HIIRET JA SÄKKI

               

Vähän unisena kävelin kadulla ja löysin ison säkin. Sen kyljessä oli kirjoitus wehrmacht, fraktuuralla. Ja siipiään räpyttävän kotkan kuva. Vaan kun tarkensin katsetta, huomasin että kysessä olikin kaksipäinen kotka ja kirjaimet olivat ihan kyrillisiä. Löytöpaikalle kertyi väkeä. Joukossa oli joku sellainenkin, jolla oli punainen lippalakki päässä ja joka ilmoitti olevansa johtaja. Tämä säkki kuuluu minulle, hän ilmoitti itsevarmasti. Katsomme mitä se sisältää ja jaamme kaiken rikkaille.

No johan vitsin murjaisit, minä hänelle kiekaisin. Minä löysin säkin ja se kuuluuu löytäjälle. Esiin astui nyt paikalle ilmaantunut ekonomisti.Hän on käynyt englanninkielisen koudun, koska on diplomaatin poika. Hän on myös lukenut pitkän matematiikan ja saanut ylioppilaskirjoituksissa seitsemän laudaturia. Vaan nytpä ilmeni, että tämä mies ei tiennyt miten säkki avataan. Ja sitten kun se saatiin kovan työn jälkeen auki, sieltä herahti kadulle valtava kasa euron seteleitä. Moni syöksyi niitä heti kahmimaan.

Säkki pitää palauttaa hänelle, joka sen on kadottanut, joku sanoi. Se on oikeudenmukaista. Se kuuluu niille rikollisille, jotka viime yönä räjäyttivät pankin. Erimielisyyksistä huolimatta aloimme jakaa rahoja, jotka tuoksuivat painomusteelta.Näillä me rakennamme tälle pakal le uimahallin, joku uhosi. Eipäs kun liikuntahallin ja urheilukentän. Köyhä ja sairas kansa tarvitsee liikuntaa, eikä sitä voi saada ilman ohjausta ja älylaitteita. Mitä siitäkin tulee, jos ihmiset saavat juoksennella vapaasti ilman sääntöjä ja rajoituksia.

Keskustelu kävi kuumana. Yhdellä osallistijista oli tappelun jäljiltä vihertävä kuhmu otsassa ja punainen nenä. Eräällä toisella oli musta silmä, jonka ympärillä viipyi sinertävä rengas. Minä tätä sähellystä tarkkailin sivusta käsin ja muistelin runoilija Wilhelm Buschia.

Kun rahasäkki pullollaan, seisoi kadun kulmassa,

niin sille viekas vaalikansa, näin lauloi kiitoslauluansa.

Oi säkki pankin kulmassa, sä suurin säkkein joukossa

oot mahtavin, oot mahakkain,

sun ylhäisyyttäs ylistämme, rahasäkki, ylin ystävämme

Sen säkki kuuli mairemielin, kun vaalikansa hihkui mielin kielin

ja sillä välin miesi yksi , sai reiän säkkiin jyrsityksi

niin säkki löyhtyi liitoksistaan, ja kansa laihtui laihtumistaan

On rahasäkki riepukasa vaan, sen säkiks tuskin tuntiskaan

On tullut tyhjyys olentoosi, me sulkeudumme suosioosi!

Lähde: Wilhelm Busch, Max ja Morits, Otava 1977. . Rnoilijan vapauksin hoo moilanen kirjakaapissaan.  

Asia: Wehrmacht. Wilhelm Busch.

 AIVAN                      Romantiikan proosaa

Missä on yhtälö, joka näyttää tuntemattoman totuuden?

Hiilas valo leviää ja kahisee nurmikolla, yö hiipii jo metsänlaitaa. Aljosa näkee minut ja lähtee kävelemään kohti. Kuulen kuinka hän sanoo, että itseemsä rakastuneen on turha odottaa vastarakkautta. Minä puolestani ajattelen, että koskaan en suostu koskemaan tai tulemaan kosketuksi. Olen kuin sininen huoneentaulu ja minussa lukee ohje, älä pelkää pimeää.

