SONAATTI neljälle viululle ja yhdelle haitarille

 Uniproosaa            

29.10.1968 Oulussa

TÄNÄÄN MINÄ MAALASIN SINUT

VIHREÄ NAINEN, SANOJA VAJAA

MUODOT VALUIVAT

PISAROITA RINNALLESI,

HAJOAVA PARVI PAHOJA SILMIÄ,

ÄÄNIÄ JOITA EN OLE PYYTÄNYT

Olen jo tovin istunut Linnansaaren kahvilassa ja katsellut vanhoja muureja. Ne vapisivat silloin kun ruutikellari räjähti, Näen hädissään juoksevan sotilaan, jola on 1700-luvun asu. Suljen silmät ja nyt näen vain linnan raunioiden ohi kiitävät autot. Taivas on harmaa, enteilee sadetta.

Hän istuu minua vastapäätä ja rutistaa jäätelöpaperin, heittää sen roskakoriin. Hetken ihmettelen miten olen tähän päätynyt ja miksi. Minunhan piti olla jossakin muualla. Meidän katseemme kohtaavat ja nyt minä päätän kysyä sen asian mikä on mieltä painanut. 

Etkö uskalla mua rakastaa, miks en vastausta sulta saa? Miksi muuri sinut piilottaa? 

Iskelmän arvoinen kysymys, ja vanha.

Käsi palaa takaisin pöydän kulmalle ja hän pyyhkii siitä roskia koriin. Näyttää vähän turhautuneelta: siksi,  että minusta tuntuu kuin sinua ei olisi edes olemassa Ïstut vaan siinä ja ajattelet, hän sanoo. Meidänhän piti mennä kirjastoon.

Sellainenko oli tarkoitus. En sitä heti muistanut, kun hänet näin.

Hän kaivaa laukusta esiin kirjan joka näyttää jotenkin tutulta. Sonaatti neljälle viululle ja yhdelle haitarille. En minä siitä mitään ymmärtänyt, joku lukija valitti. 

Muistan kuinka maalasin sen kanteen renesanssityyliin omakuvan, jolle olen antanut nimen Vieras menneisyydestä.

Hän nostaa kirjan uudelleen nähtäväksi. Kun minä tätä luin, alkoi tuntua, että siinä kerrotaan minusta. En kuitenkaan tunne siitä itseäni. Siinä kuvataan miestä, joka etsii minua tietämättä että elän vain unessa. Oletko se mies sinä?

Jään hetkeksi ihmettelemään kysymystä. Olenko minä unessa?

Hän katsoo minua syyttävästi. Oletko sinä muka tämän itse kirjoittanut? Minä aion palauttaa tämän, koska en ymmärrä mistä on kysymys. Jos jotakin etsii, niin pitäisi sentään tietää mitä se on. Entisen kotitalon huoneista sitä ei enää löydä, varsinkaan jos et muista minkä näköinen minä olen. Tai olin silloin.

Kyllä minä muistan, ja näenhän minä sinut nyt siitä. Aivan olet saman näköinen kuin unessakin olet. On turha enää piilotella, kirjoi tettu mikä kirjoitettu. Valveilla ja unessa.

Liikenne silloilla on harventunut. Katselen autojonoa joka pyrkii kaupunkiin ja sieltä pois. Pitäisi lähteä hänen kanssaan kirjastoon, mutta en muista missä se on. Ainolan puistossa vai Vänmannin saasella?

Olo on vähän epävarma. Käännyn taas katsomaan, enkä enää näe häntä. (2025)

 Akvarelli unikuva 1970 T.Yli-Rajala

TÄSTÄ BLOGISTA SANOTTU:

Ihmeellisen  unenomainen tunnelma, kielikuvat ovat ihastuttavia.

