PURSI YKSIN

Lyhytproosaa

VaHingoniloa Lauralle. Akvarelli 

  1997 T.Yli-Rajala

Hidas päivä nousi yön alta ja korppiparvi pyrähti oksalta taivaaanrantaan. Avasin silmät ja pyyhin niiltä unen rääpät, ikkunassa satoi. Masennus hiipi taas mieleen. Onko tämä  sitä samaa päivästä päivään yksinäisyyttä, sitä mikä soi minun korvissani eilen ja huomennakin. Schubertin 4., se traaginen sinfonia. Kaikki tutut ja ystävät ovat kadonneet tuonimaisiin, joku on muuttanut pois eikä muista enää.

Aivan sattumalta osui silmiin eilen uutinen, jonka lehtikuvassa hän näytti vieraalta. Naista syytettiin jostakin käsittämättömästä teosta, joka liittyi rahaan ja talouteen. Minä olen humanisti. Häkellyin ja voin pahoin, kun joku kysyi vuosia sitten, että paljonko tuosta maksetaan. Tuo joku oli lukenut novellin, jonka olin kirjoittanut erääseen lehteen. Kysyjä tyrmistyi kun kerroin hänelle, että en minä sillä tarinalla rikastuvani luullut, ihan sama mitä maksavat tai maksavatko mitään. Muistelin, että kirjailijoiden vuotuinen keskitulo oli pari kolme sataa euroa. Kysyjä etsi parempaa seuraa eikä puhunut minulle enää mitään. Siitä tapauksesta muistui mieleen Totuuden evankeliumin gnostilainen tukkinta. Kadonneet löydettyään hän iloitsi, sillä yhdeksänkymmentä yhdeksän on vasemman käden luku, mutta kun yksikin kadonnut löytyy, siirtyy täysi määrä oikeaab käteen.

Katsoin oikean käden kuultavia verisuonia ja ajattelin, että minä löysin kadonneen eikä tämä minua ilahduttanut. Vena amoriskin oli iän myötä jo kuihtunut, vaikka sen vielä erotti ryppyisen käden selältä. Unohtuneet ajatukset, ja pelko pyöri vielä pimeässä, vanhojen naulojen ruostehuilut. Mittasin kahvin suodattimeen ja olin turhautunut. Silloin nuorena kirjoitin Petrarcan soneteja Lauralle: mitä siis tunnen, ellen rakkautta? Jos rakkautta, niin kuinka selittyvää? Hän selitti sen minulle yhdellä ainoalla katseella, enkä minä muuta tarvinnut. siinä katseessa oli välinpitämättömyyttä ja ivaa.Hän ei enää muista minua, enkä minä halua tietää hänestä mitään. Nyt tunsin vain vahingoniloa kun luin tuota uutista. 

Peräsimettä pursi yksin. Käy viskomna tuulten mielialan.

Keveä tiedosta, lastattu erhetyksin.

En tiedä mitä haluankaan; suvella värjyn,

talvisäässä palan.

Katsoin uudelleen lehtiuutista. Kaikki toistui aina samanlaisena, mitään uutta sillä ei ollut kerrottavaa. Vain tuo yksi ainoa muisto menneestä, ja sekin oli mitätön. Vena amoris oli hetken harhakuva nuoruudessa ja nyt se oli johtamassa sydämestä poispäin, käräjäoikeuteen. Minä kaadoin täällä kahvia kuppiin ja hämmensin siihen myös sokeria. Sen vähän makeutta minkä elämä tarvitsee. Enkä minä tuntenut empatiaa.

(2024)

Ailahduksia:

Äärivapaamielinen on se kolmas tyttö vasemmalta

Väärillä säärillä ei pääse esittämään balettia Joutssenlammella

Yksi lensi yli käen pesän. Loput ammuttiin

Materalistin taivas mahtuu puukirstuun

Asiasana:  Petrarca: Sonetteja Lauralle. Suom. Elina Vaara.

 

 MITÄ EI OLE LUPA TUIJOTTAA 

Lyhytproosaa

                                              Vivaldi. La primavera. Akvarelli 2024 T.Y-R.