Silti käännän päätä ja katson ikkunasta pihalle. Musta kettu juoksee orapihlaja-aidan taakse piiloon ja näen sen silmät. Se kuuli tuon ohjeen, koska se on eläin ja se vaistoaa asioita, joita ihminen ei voi ymmärtää. Aljosa on jo vierelläni, ja näen ristin hänen kaulallaan. Hän nostaa sen minun silmieni tasalle ja suutelee sitä. Mietin miten rosoinen sielu oli Dostojevski, joka näki Karamazovin veljekset samassa mielikuvassa. Dmitri, Ivan ja Aleksei. Aljosa, joka oli perheen musta lammas, koska oli munkki. Hän ei arvostanut rahaa eikä valtaa. Dmitriä ahdisti oidipuskompleksi, Ivan arvosti vain rahaa ja valtaa. Vai oliko se näin? Siitä on kauan kun luin tuon kuuluisan kirjan, olin silloin kolmissa kymmenissä.

Nyt kun katsahdan sivulle, näen heidät kokoontuneina viereeni. He puhuvat epäselvää venäjää, joka kuulostaa kuin olisi huttua hampaissa. Aiheena on Donald Duck, amerikkalainen oligarkki ja sekin oli aiheena melkein riitaan asti, että oliko Gogol ukrainalainen vai ei.

Ei tietenkään ollut, sanoo Ivan. Ukrainaa ei itse asiassa edes ole olemassa. Se kuului Moskovalle, joka oli merjalaisten ugrien kylä Volgan mutkassa, siihen aikaan, hän vakuutti itsevarmasti. Me isovenäläiset olemme alkuperäiskansa, kaikki meidän ympärillämme on ikivanhaa Venäjää. 

En tiedä mikä tässä mätti, kukaan muu ei ollut heitä kuulemassa paitsi minä. Moskova,  merja-laisten vaiko marien kylä, en muista. Käänsin kylkeä vasemmalle, mutta tunsin taas sen saman vaivan. Sydänalaa kuvotti. Veljekset tekivät lähtöä, Aljosa toivotti hasta luego, vamos con Dios. Oliko hänellä jotain vispiläkauppaa paavinuskoisten jesuiittojen kanssa? Nousin istumaan vuoteen laidalle ja pohdin äskeistä unta. Jalkoja palelsi.

Aivan, se todella oli unta eikä sillä ollut mitään yhteyttä arkielämään. Paitsi ehkä tuo typerä riita siitä, mikä on omaa ja mikä toisten. Dostojevski oli oikeassa, vaikka ei ollutkaan tässä unessa.

Asia: Karamazovin veljekset. Dostojevski. 

                                                 

 

VAROMATTOMUUS AUTIOLLA KADULLA

Lyhyttä proosaa: INRI

         

Varomattomuus autiolla kadulla on uni, jonka kierrän kolmesti ennen aamua. Me, hänen mukanaan kulkeneet seisomme portilla. Vainoojat meitä etsivät, ja minä piiloudun sotilaiden selkien taakse. Näen hänet, mutta käännän pääni kun hän vilkaisee minua. En ollut tuntevinani. Katson omia kasvojani peilissä ja näein halkaistun hymyn, olemisen pelkoa keskellä vainoojien rinkiä. He syyttävät meitä kapinoitsijoiksi ja kirjoittavat meidän yllemme laudan palaan INRI. Muistan tässä nyt Modianon kysymyksen, eikö meidän elämämme haihdu yhtä nopeasti iltaan kuin lapsen murhe. Se Ilta heittääkin jo hiuksensa kadulle, jonka varrella me seisomme katsomassa. Taivas vihertää, eikä mitään ole enää tehtävissä.

Taas hän katsoo minua ja käännän pääni näkemään kukon, joka pöyhistelee höyheniään. Kaiken tämän melun keskellä se valmistautuu kiekumaan. Katson hänen hauraita kasvojaan ja ihmettelen , että miten voisin aamulla taas hengittää. Hän on kuin eilinen sade kattojen yli, purjeensa avannu siemen ja lentä-mään valmis. Puiden sävel soi korvisani, ja taas hän ohi kulkiessaan vilkaisee minua. En tunne häntä, koska he vievät häntä tuomittavaksi ja minä olen viaton.

He kysyvät kolmannen kerran tunnenko minä tämän miehen, joka vilkaisee minua ohi mennen. En minä häntä tunne, sanon kolmannen kerran ja kuulen kuinka kukko alkaa kiekua uutta aamua.