 

BOLEROA                   Lyhyttä proosaa

                    

Lola, unikuva. Akvarelli1970 Tarmo Yli-Rajala

On tuota ikää tullut jo vaivaksi asti, kun en tasapainoa pysty aina hallitsemaan. Sanovat, että rollaattori auttaa, mutta minua sen näkeminen masentaa.Muistelen Lolaa jonka näkeminen sai aina verenkierron elpymään. Iskias ja selkävaivat katosivat heti kun hänet näin. Buenas tardes vaan, como estas? Hän kysyi, ja voi sitä katsetta. Osasi hän vähän jo suomeakin, jota innolla olin hänelle opettanut. Vaan- sanankin hän painotti ihan etutavulle, koska muita ei ollut käytettävissä. Yo no se, minä vakuutin ja olin hämmentynyt. Lähdimme siitä oitis bailaamaan, minä tietysti väärään suuntaan. Muu porukka kun kiertää myötäpäivään, niin minä pusken aina kaikkia vastaan. Vaan ei tuo Lola koskaan siitä valittanut, hänestä se oli hauskaa koska hymyili aina niin veikeästi, silmiä räpsytellen. Minäkin iskin hänelle silmää, ja pitelin Lolan vyötäröä tiukassa otteessa. Hän keikutti takamustaan niin viehättävästi. Silmiisi kun katson taas rakkainpain, tunnen kuinka saat minut valtaan ihmeelliseen. Minut heikoksi teet. Quien sera, quien sera, enpä tiedä. Boleroa ja mitä oudointa epätietoisuutta se oli!

Niin kuin mainingit mi rantaan lyö, keinutaan verkkaisaan... Keinu kanssani jo saapuu yö, meidän yö, kerrassaan. Jotenkin siihen tapaan se bolero meni. Sanoja en aina tarkoin muista.

Minut saat valtaan ihmeelliseen, minut heikoksi teet! Ja niin edelleen.

Sukulaiset ja tuttavat ovat jo palailleet lomilttaan, minä vain yksin täällä ikävissäni ajelen rollaattorilla pihapiiriä edes takaisin. Sen jarrukin on rikki. Tympii niin, kun on pakko koh-teliaisuudesta kuunnella que tal. Silmissä olen näkevinäni vielä Lolan hymyn ja kuulen kuinka hän kuiskaa minulle de nada, kun astun hänen varpailleen.

Matkalla postilaatikolle nämä muistot palaavat mieleen. Siitä on jo vuosikymmeniä kun viimeksi Lolan näin. Odottelen vieläkin kirjettä joita silloin lähettelimme toisilemme. Nuuhkin hajuveden tuokahdusta, mikä leijui aina postilaatikon yllä. Voi tietysti olla niinkin, että minä vain kuvittelen. Vain silkkaa reklaamia saan, se täyttää postille varatun tilan ja pettymys valtaa mielen. Tartun siis rollaattorin sarviin ja lähden palailemaan kohti kotiportaita. Kyllä elämä osaa olla vanhana ikävää, ihan sietämätöntä.

Se on tällaista solamente absurdoa, caramba!

Aatoksia:

Ruiarock? Ruisleipä olisi parempi vaihtoehto

Ruususeni. Kumpaa arvostaisin enemmän. Sinun tuoksuasi vaiko piikkejä?

                                                                                                             Närhen munat

                                                

             

  

MUISTATKO VIELÄ

Lyhytproosaa

                    

Kuva: Siitä on kauan. 

Siitä oli nyt kauan kun hän viimeksi kävi. Hän näytti neuvottomalta, melkein hätääntyneeltä. Mitä täällä on tapahtunut, hän kysyi ensi töikseen ja istui tutulle tuolilleen. Miksi täällä on tyhjää, mihin kaikki on viety?

Katse näytti epäluuloiselta. Se viipyi minun kasvoissani ja kävi läpi koko olemuksen. Muistin kuinka hän kauan sitten löi minua turpiin kun avasin hänen kotiovensa. Hampaat heiluivat päivä kausia sen jälkeen, mutta enhän minä sellaisista valittanut. Tiesin, että se oli iloinen tervetulo-toivotus, ympäri päissään kun oli. Hän halusi esittää nuoruutensa kokemuksia nyrkkeilijänä ja merimiehenä. Meidän välillämme oli outo side, joka esti vihanpidon. Hän tiesi että minä tein huomaamatta ristinmerkin, enkä esittänyt tekopyhää. Itse asiassa olin aina epävarma.