             Kirjoitinpa taas tarimam, jota joku lukee silmiä räpytellen                  

Hyvä on, minä ajattelin. Lukaisenpa joutessani sen kirjan , joka jäi minulta kesken junamatkalla. Kaivoin kirjan esiin kätköstä jonne olin sen piilottanut vierailta ja kahlasin silmät ristissä tekstiä, josta en paljonkaan ymmärtänyt. Se oli kieltä jossa käsitel-tiin narratiiveja sekä terminatiivista hyperventilaatiota, mitä se sitten lieneekin. Hörppäsin välillä vesilasista kulauksen ja mieli teki parempaa juomaakin, mutta epäilin,että tauon aikana esseen juoni piiloutuu peiton alle ja uni tulee kesken tarinan huipennusta. Näin keski-iässä uni pyrkii yllättämään sopimattomissa paikoissa. Tämä taipumus häiritsee muun muassa kahvikutsuilla, tilanteessa jolloin pitäisi selvittää perin juurin tärkeä  kysymys eksyttävästä tienristeyksestä. Kokemuksen mukaan se on yksi tavallisimpia keskustelun avauksia ja aiheita. Ellei puhuta urheilusta.

Siinä sitten ajattelin näin, että ihmiset menevät nukkuman niin rohkeasti, ettei siihen kek-si muuta selitystä kuin että he eivät aavista antautuvansa vaaraan. Viittaan tässä Baude-laireen.

Niinhän se on. Jostain syystä mieleen pyrki heprealaisten vankien kuoro opperasta Nabucco, Nebukadnesar. 

Vaikein ongelma nykymaailmassa on rakkaus. Koskaan ei tiedä onko sitä ollenkaan vai ei-kö ole lainkaan. Joillakuilla on taipumus sotkea ongelmaan vielä sukupuolikin, mikä on turhaa vaikeuksien korostamista. Rahasta on paljon apua, jos vain tietää mistä sitä saa. Eihän nykynuoriso ilman rahaa saata ketään rakastaa, korkeintaan vain ohimennen ra-kastella ja silläkin sanalla on niin paljon merkityksiä. Kansainvälisyyskin vaikeuttaa luon-tevaa seurustelua. Syntyy helposti väärinkäsityksiä, joiden tuloksena saavutaan ulkomaan matkalta mustan babyn kanssa.

Näitä ongelmia esseessä käsiteltiin niin intensiivisesti, että hukkasin sen syvällisen psyko-logisen vireen. Aloin ihmetellä, että mikähän tuosta jutusta tekee kielellisesti niin suuren-moisen .Vaan nytpä oli jo Anna saanut asiat järjestykseen ja lyllersi paikalleen puheen-johtajan tuoliin istumaan. Hän levitti siinä reitensä niin levälleen, että vanhat sukkanau-hat tunkivat näkösälle ja näky alkoi ankarasti hävettää. Niin että sellainen asenne siis! Hän otti haara-asennon ja nojasi tukea jykevästä kirjoituspöydästä, joka oli isoisänsä pe-rintöä.

Niin kuin olette huomanneet, olen palannut liikematkalta Helsingistä, hän kimitti. Täytyy sanoa, että pettymys oli suuri, kun huomasin miten täällä oli asioita hoidettu. Kuulin, että ulkomaalaisia oli otettu taloon asumaan ja että täällä on harjoitettu monenlaista siveet-tömyyttä, joista mainittakoon samaa sukupuolta olevien keskinäinen parittelu. Sisarentyt-täreni Roosa ja Veera ovat olleet monissa riettaissa menoissa päälle päsmäreiinä. Eikä siinä vielä tarpeeksi, että olette seurustelleet tuon vätyksen ja luuserin kanssa (tässä vaiheessa hän heitti minuun syyttävän silmäisyn) ja maannut hänen kanssaan olohuo-neessa peiton alla.

Roosa ja Veerako hänen sisarensa tyttäriä? Olemmeko me pikkuserkkuja, minä vähän mietiskelin. Ja minä kun heidän kanssaan pelehdin rakkaudessa! Olisi pitänyt muistaa, että syvällisempi rakkaus on yhteiskunnassamme nykyään kielletty.

Syytökset saivat mielen kiehahtamaan. Kiukkua lisäsi supatus ja pahantahtoinen kuiskut-telu, joka sai Annan moitteita kuuntelevat rauhattomasti liikehtimään. Kuului hyväksyviä äännähdyksiä ja pieraisuja. Laulakaamme Porilaisten marssi, joku kiekaisi, ja niin tuo rauhaton yleisö alkoi yskien ja köhien ynistä tuota juhlallista ja mitä isänmaallisinta marssia. Minä tiesin, että ne porilaisen sankarit olivat setä Topeliuksen mielikuvitusta.