He vievät hänet jonnekin. Minun on pakko lähteä, sillä hänen vainoojansa ovat epäluuloisia ja pälyilevät minua. Askelissa keinuvat kadun varren puut, verestä punaIset kivet, ja pilvet vyöryvät taivaalla. Harmaus edeltää valon syntyä, tasainen hämärä. Lisään vauhtia että ehtisin kadota ennen kuin he päättävät lähteä seuraamaan. Pilkalliset ja kaunaiset silmät tuijottavat minua, ja kuulen kun he kuiskivat keskenään. Tuo mies kulki hänen mukanaan, minä näin heidät.

Olkaremmistä he roikottavat kalashnikovejaan ja ovat muka isänmaansa asialla.

                                                        

       

Asia: INRI. Jeesus nasaretilainen, juutalaisten kuningas
2025

                

 PUNTIKSELLA

HYVIN REALISTINEN NARRATIIVI

                                                          

                                                       Iihahahaa, poistumiskielto           .

Olimme nuoria. Minä sotaväessa ja vaimo pankkifröökynä. Yksi hänen asiakkaistaan oli majuri, samasta varuskunnasta jossa minä harjoittelin taaksepoistua. Kyseinen majuri asioi mieluiten minun nuoren ja nätin vaimoni pakeilla. Vain hän kelpasi palvelemaan sotaherraa. Itsetietoisuutta äijällä riitti vaikka muille jakaa. Kiersin hänet aina kaukaa, eikä hän oivaltanut minut nähdettään kuka olin. Minä olin jo erittäin oppinut alokas, opinnot yliopistossa lähes kanditasolla. Asia, jota ei kannattanut mainostaa.

Onni oli ollut myötä, kun jouduin väkeen kotipaikkakunnalle. Kasarmilta kotiin oli vain seitsemän kilemetriä. Rivakka kävelymatka vain. Heti kun olot vakiintuivat, käytin hyväkseni aliupseerikoulun etuja. Hamina ei huvittanut, oli mukavampaa livahtaa puntikselle aina kun tilaisuutta siihen oli. Eräältä varuslomalta palailin sitten hyvin myöhään iltapimeässä. Mitä tuosta, päivystäjä oli tuttu mies eikä aiheuttanut pään vaivaa. Vaan vaivaa aiheutti sitten majuri, jonka näin marssivan vastaani pimeässä kaddulla. Hän talutti lemmikkiään, pedon näköistä schäferiä. Näin tuon parin jo kaukaa, vaikka oli pimeää.

Siinä olivat sotilasopit nyt tarpeen. Syöksyin päätä pahkaa metsään ja maastouduin puolukkamättäiden suojaa. Oikein siinä sydäntä pani väpättämään, koira kun luimuili epäluuloisena juuri minun suuntaani. Kun ohimarssi oli suoritettu, lähti hengitys taas palautumaan. Eihän tässä mitään muuta, mutta kun komppania oli poistumiskiellossa. Onneksi päivystäjä oli tuttu ja myötätuntoinen, hän kuiskasi vain onnittelut näyttävästä paluusta.

Traumaattinen kokemus jäi muistoihin. Paria päivää myöhemmin palasi majurikin kummittelemaan arkitodellisuuteen. Hän ehdotti vaimolle vierailua kesämökilleen. Tämä kun oli nuori ja epäluuloinen, niin keksi jonkin syyn kieltäytymiseen. Ei kutsu mitenkään nyt sopinut, koska hänen miehensä oli estynyt tulemaan lapsen vahdiksi. Tällä kun oli ankaria paineita työmaallaan, jossa oli liian autoritäärinen ilmapiiri. Majuri poistui pettyneenä seurustelemaan koiransa kanssa. Silläkin oli juoksuaika.

Aatoksia:

Aika on peili, jonka läpi on ryömittävä

Ajatuksia ei voi sensuroida. Ne pitää unohtaa.

  

                                                          

MIELIPITEET

PRELUDI                 

Olen kirjoitellu kuusi vuotiaasta asti. Aihepiiri vaihteli saduista inkkaritarinoihin. Ratsupoliisi Kingin seikkailut olivat ehtynätön mielenkiinnon kohde. Kirjoitin vihkoon, jossa oli sininen kouluruudukko. Niitä ilmaantui kotiin, kun veli alkoi nousujohteisen rakastajan uransa. Hän kyhäsi rakkauskirjeen äidiltä pihistetylle kirjepaperille. Oli ihastunut luokkansa tyttöön. Muuta ei veli saanutkaan aikaan, vain torut äidiltä. Äiti ei ymmärtätänyt kirjallisuuden romanttista genreä.

