koja sitten kuolleita. Hyvin todellisia, ääntä ja ilmettä, koko olemusta myöten.

Mistä tuo kaikki pursuaa aivoihin? Tulevatko ne jostain ulkopuolisesta lähteestä, vai onko se lähde minun omassa mielessäni. Mikä tunnetun fysiikan laki sopii ennalta näkemiseen ja siihen, että sodassa kaatunut mies palaa yllättäen kotiin juuri kuolinhet-kellään ja katoaa saman tien? Tietysti se selitetään niin, että jatkuva pelko saa näkemään olemattomia,vaan miten selitys istuu täsmälliseen ajankohtaan? Juuri siihen hetkeen, jolloin luoti lävistää hänensydämensä.

Paljon tähän maailmankaikkeuteen mahtuu selittämätöntä. Eivät katoa olemattomiin ilmiöt, joista ei haluta puhua, koska niitä ei ymmärretä. Jänis työntää päänä pensaa-seen kun pelkää, mutta ihminen pällistelee ympärilleen ja vaikenee. Minkä sille sitten teet, kun järki ei hyvksy kaikkea mitä mieli ja arkitodellisuus meille tarjoaa.

Voivatko unet kertoa jostakin muusta kuin näkijästään? Voidaanko unien avulla olla yhteydessä näkijän ulkopuoliseen ulottuvuuteen, kollektiiviseen tietoisuuteen? Unessa liikutaan rationaliteetin ulkopuolella. Aistitaanko niissa,  tai näyttäytyykö niissä jotain tietoisuuden ulkopuolelta? Onko unien näkeminen vain subjektiivista?

Kysymyksiä, joihin saa vastauksen vain unessa. (2025)

Viite: (Serafim Seppälä. Antiikista Bysanttiin. Unien maailma, Gaudeamus 2021, s. 268)

Asia:     Enneunet.   Swedenborg. .