Olin aivan sanaton. Mielen täytti tasainen, rannaton paha aavistus. Koska olin romantii-kan kauden ja barokkimusiikin vakaumuksellinen ihailija, olin jo alun alkaen kuvitellut eläväni klassillisen sinfonian sävelkuluissa. Olin hämmentyneenä kokenut sen neljä vai-hetta, allegron, andanten, menuetin ja finalen. Liitinpä vielä adagionkin heti alkuun. Nyt tämä tuntui jotenkin keskeneräiseltä, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja sitten vielä hiljaisuus, muka. Täynnä ajatuksia. 

Mietin kuumeisesti mikä on mielipiteen ilmaisuvapaus. Havahduin ikään kuin hereille. Huomasin, että minut oli nyt aseteltu arkkuun ja peitelty kaulaa myöten lakanaan. Olo oli epämukava ja niinpä nousin siitä istumaan. Juhlayleisö kavahti ja ryntäsi tiehensä, sun-tio ensimmäisenä. Hän ei uskonut ylösnousemukseen. Minä olin ylösnoussut, eikä sitä kukaan halunnut uskoa. Ego te absolvo in nomine patri et fili et spiritus sancti, mumisin itselleni. Kaiken tämän vapautuksen toivoin vain itselleni, sillä huomasin nyt istuvani yksin arkussa jonka muut olivat hylänneet. Käänsin vain kylkeä, ja tässä nyt taas olin, tietoisena olemassaolosta. Olin nyt kokemassa sen, mitä ei ole lupa tuijottaa. Eksistenssin. (2024)

                                                                             

AILAHDUKSIA                                      

Rahasta on paljon apua jos tietää mistä sitä saa.

Etkö viihdy omassa seurassasi? Viihdyn toki, mutta mieluummin vain yksin.

Hyvän varjossa kulkee aina pahuus.

Murhaajaankin poskella on joskus lapsena vierinyt kyynet.

Miksi minä pyörin ja pyörin enkä saa otetta häntäni päästä?

 

NEITI PÄÄTTÄNEE

Lyhytproosaa                                       

.                                                                                                             Neiti

Mikähän se on tuo potentiaali, pohtivat porsaat ennen joulua. Merkitseekö se epävar-muutta? Sitä se varmaan merkitsee, koska kunnallishallintokin on jättänyt sen pois käytöstä. Siihen aikaan kun veltto puhekieli ei ollut vielä turmellut hienoja merkitys-eroja ja sävyjä, potentiaalia käytettiin kohteliaisuuden muotona. Sanottiin näin: neiti astunee nyt sisään, koska avasin teille oven. Neitiä oikein teititeltiin. Lautakunnan esit-telijälle valmisteliin ehdotus muodossa lautakunta päättänee, koska ei haluttu antaa vaikutelmaa, että asioiden valmistelija tai esittelijä määrää mitä lautakunta päättää. Että predikatiivi on myös imperatiivi, tietää jokainen valtuutettu. Tämän asian oival-taminen näyttää kuitenkin olevan joillekuille ylivoimaista. He ovat niitä, jotka eivät ole koskaan tarvinneet kirjastoa. Tuntuu se olevan ylivoimaista siksikin, että väki on nykyään niin edistynyttä ja älykästä, että lukee vain urheiluutisia, poliitikkojen elämäkertoja, dekkareita ja kevyttä ajanvieteroskaa. Siinä kiireessä ovat unohtuneet ukrainalaisen kirjailijan, Nikolai Gogolin kuvaukset oven avaamisesta. Siinä herrat olivat niin kohteliaita, ettei kumpikaan halunnut astua ovesta sisään ennen toista. He kävivät asiasta pitkää ja erimielistä kinaa, joka muistuttaa Suomen poliittista keskustelufoorumia. Siellä ei kohteliaisuudesta kylläkään piitata.

Gogolia on herkullista lukea, mutta poliitikkojen riidat ovat pitkäpiimäisiä. Niissä puhutaan toisen puhujan yli ja päälle, niissä on hienotunteisuus ja kohteliaisuus unoh-dettu tyystin. Niissä huutavat kovimmalla äänellä ne, jotka ovat olevinaan oikeassa. Jos ei oma mielipide saa kannatusta, haetaan tukea ulkomailta, missä on aina saman-mielistä porukkaa ja missä ei Suomen asioista tiedetä mitään eikä välitetä tietääkään. Ihan kuin neukkuaikoihin.