Minun kirjoituspöytäni oli ison nojatuolin alusta. Se oli myös piilo, johon hengentuotteita voi tallettaa turvaan uteliailta. Taitoin paperista sivuja, johin tekstasin kertovaa proosaa ja kyhäsin näille omatekoisille teoksille myös kannet kuvineen. Ensimmäisen kerran jouduin tekemisiin päälle käyvän kritiikin kanssa, kun tuttu poika löysi kätkön. Kirjailijan urani preludi oli nyt ohi.

ALLEGRO

Murrosiässä aloin kuunnella musiikkia ja lukea Kirjallissuutta. Eivät minulle seikkailutarinat enää kelvanneet. Musiikista valitsin jazzin, mutta siinä olin hyvin pihi. Vain muutamat tyylisuunnat hyväksyin. Romantiikan aikakauden musiikki minua viehätti. Näin sitten unessa laakson jossa asui ihastuttava tyttö. Se uni oli niin todellinen, että siitä piti yrittää kyhätä romaania. Kirjoitinkin aiheesta lähes kaksi sataa sivua aanelosia, matkakirjoituskoneella. Kyllä siinä ihan kelvollinen juonikin oli, ja kustantaja kehui sitä katsottuaan, että osaat sinä kirjoittaa juohevasti ja kielikin on hyvää, mutta se jokin sinulta silti puuttuu. Paneudu työhön munaskuitasi myöten, niin onnistut.

Yritin ja yritin paneutua, mutta lopputolos oli aina sama. Aloin kyllästyä pitkään proosaan, koska se aina kiemurreli niin, että tulos oli epäkelpo. Kirjoitin silti 5-6 romaania. Jotkut kävivät kierroksella ja saivat osakseen saman tuomion kuin ensimmäinenkin. Munaskuut eivät riittäneet. Muutama onnistuminen oli Pyrrhoksen voitto. Kun jäin eläkkeelle ajattelin, että nyt on aikaa kirjoitella mitä mieli tekee, säännöistä ja ohjeista piitaamatta. Sainkin aikaan muutaman tajunnanvirtaa muistuttavan pitkän proosan, joita en halua nimittää mihinkään genreen kuuluviksi. Olen kirjannut ne muistiin nimellä Hyvin omituisia kirjoituksia.

ANDANTE

Hämmentynyttä kritiikkiä tuli lukijoilta, jotka ilmoittivat, etteivät ymmärrä mitään. Siksi, että he osaavat lukea vain romaania. Sitä kirjallisuuden muotoa kyllä arvioidaan, arvostellaan ja sitä mainostetaan. Paljon julkaistaan ajanvieteroskaa, mutta muutamat kirjallisuuden lajit jäävät syrjään. Runoista sain J.H.Erkon kilpailussa kunniamaininnan, mutta siihen päättyi runoilu minulta.

Nyt siis kirjoittelen vain blogeja, koska en muuhun pysty. Glaukooma on vieny näkökyvyn niin, että jäljellä sitä on 25 %. Kustantajajilla ja kriitikoilla on silmillään suojalasit, jotka antavat näköalaa vain siihen suuntaan mistä rahan haju lentää nenään. En oikein tiedä mikä tarkoitus on Kirjailijaliitolla ja yhdistyksillä, jos havaintokyky on niin rajoittunut, että vain romaanitaidetta suositaan. Vainoharhainen tuntuma on, että valintoihin vaikiuttavat tuttavuussuhteet ja poliittiset mieltymykset. Ikärasismikin tuntuu piileksivän taustalla. Mitäpä tuo vanha pieru enää osaa tai ymmärtää. Eihän tuo ole seitsemässä vuosikymmenessä oppinut kirjoittamaan niin, että hänen taitojaan kannattaisi edes vähän haukkua. 

FINALE

Lohdullista on lukea lukijoilta saatua palautetta. Sitä tulee harvoin, mutta se korvaa tärkeilevän kritiikin. Viimeksi kun tärkeilevän kriitikon kohtasin, hän sanoi, että minun blogini ovat vähän sinne päin. Ei hän kuitenkaan selittänyt mikä se oikea ilmansuunta on. Vain hän sen tietää ja osaa päättää. Lukijoita ja sivulla vierailijoita tuli taannoin Suomesta toista sataa blogiin, joka oli nähtä-vissä kuusi päivää.