Hän silmäili työpöydällä lojuvaa kirjapinoa. Syksyn uutuuskirjoja, Selasi niitä vähän. Olikohan siinä jo hänenkin omansa, se velipoika löi kerran. Olihan se. Sain minulle osoitetun omistus-kirjoituksen valtion tuella ostettuun kirjaan. Hän ei sitä ajatellut, koska oli humanisti eikä bykrokraatti.

Käväisin lääkärissä ja sain diagnoosin, hän sanoi. Muistatko sinä asioita vai oletko alkanut unohtelemaan, hän kysyi. Minulla on kuulemma alzheimeirin tauti itämässä. Eksyin jo tänne tullessa ja nyt minusta tuntuu, ettet ole aivan paikalla sinäkään. Muistatko sinä kun me poikettiin paluumatkalla sen rehtorin luona? Hän pimpotti pianoa ja sinä kysyit, osasiko äijä soittaa Horst Wesseliä.

Osasihan se. Ja osasi virsiäkin, kun oli selvin päin usko vainen .  Muistatko?

Kyllä minä muistan. Se Horst Wessel on vitsi jolla kiusaan yksitotisia vapaamielisiä. Ja olenhan minä tässä istunut vuosikausia ja ihmetellyt mihin sinä äkkiä katosit. Tämä on todella kolkko ja yksinäinen paikka. Ovat tyhjentäneet talon, enkä minä enää tiedä missä olisin. Alakerrasta kuuluu vain loputtomasti askelia, eikä kukaan minua enää näe täällä. Vain sinä näit heti kun astuit ovesta sisään, vaikka minä itsekin olen siitä epävarma.  

Kun hän sitten lähti, jäin istumaan entisen työpöydän ääreen tyhjässä huoneessa.                 

Ystävääni Teuvo Saavalaista muistellen.

Minä elän vielä

sateen ropinassa, tuulessa 

ja entisaikojen papereissa

etääntyvissä muistoissa ja yhä harvemmin ajatuksissa,

mutta silti minä eän  (1967)

UNEN  LOGIIKKA

Lyhytproosaa unessa

  

                                                Marleena Luukkonen, akvarelli. Näyttelykuva.

Kirjoittainen on tajunnanvirtaa joka on lähtöisin syvältä mielen ja tunteiden sopukoista. Ajatuksia ja tunteita on mahdotonta teljetä kriitikoiden luomaan häkkiin jossa noudatetaan annettuja sääntöjä. Kirjoittamisen genre on vapaus. Sen tähden moni on joutunut pakenemaan ja piiloutumaan tuntemattomuuteen.

Kun kriitikko lukee blogini, hän arvelee, että se on vain lyhytproosaa. Samaan hengenvetoon hän valittaa, ettei oikein ymmärrä miksi päätän pyöräilijät (5.7.2019) tarinan niin, että kuolonunesta herännyt hahmo ei lähde etsimään lapsiaan, vaan palaa siihen mistä on noussut.

Uni on absurdi kokemus ja niin on elämäkin. Miten voi kirjoittaa järkevästi järjettömästä?

Minun blogini perustuvat omiin uniin joita olen elämän varrella nähnyt ja kirjannut muistiin. Ne eivät ole raportteja arkielämästä. Ne ovat hetken välähdyksiä asioista ja tapahtumista. Maalaustaiteessa puhutaan impressionismista. Unen ja arjen logiikka eivät sovi yhteen. Aika lentää alusta tähän hetkeen, johon se pysähtyy. Totuudella on klovnin kasvot, eikä sitä pidä hutaa koskaan avuksi.

Uni alkaa hitaasti ja huomaamatta, se tähtää yllättävään suuntaan ja päättyy yhtäkkiä ja varoittamatta. Se voi myös vaihtaa paikkaa ja aikaa miten tahtoo, eikä se vaadi perusteluja. Elämä on unta, sanoi espanjalainen kirjailija Calderon. Platonin mukaan uneksiminen kuuluu sielun irrationaaliseen osaan. Hän rinnasti unen näkemisen ennustamiseen, noituuteen ja mielipuolisuuteen. Myös Sokrates on kiistanalaistanut sen, olemmeko unessa vai valveilla.