Meillä Suomessa on olemassa perinteinen käsitys oikeudenmukaisesta ratkaisusta. Porukka joka ei tiedä mikä on potentiaali, toteaa vakaasti että se puolue kuka voittaa vaalit alkaa pelaa. Ja sille puolueelle kuka kärsii tappion, sanotaan että antaa vetää. Että asia saisi vielä tarpeeksi vakavan sävyn, on puhetta syytä ryydittää sanalla kiakko ja parilla niinkutuksella. 

Mitä pitäisi ajatella poliisista, joka alkaa vasta epäillä siinä vaiheessa kun rikollinen on tunnustanut murhan? Voivatko kansalaiset epäillä poliiisa hidassälyiseksi? Ajoneuvon kuljettajalta mitattiin verestä kaksi ja puoli  promillea alkoholia, niinpä poliisi sai aiheen epäillä että mies oli juovuksissa. 

Turilas on lintunen, senhän tietää jokainen. 

(2024)

Asia: katso kieliopista mikä ero on sanoilla mikä ja kuka. Ja muista että  Suomihan on maailman onnellisin vähän onnellisten maa.

AILAHDUKSIA:

Nyt kun pysähdyt tähän, älä luule että maailma pyörii vastasuuntaan

Jos pää on täynnä ideologiaa, voi vain kypärä suojella sitä ajatuksilta

Ei kristitty seurakunnasta eroa. Hänet raahataan areenalle

Hän kyselee aina perääsi, tämä seksuaalisesti suuntautunut

Pussilakana on poliittinen umpikuja jonka selvittämiseen tarvitaan sielunvihollisen neuvok-kuutta

Uusnationalismi on imperialismin jälkeinen neuroosi

Asiaa: Gogol: Kuolleet sielut. Turilas.

KAKISTELLEN  
 LYHYTPROOSAA

Tavallista yritetähän, mutta priimaa pukkaa tulemahan (Sananlasku Jalasjärveltä)

Työmatkalla kävi niin, että kun haukottelin suojatien kohdalla, lensi kärpänen suuhun. Eikä siinä kaikki. Kakistelin turhaan ja lopulta alkoi oikein oksettaa. Pyllistin siinä kohdalla missä kasvaa pietaryrttejä, ja annoin tulla. Paikalle kertyi muitakin kadun ylittäjiä ja kuulin kuinka joku moitti. Ei siihen saa oksennella, se on vastoin ohje-sääntöjä. 

Olin hätäpäissä jo nielaissut kärpäsen, mutta päätin jatkaa matkaa. Piti ehtiä ko-koukseen, jossa pohdittiin yhteiskunnallista ilmapiiria. Minua kaihersi tieto siitä, että kokouksesta oli päätetty salaa ja sen paikkakin oli ei-julkinen. Jostakin oli tihkunut tieto, että tuomioistuin kokoontui vanhan koulun siinä luokassa, jossa säilytettiin turhaa romua. Muistin siinä tarpoessa, että Kafka sanoi tästä oman mielipteensä. Vain käsitys ajasta antaa meille mahdollisuuden puhua viimeisestä tuomiosta, vaikka kysymyksessä onkin sotaoikeus.

Saavuin paikalle yllättäen. Kurkkua kuivasi koska olin kakistellut koko matkan. Kakistelin vieläkin ja kysyin paikalle saapuneilta kuka oli valittu puheenjohtajaksi. Osallistujien kasvot valahtivat kalpeiksi ja niinpä minä heitä muistutin opetushal-lituksen ja valtuuston antamasta ohjesäännöstä. Syntyi puheensorina, josta erotin ylimpänä mielipidejohtajan äänen. Hän edusti mielestään enemmistöä. Vaan minkäpä hän sille mahtoi, että minä olin aina oikeassa. Kehoitin koko joukkoa rauhoittumaan ja pidin heille viidentoista minuutin alustuksen demokratiasta ja parlamentarismista. Painotin erityisesti ryhmäpäätöksen törkeyttä. Sen jälkeen oli harjoitustehtävien vuoro. Kysymykset jaetaan arpomalla ja niihin vastataan reilusti omalla nimellä, eihän muuten voida tietää kuka on syypää. Jos päivän päätteeksi haluatte nukahtaa, niin teidän on ensiksi vietävä makuulle kokonainen sangollinen elämän ääniä. Ette muuten voi uskoa millaista meteliä ne pitävät makuuhuoneessanne öisin, minä heille luennoin Karl Krausia mukaillen.