Lukemat vaihtelevat säästä ja ulkomaiden uutisista riippuen. Ulkomailta tulevat sivulla vierailijat mukaan lukien lukijoita on yleensä 500-1200 viikossa, mikä on vaikeat aiheet huomioon ottaen mielestäni kohtuullisen paljon. Harvassa ovat kuitenkin ne, jotka jaksavat keskittyä ajattelemaan.

Ihan mukava on silmäillä joskus lukijoiden kommentteja. Muuta on kohtuutonta odottaa. Ainakin ne vaikuttavat vilpittömiltä:

HIENO, UNENOMAINEN TUNNELMA HUOKUU RIVIEN VÄLISTÄ JA HERÄTTÄÄ MIETTIMÄÄN…

HYVIN SÄ VEDÄT. AINA JÄÄ AJATELTAVAA.…

LUESKELN TAS KIRJAKAAPIN LYHTPROOSAA. HYVÄ MIELI TULI…

ERINOMAINEN BLOGI JÄLLEEN. AJATTELEMISEN AIHETTA ITSE KULLEKIN…

KIITOS. TÄMÄ OLI HAUSKAA LUETTAVAA..

HYVÄ JA AJATTELEMAAN HERÄTTÄVÄ BLOGI…

TERVEISIÄ HARMSIN LUKIJALTA…

KIINNOSTAVIA KIRJOITUKSIA JA OMAPERÄINEN TYYLI, VAIHTELEVIA AIHEITA...

JUURI NÄIN.   HIENO KUVA LISÄKSI….

MIELENKIINTOINEN ILMAISU  UNEN, TODEN JA ARJEN VÄLIMAILLA…

KAIKKKEA EMME VOI NÄDÄ, EMME KUULLA….

HYVÄ BLOGI. MUISTAN KYLLÄ LAPSUUDESTA MESTARITONTUN SEIKKAILUT…

MUKAVA BLOGI JA SÖPÖ NAINEN….

PITKÄSTÄ AIKAA EHDIN PIIPAHTAA LUKEMAAN. TAAS TYKKÄSIN!

KIITOS TAAS TÄSTÄ PÄIVÄVN PARHAASTA HETKESTÄ…

KIELTEINENKIN ARVOSTELU ILAHDUTTAA ENEMMÄN KUIN PYHÄ VAITELIAISUUS.

 

ELÄMÄ ON VAIN UNEN VARJO

lYHYTPROOSAA

          

Seisoimme portailla,

sinä ehdotit että kertoisin itsestäni

ja että sinä teet samoin joskus tulevaisuudessa, 

sen minkä unohdit

kauan sitten

(Tarmo Yli-Rajala 1969)

Istuimme halkopinojen päällä. Sahatun puun tuoksu tuntui voimakkaana. Hän oli minua pienempi, teräväpiirteinen ja itsevarma. Ihailin hänen älykkyyttään ja piirustustaitoaan. Hetkessä hän piirsi karrikatyyrin opettajasta, joka selitti meille miten numerot pannaan luomaan uusia yhteyksiä. Minä en siitä pahemmin piitannut, saivat olla rauhassa mokomat. Enemmän kiinnostivat lähellä istuvan tytön tissit. Mutta ei hän nyt täällä halkoliiterissä meidän kanssamme istuskellut, tämä tyttö. Hän luki läksyjä ja valmistui aikanaan maisteriksi. Meitä kiinnosti MRA.

Ystävyys katosi murrosiän aallokoihin. Hän menetti traagisesti veljensä ja häipyi jonnekin. Vasta vuosikymmeniä pari myöhemmin kuulin radiosta saksofonisoolon the shadow of your smile. Tunnistin, että muusikko oli varhaisen nuoruuden ystävä. Luotiin nyt uusi yhteys, eikä se ollut matematiikan opettajan opettama typerä numeroleikki. Se oli arkirealismia. Hän soitti orkesterissa jazzia Gerry Mulliganin tyyliin ja oli jo taitava saksofonisti, minä opettelin vasta kirjoittamaan.

Kun tavattiin, ei hän ollut enää pienikokoinen ja teräväpiirteinen, itsevarma. Hän oli nyt minua paljon pidempi ja vahva. Ei nyt enää paranneltu puhumalla maailmaa. Hän oli vaitelias ja kertoi, että oli jossakin onnettomuudessa menettänyt muistinsa. Yhteinen puheenaihe MRA oli unohtunut ja kakki entiset fraasit joita nuoruuden viisaudessa olimme jakaneet, olivat nekin unohtueet. Hän sanoi kuin Pindaros muinoin, että elämä on vain unen varjo. Tuo Mulliganin kauan sitten soittama baritonisoolo Shadow of your smile oli kuin Pindaroksen ajatus nuoteilla kirjoitettuna. Siitä oli tullut tukipuu hänen muistiinsa. (2025)

Asia: MRA moral re armament. Pindaros.