Niin että turhaa on uniaan pelätä. Niitä ovat nähneet meitä viisaammat eikä niistä ole kukaan saanut täyttä selvyyttä. Paitsi tietysti materiualistit ja skeptikot, jotka eivä usko mihinkään mitä eivät voi kosketella. Humanistisen tutkimuksen terävin kärki, matemaatikko tyytyy vain laskemaan ja lajittelemaan numeroita. Hän kieltäytyy kuitenkin  uskomasta, että ne ovat eläviä elämän palikoita. Jos niitä ei silmin näe, niin ei niitä kannata vuoteen alle piilottaa. Ne kuitenkin nousevat sieltä herättelemään meitä, jotka uneksimme. (2025)

Kuun hiukset  nurmikolla

puiden oksat hapuavat yötä

minä yksin

ja lammen pinnalla kelluvat pilvet

(Lammen rannalla 1966 T.Yli-Rajala)

                                                                            Aika lentää tähän hetkeen

                                                                                                          Vanha sairaala, Virroilla. akvarelli

                                                                                                          1988, T.Yli-Rajala

 ISTUN KIVEN PÄÄLLÄ    LYHYTTÄ UNIPROOSAA

                                   

                                                                              KUUPANO, ALIAS HOO MOILANEN. Humanisti.

Istun nyt samalla kivellä kuin 70 vuotta sitten. Hän kävelee ohi ja näyttää etsivän jotakin. Meidän katseemme yhtyvät hetkeksi ja minä näen hänen sanovan jotain, mutta en kuule. Eikä se mikään ihme olekaan, koska hän katosi jo kauan aitten, siihen aikaan kun minä putosin yksinäisyyteen. Se on rinnakkainen olotila, jossa on ollut pakko viihtyä noista ajoista lähtien. Sanovat sitä murrosiäksi, mutta enhän minä sitä voi enää potea.

Näen miten hän poimii maasta, kannon juuresta jotain. Se on paperiin kääritty kirja, sadan vuodn yksinäisyys. Mutta eihän se niin voi olla ajattelen siinä kivellä istuessani. Sillä sehän on kirjoitettu vasta paljon myöhemmin. Hän ei huomaa, että kysymys on anakronismista, katsoo minuia syyttävästi ja kysyy, oletko se varmasti sinä. Vastaan hänelle leppoisasti, vaikka mielessä kuohuu. En oikein tiedä, lähdin vasta äsken kotoa ja nyt istun tässä. Tämä on kummallista, en tiedä onko päivä vai yö ja mieleen tunkee vain yksi sävel, gute Nacht.

Hän näyttää nyt mietteliäältä. Se on Schubertin liiedejä, siis laulelelmia, hän lisää ja katsahtaa taas kohti. Ikään kuin minä en muka sitä tietäisi. Opettaja antoi minulle laulusta viivan, koska en kehdannut  laulaa muun luokan virnuillessa. Eikä sillä opettajalla ollut empatian tajua.

Sinä olet kuulema insinööri, sanon äkkiä vähän epäjohdonmukaisesti. Se oudoksuttaa minua vieläkin, koska en aikoinani tuntenut häntä kovin hyvin. Hän oli tappelupukari jolle hävisiin aina koulun välitunneilla, koska hän oli isompi. Silti meitä yhdisti jokin läheisyyden tunne.

Mitä sitten vaikka tässä olenkin, vanha tuttu sanoo taas ja näyttää nyt neuvottomalta. Ei hän siis kovin läheinen minulle ole. Jos olisi, niin ei hän olisi kadonnut vuosikymmeniksi ja nyt yht äkkiä putkahtanut esiin syvässä unessa. Hän tutkii maastoa kannon ympärillä ja vaikuttaa turhautuneelta. Minä en löydä enää mitään muuta kuin tuon enteellisen romaanin. Oletko sinä itse muka jo lukenut sen? hän kysyy.