Jos on valittamista työilmapiiristä ja toimipaikan sisäisestä koheesiosta, haluan muistuttaa että minä henkilökohtaisesti tarkastan vastaukset. Tyytymättömät vapau-tetaan palveluksesta ja ohjataan ulko-ovelle. Mieluummin vielä etäämmäskin. 

Tämä päätös rauhoitti kaikkien mieltä. Porukka näytti nyt vapautuneelta ja kokoili otsa rypyssä papereitaan. Jokin tässä nyt meni pieleen, mutta mikä? Onko demokratia todella näin yksinkertaista, he ajattelivat. Mielipdejohtaja valitsee itse itsensä, mutta puheenjohtajan määrää joku muu joka on perillä asioista. Kenen mielipiteitä pitäisi siis kunnioittaa? Senkö joka on joku muu ja lähtöisin jostakin toisesta puoluetoimis-tosta. Vaiko minä itse? Kumpi meistä on siis jompi, ja sopii vielä kysyä niinkin, että jompi meistä on kumpi. Sillä monesti viisaus käy etuäässä takaperin ja huomaamatta.

Päätin kokouksen ja kehoitin läsnäolijoita hakeutumaan paikkaan, jonka nimeä en halua nyt tässä mainita.  (2024)

Tämän blogin omistan pienille työyhteisöille, joissa tikun paikasta saadaan aikaan ilmiriita. Yöstä irtoaa monesti lepakoita, jotka riippuvat missä sattuu.

AATELMIA

Elämä on kuin Sostakovitsin toinen valssi. Ensimmäistä en muista, ja kolmannen äänentoistossa on vikaa.

Jos  sielunvihollinen kutsuu sinut päivälliselle, muista ottaa mukaasi pitkävartinen haarukka

Ylös miehet miehiset Pohjanmaan ja Tuuriin. Siellä on alennusmyynti

Yhdellä jalalla on vaikea tanssia ripaskaa

Totuus istuu yllättävän monissa piiloissa ja sillä on klovnin kasvot. Varo huutamasta sitä apuun. 

Jousimiehet: Kuvitus toksesta a la decouverte des fresques du Tassili.    

ASIA: Karl Kraus. Puheenjohtajuus. Demokratia.

 

               

                                        

     

PÖLLÖ JOLLA ON KAULAHUIVI

Lyhytproosaa

Osaan jo katsella ohikulkevia pilviä,

osaan myös seistä paikallani

ja osaan melkein vaieta.

(Renard)

Masentavaa kun lukijaluvut laskevat. Joskus luin että kirjallisista aiheista on turha kirjoittaa blogeja. Niitä ei kukaan lue. Kävin läpi vanhoja tilastoja vuosien takaa, ja löysin sieltä blogeja joille on kertynys 250-350 lukijaa. Ne eivät varmaankaan ole silmäilijöitä, jotka pitävät itseään älykkäinä ja hallitsevat monia asioita samalla lukemalla. Ne ovat ihmisiä, jotka ajattelevat ja kykenevät lukemaan saman tekstin useaankin kertaan. Eivät nyt kuitenkaan ihan satoja kertoja, enpä usko. Monille ihmisille lyhyen, aavitosen tai aanelosen puolikkaan tekstin pituus on älyllisesti ylivoimainen. Heitä puuttuu tässä hektisessä mainosten ja roskakirjallisuuden yhteiskunnassa maltti keskittyä. He ovat tottuneet etsimään luettavastaan alun ja selkeän lopun, (alfa & omga) he seuraavat tarinan juonta kuin punaista lankaa minotauroksen luolassa. Minotauros on kirjailija, joka virnuilee jossakin nurkan takana. Ähäkutti, sainpa sinut neropatin eksymään ja luulemaan että tässä on nyt koira haudattuna. Tuollainen lukija on kuin pöllö kaulahuivissa, äkeä ja epäluu-loinen. Hänelle tekisi kutaa lainata kirjastosta Kafkan novelli Erään koiran tutkimuksia.