Youtube:, Gerry Mulligan:The Shadow of your smile.

Me ymmärrämme elämää taaksepäin, mutta meidän on elettävä sitä eteenpäin (Kierkegaard)

                                                                    ROIHU  AKVARELLI.   Yli-Rajala 2012

                           

Varhaisnuoruuden ystävää Mauno Lainetta muistelen

 Runoratsu  Uusromanttista lyhytproosaa

                            

                                                                                      Iihahahaa

Näin kuinka se lensi siipiä viuhtoen ja laskeutui takapihalle, herukka pensaiden luo. Naapurin ikkunaverho heilahti. Mies tarkkaili tapahtumia, ja minun teki mieleni tervehtiä häntä kättä heilauttamalla. Hän oli se tyyppi, jonka maailmankuva rajoittui toivotukseen hyvää päivänjatkoa. Se oli ainoa tapa kommunikoida hänen kanssaan. Siis niin, että sitä samaa teille. Olimme asuneet naapureina jo toistakymmentä vuotta, mutta silti vielä teitittelyasteella. Hän herroitteli minua. Nostin kohteliaasti hattua, ja annoin hänen olla siinä luulossa, että minä tässä halusin esiintyä jotenkin ylempänä. Minua se vähät vaivasi, ja arvelenkin, että mies luulee minua leuhkaksi.

Minkäs minä sille voin, että olen humanisti. Oikein diploomihumanisti. Kun maalasin taulua kesäisenä päivänä ulkosalla, hän hivuttautui selän taakse ja kurkki olkapään yli. Mikä tuo on, mies kysyi kun näki abstraktin kuvion, joka muistutti lentävää hevosta. Se on runoratsu, minä häntä valistin. Etkö kuule kuinka maltillisesti se hirnahtelee ja huiskii hännellään vasemmalta paarmoja.

- Mutta sehän on vain kuva, mies hämmästeli. Ei se lennä muuten kuin että tuuli kiepauttaa paperin lentoon.

Tuo naapuri luki vain suomalaista proosakirjallisuutta, elämäkertoja sekä fantasianarratiiveja.

- Minä tarkoitankin tuota sen kuvan mallia, joka laskeutui äsken tuonne herukkapensaiden luo. 

Unohdin heti alussa kertoa, että tämä tapahtui kuitenkin vasta eilen, ja nyt näin ikkunasta miten ratsu kohosi jälleen ilmaan ja lähti viuhtomaan kohti Helsinikiä. Ja mikä tässä on merkittävintä, niin naapuri istui hajareisin sen selässä ja kuului laulavan jotakin radikaalia musikaalisävellystä. Minä niitä inhoan, ja hän olikin tiettävästi radikaali. Hänen rouvansa lakaisi luudalla ratsun jälkeensä jättämiä lantapaakkuja.

Vasta myöhemmin tällä viikolla kuulin, että naapuri oli ratsuineen saapunuut erään kustantajan portaille ja laskenut siellä mielenosoituksellisesti lantakasan ovisuulle. Kuulin tämän kun piipahdin Alkossa ostamassa Metaxaa. Pidän sen itäeurooppalaisesta mausta. Rouva kertoi, että naapurin runoteos ilmestyy lähiaikoina, ja että se on niin moderni, että on  ihan loppusoinnuton.

Minä olin vähän kateellinen. Yritin keskittyä kirjoittamiseen, mutta ainoa mitä sain aikaan oli romaani. Sen nimeksi kehittyi vähitellen ”Sisäpalvelusohjesääntö”, proosaruno alkusoinnuin. Se oli vakavaa arkirealismia. Aivan varma en ole asiasta, mutta ainakin naapurin rouva arveli että siitä tulee syksyn bestseller.

Minuakin vähän arvelutti.

Asia: Metaxa: brändiä neuvottomuuteen. 

Aatoksia: 

Velallinen on sijoittaja, jota pankijohtaja ei tervehdi.

Mikä tässsä on hännätönnä elää. Ei tarvitse heilutella häntää jokaiselle vastaan tulijalle.