Sadan vuoden yksinäisyys. Olen lukenut ja olen elänytkin sen, minä sanoin. Kun nousin taas seisomaan kiveltä, hän oli kadonnut. (2025)

PS. Unen ja arjen logiikka eivät sovi yhteen. Aika lentää alusta tähän hetkeen, johon se on joskus pysähtynyt.  

Ailahruksia:  

Petomainen, siis maallinen peto. Taivaalliet piileksivät usein kansien välissä.

Puheenjohtaja päätti kokouksen ja toivotti osallistujat hevon kuuseen.    

                                                                                                   Kissin viikset  1996                                                                                                                                                                                                                                                

Paperin valkeutta                                                           

sivellin pyyhkii

Tahroja täynnä

mieleni tyhjä taulu (Tanka, T.Y.Y., 1970-luv.)

 Raportti niille jotka eivät ymmärrä muuta kuin arkirealismia:   

Lyhytproosa on vaikea kirjallisuuden laji. Moni selaa sen nopeasti ohi mitään ajattelematta. Joku arvostelija äityi silti sanomaan kerran mielipiteensä. Teksti on vahvaa, omaperäistä ja taidokasta. Unenomainen tyyli on  taitavasti toteutettuna todella harvinainen suomalaisessa kirjallisuudessa.                                                                                                

PAHOLAISET

Maagisen proosan näkökulmasta

                                            

                                                                                                                                                Kuva: Mysterio; Tulta ja ruusuja. Akvarelli 2018 Kerttu Y-R.

Tiede jakaa mielestään oikeaa tietoa todellisuuden olemuksesta. Siihen on vaikea soveltaa Heideggerin käsitettä Sein und Zeit. Eyvid Johnsson käsitti tämän ja kuvasi näkemänsä romaanissa Tulta ja ruusuja. Eräänä kuutamoisena maaliskuun yönä kolme paholaista kiipesi ursulaluostariin. Ensimmäinen, joka oli keskikokoinen ja hyvin ketterä, oli nimeltään Astarot. Toinen, raskasliikkeisempi ja mietteliäämpi oli Sabulon. Kolmas, Asmodeus tavattoman notkea ja eloisa. He kuiskailivat latinaksi, joka ei ollut parhaan luokan kieltä, eikä heidän sanojaan  voinut käsittää.

Heidegger oli natsi, mutta taisipa olla silti oikeassa ainakin siinä mitä paholaisten käytökseen tulee. Historiantutkimuksessa Sein und Zeit tarkoittaa sitä, että nykypäivän käsitteitä ja ajatuksia ei saa projisoida menneeseen aikaan. Kukapa noita paholaisia ja niiden käytöstä on tutkinut, että voisi väittää Eyvindin olevan väärässä. Asmodeus tovereineen istuu jokaisen ostohysterian vallassa tavaratalon käytävillä ravaavan asiakkaan harteilla. Nykyään nuo paholaiset kuiskailevat englanniksi ja yllyttävät ostamaan lisää ja enemmän tarpeetonta tavaraa, joka sitten viedään kierrätykseen tai kaatopaikalle. Sabulon ja Astarot hämmentävät kansainvälistä keitosta, jonka huuruista kehkeytyy uusia sotia ja terroritekoja.

Hyvät ihmiset, ei natseja eikä heidän kaltaisiaan sosialisteja  ole sukupuuttoon tapettu! Nehän pyörivät näkymättöminä kaikkialla, eri puolueissa ja diktatuureissa, demokratioissa ja liittovaltioissa. Ne ovat huomaamatta livahtaneet tavarataloista ja pörsseistä eduskuntiin  ja kansainvälisten liikeyritysten johtokuntiin. Ne ovat  liittovaltioaatteiden apostoleja, puhuvat kansainvälisyydestä ja demokratiasta, omistavat kaikki osakkeet ja voivat hyvin..

Näin minä kirjoitin 17. helmikuuta 2018. Se oli ennustus. Olinko väärässä?