Kun kesä eteni huomasin että viikossa toista sataa lukukertaa tuottaneet blogitkin putosivat saavutukseen jossa 20-30 oli jo huipputulos. Kävi jo mielessä ajatus, että hittojako siitä piittaan. Kirjoitan vast´edes vain itselleni, koska se pitää minut hengissä ja dementian etähällä. Eikä tarvitse kokea happamia mielipiteitä ja kritiikkiä. Sellaista, että lauseesta puuttuu preesens ja sanajärjestys on väärä. Minä olen suurpiirteinen ja sallin kaikki virheet itselleni. Muista en tiedä.

Kirjallista aihetta käsittelevä blogi on lyhytproosaa. Se on lyhyttä kirjoitettua impressionismia. Sen aihe on carpe diem, tässä ja nyt. Minäkin olen yrittänyt pitkää proosaa, mutta siinä olen huono. Luin pienoisromaaniksi nimeämäni kirjan Ei mikään, ja huomasin että se on pikemminkin nivaska lyhytproosaa kuin romaani. Pitäisikö ruveta harrastamaan metanoliaa, mielenmuutosta?

Ei siis ihme, että rahan perässä juoksevat kustantajat eivät hevin kokeiluluontoisia tekstejä julkaise.

Pienellä kielialueella lyhytmuotoisen kirjallisuuden osa on kolkko. Se voi menestyä joten kuten valtion tuella ja sillä perusteella, että suomenkielistä kirjallisuutta tarvitaan ja halutaan ylläpitää vaikka keinotekoisesti. Vahinko vain, että tällekin sektorille pyrkii politiikka juurtumaan niin, että vain tietyn suuntaiset mielipiteet ja sanalliset ilmaisut ovat oikeaa asennetta ja oikeaa kirjallisuutta. Enää puuttuu vain yhtenäinen asu, joka erottaa oikein ajattelevat vääräuskoisista. Siihen asuun pukeu-tuvat korjaavat suurimman osan tukirahoituksesta ja julkisuuden huomiosta. Heitä kutsutaan kokouksiin ja heitä haastatellaan. Muita ei kukaan tunne, koska heitä ei ole olemassa. (2024)

Asia: Metanolia, krist. Filosofia. Mielenmuutos. 

”Tekee kutaa” = tekee hyvää. Hienostunut helsinkiläinen ilmaisu. 

Djula Barnes: Yömetsä. Ahdistunt kuin pöllö kaulaliinassa s. 38

AILAHDUKSIA.

Heti  koulun jälkeen aloin oppia tärkeitä asioita

Hei, mutta Hitler ja Stalin! Eikö teidän pitänyt vielä piileskellä?

Ennen pridekulkuetta nähtiin Göbbes useissa lehtitoimituksissa

Ankan askelilla ei saa aikaan näyttävää paraatia

Nyt kun pysähdyt tähän, älä luule että maailma pyörii vastasuuntaan

        

'                      TUOTTAMATON  TYÖ

                                                   Lyhytproosaa

                                                               

                                                                                            Ku22,va: Työmaa. Sekaväri 20      

Töyhtöjä, töyhtöjä!  Miksipä ei. Mutta ei

niitä sinne panna, hyvä mies!                             

(Jules Renard, Kuvien metsästäjä) 

                                                                                                        

 Kirjastoautonkuljettaja valitti, että varastossa tehtiin kiusaa. Ajoreitille oli kasattu lautakasoja. Ne estivät ajamisen talliin ja  tallista, eikä kukaan halunnut niitä poistaa muualle. Hän ei tiennyt kasan merkitystä, eikä voinut asiaan puuttua. Kiusaa tekivät ne, jotka hänelle aina vinoilivat, että kirjastotyö on tuottamatonta, että se ammatti oli  kokonaan valtion tuen varassa. Siihen ammattiin ajautuvat ne, jotka eivät missään muussa työssä menesty. 

Lautakasat ja muut esteet katosivat, kun kävin vähän puhumassa asiasta. Auto pääsi paikalleen, eikä asiasta kuulunut enempää. Jäin vain ihmettelemään miten jotkut ih-miset määrittelevät tuottavan ja tuottamattoman työn. Millä tikulla he niitä käänte-levät ja millä perusteilla arvioivat? Onko vain se työ tuottavaa, jonka tulokset voidaan myydä? Ne työt jotka tuottavat käsin kosketeltavaa tavaraa tai rahassa mitattua näky-vää hyötyä? 

Tekivätkö keskiajan luostareissa eläneet munkit tuottavaa työtä, kun he kopioivat ja tallensivat antiikin kulttuuriperintöä läntiselle Euroopalle, joka oli sen unohtanut. Itä-Roomassa eli Bysantissa luostarit säilyivät tuholta, koska noille alueille tunkeutuneeet arabit olivat kaikista ennakkoluuloista huolimatta sivistyneitä. Kyllä he miekalla us-kontoaan levittivät, mutta niin tekivät lännenkin ritarit. Idässä luostarit saivat toimia rauhassa ja sieltä niiden aarteita kulkeutui vähitellen myös länteen, joka koki kult-tuurivallankumouksen, renessanssin. Sikäli kuin luostarit ja niiden kirjastot säilyivät sotajoukkojen riehumisilta ja tulipaloilta, niissä kirjastonhoitajat tekivät palkitsema-tonta työtä. He pelastivat kulttuurin sinne, missä se oli rappeutunut eikä vallassaolijat olleet edes luku- ja kirjoitustaitoisia. 

Esimerkin hain ehkä liian kaukaa menneisyydestä. Sama lähes huomaamaton työ jatkuu vielä nykyaikanakin. Kehityksen pohjana oleva tieto on nykyään kerätty ja säilytetty sähköisesti, sitä luetaan tietokoneilla. Senkin ylläpitämiseen tarvitaan ihmisiä, joille on annettu erilaisia tärkeileviä virka- ja toiminimikkeitä. On infor-maatikkoja, atk-insinöörejä, operaattoreita ja diploomi-idiootteja. Minä olin aikoinani teollisuuden tietopalvelussa ja sitä työtä arvostettiin, mutta kun palasin humanisti-sempaan ympäristöön, yleisen kirjaston johtajaksi, muuttui asenne. Kun minut kutsut-tiin erään herraseuran kahvipalaveriin, käveli kaupunginjohtaja portaissa vastaan ja kysyi mihin on matka. Vastasin siis niin, että itse herrat olivat minut kutsuneet. Sain vastaukseksi kehotuksen: kirjastonhoitaja menee nyt vain hoitamaan niitä kirjoja. Siinä on tarpeeksi vastuuta ja työmaata maisterille. 

Mikäpä tässä on hännätönnä elää, minä ajattelin. Ei tarvitse heilutella häntää jokaiselle vastaantulijalle. 

Niin, mitähän se tuottava työ oikein lopulta onkaan? Tekeekö palloa ammatikseen potkiva urheilija tuottavaa työtä? Entä ammattinyrkkeilijä tai muotisuunnittelija. Opettajan työn tulos ei välittömästi näy, arvostelijoiden saavutukset näkyvät katu-jengien toimissa. Tekevätkö keskenään riitelevät luottamushenkilöt tuottavaa työtä?  Vapaa kasvatus kouluissa ja kotona koetaan välinpitämättömyytenä. Tehdä saa mitä vaan eikä kukaan mahda mitään. Onko tuottavaa työtä vain se, mikä näkyy ulospäin öljyisinä käsinä ja koneen osina työpöydällä. Kun kaksi tuottavaa työtä tekevää kohtaa toisensa, syntyy kiihkeä keskustelu automerkeistä, hilavatkaimista ja niiden tasosta. Siinä pelissä humanisti jää sivuraiteille. Yleiset kuntien kirjastot kaikkialla maassa tekevät nekin tuottavaa työtä. Käytännön tiedon lisäksi ne tarjoavat myös ajanvietettä, joka auttaa kestämään arkisen työn paineissa. Näin ajanvietekirjallisuudenkin lukeminen voi edistää  työn tuottavuutta. 

Työn laatua ja merkitystä voidaan pohtia loputtomiin. Jos päättäjillä on vino ja yksipuolinen näkemys töiden luonteesta ja merkityksestä yhteiskunnassa, niin tulos näkyy arvostuksessa ja palkkauksessa. Lopuksi kysytään, onko syytä edes maksaa palkkaa niille, jotka eivät osaa kiertää ruuvia vastapäivään. Monesti viisaus käy etu-päässä takaperin ja ihan huomaamatta. (2023)

Mietteitä:  

Valta on puu joka imee voimansa naapurin tontilta. 

Älä vaivaudu ajattelemaan. Joku tekee sen puolestasi. 

Mikä on tyyli? Se on sinä itse, joka näyt kirjoittamiesi kirjaimien rakosista. 