Hay otras cosas , por las que llorar!

Asia: Heidegger. Sein und Zeit. Eyvind Johnsson.

                                                                            

                                                                                     

 

SYYS SOITTAA SERENADIN

Lyhytproosaa, symbolismia

Syksyinen tie, Akvarelli 2022 T.Y-R.

Syksyn tuoksu lepää puiston yllä. Polku on punakeltaisten vaahteran lehtien peitossa. Kuljen tätä samaa kujaa kuin kauan sitten, hyvin nuorena. Minulla on asentohuimausta nykyään. Jos teen äkkiliikkeen, katson kävellessä vaikka ylös, niin tasapaino heittaa. Jos katson taakse, pitää koko vartalo kääntää vähän sinne päin ja heti pyörryttää. Oliko se Jerzy Lec joka totesi jo aikanaan, että vanhuus on viheliäinen olotila. Hän oli oikeassa, vaikka ei edes saanut elää vanhaksi asti.

Vaahteran takana läikkyy punainen vajan kylki, puun lehdet melkein peittävät sen näkyvistä. Ne peittävät myös kujaa jolla astelen ja minun päässäni soi Händelin Passagalia. Monet tanssijoista näyttävät tutuilta, musiikki kuuluu jostain taka-alalta. Nuoruuden ystävä Sauli soittaa klarinettia, mutta nyt kun tarkemmin kuuntelen, sävel onkin Memories of You.Hän soitti sitä usein meidän orkesterissa, veljensä muistoksi.

Vajan ovi on säpissä. Vedän puutikun reikelistä ja avaan oven. Siellä on käynnissä opettajien kokous. Rehtori kuuluu puhuvan moraalista, hän ei suvaitse tupakointia eikä rivoa kieltä. Minua jäi joskus kaivelemaan se, kun hän tarrasi olkapäähäni ja pa-kotti puskemaan tungoksessa toiseen suuntaan. Enhän minä siihen syyllinen ollut, että tungoksessa oli pakko mennä siihen suuntaan mihin muu porukka kulki. Hän oli uskovainen ja minä vain ortodoksi.

Opettajat istuvat pöydän ääressä vakavina ja tuijottavat minua. Tekee mieli puhua heille yksitellen, kasvotusten, mutta minä inhoan olla huomion keskipisteenä. Sanon nyt vain buenas tardes, ja näen kuinka englannin opettajan ilme vaihtuu harmistuneeksi. He kilistelevät kahvikuppejaan, pöydällä näyttää lojuvan asetilla viinereitä. Liikunnan opettaja ojentaa minulle viineriä. Katson häntä nyt suoraan silmiin ja kiitän hyvästä arvosanasta lukion todistuksessa. Minähän lintsasin lentopallopeleistä kotiin polkupyörällä, koska jonnin joutava pallon perässä säntäily ei minua kiehtonut. Tämän sanon nyt hänelle ihan rehellisesti ja yllätyn, kun hän vain hymyilee.Joku pitkä ja laiha mies, jota en tunnista, nousee tuoliltaan ja kumartaa saksan opettajalle, jota minä pelkäsin. Saanko luvan, kuuluu äänekäs kysymys, ja näen saksan maikin nousevan punastellen tanssiin. Tämä on nyt espanjalaista passagaliaa, minä pohdin ja käännyn takaisn ovesta syksyiseen puistoon. Ehdin vielä näkemään, kuinka matikan lehtoti yrittää sulloa salkkuunsa sinne tänne säntäileviä numeroita, ne eivät totelleet komentoa riviin järjesty!

Rauhoittaa tämä syksyinen sää. Astelen taas aatoksissani tuttua puistotietä ja nautin vapaudesta. On niin helpottavaa, kun ei kukaan pakota kääntymän väärään suuntaan eikä arvostele tekemättömiä töitä.¨

Miettehiä:

Kyllä köyhällä kurit piisaa. Menöö vaikka syömätä maata. (Sananparsi Jasjärveltä)                                                                                                         

Tietääkö vasen käsi mihin oikea pyrkii                                                                Kvaak