Vanhoille on tulevaisuus monesti yhtä pelottava kuin menneisyyskin.

Virke ilman pilkkuja on kuolemantuomio.

Asia: Työn tuottavuus. Productivity. 

 

AIKAA ON LIIAN VÄHÄN

Lyhytproosaa

                                                      

  

la primavera 2, akvarelli T.Yli-Rajala 2023

Maanainen, mene ja sieppaa tähden lento. Sarah Bartlett

Älä usko kaikkea minkä näet. Realisti näkee kohteen ulkopuolellaan ja kuvailee sen valoku-vamaisen tarkasti. Hänen maailmastaan lähtevät kuvitellut suorat yhtyvät tuossa kohteessa joka pienenee etäisyyden kasvaessa. Aikaa on liian vähän on kokemus joka ei ole realismia.Se on savua, joka häilyy kosketusesta, siinä on unen logiikka ja se katoaa heti kun silmäsi avaat. Olet kuin ikonimaalari, perspektiivi keskittyy sinuun itseesi. Ei voi unta valokuvata eikä siitä voi maalata taulua, koska maisema liikkuu. Se häilyy hetken ja katoaa usvana ilmavirtaan. Älä siis usko kaikkea minkä näet, ja tunne yksinäisyytesi. Se vain on ja se ei ole.. Se on kuin sinä itse.

Katsoin tuttua maisemaa taas kerran.Olin silmäillyt sitä monta kertaa aiemminkin. Talo on joen rinteellä ja metsä sen takana . Taivaanrannalla killottaa kuu. Sen hän maalasi usein himmeänä, aina pyöreänä vierimässä taivaanrantaa kohti. Nyt hän on seisonut oven pielessä ja tarkkaillut minua, joka herään ja räpyttelen silimiä. Etkö sinä olekaan kadonnut, minä häneltä kysyn joutilaasti ja ojentelen hartialihaksia, jotka ovat väärässä asennossa jäykistyneet. Hän astuu lähemmäs ja avaa oven, jota en ollut vielä huomannut. Kapeasta rakosesta näen monet tutut lasvot, ikään kuin ohimennen. Tulkaa tulkaa, lähdetään heti liikkeelle! Lähdetään kävelemään yöhön ennen kuin kuu putoaa taivaanrannan taa. Kuulen nyt selvästi, kuinka he laulavat monotoonista säveltä, minusta tuntuu, että se on peräisin keskiajalta. Tai ehkä se on renesanssin kuorolaulua ajattelen, ja astun hänen perästään ovesta hämärään valoon. Kaikki he ovat jotenkin tuttuja, mutta en ole nähnyt heitä vuosikausiin, ehkä kymmeniin vuosiin. He puhuvat keskenään aiheesta joka on minulle käsittämätön. Maanainen, mene ja sieppaa tähden lento! Lapsesi taioin hanki. Kuunko on tuo säde hento, olento olenko ja kuun vanki.?

Astelen hitaasti vanhan tuttavan perässä, hänellä on nyt kädessään se kirja jonka hänelle joskus kauan sitten annoin. Se oli Nietzhen Näin puhui Zarathustra jota hän yritti lukea ja sanoi minulle kiukkuisena, että en minä siitä mitään ymmärrä. Ei kaikkea tarvitse ymmärtää, minä häntä viisaasti opetin, vaikka oma kokemukseni oli sama. Vaikea sitä ymmärtää on, sitä lukiessä muistuu mieleen tuska joka minua ahdisti kun kahlasin Kafkan Oikeusjuttua ja sitä hänen romaaniaan Linna. Saavuimme lopulta ovelle jossa luki KIRJASTO. Siinä tiemme erkanivat, sillä en halunnut mennä paikkaan johon on koottu liian paljon lukemattomia kirjoja. Minulla ei ollut enää aikaa tuhlattavaksi teoksiin, joista valtaosa käsitteli tyhjänpäiväisiä aiheita. Poliitikkojen ja näyttelijöiden muistelmia. Urheilun saavutuksia, sekuntikellon turhia lukuja sekä monenlaista palloilua. Jopa golfia, joka on joutavanpäiväinen herrojen ajanviete. Käännyin takaisin ja palasin ovelle joka oli jäänyt jälkeemme vähän raolleen. Kun vielä vilkaisin taakseni, näin kuoron laulajat pelaamassa lentopalloa.

Joku heistä huikkasi minulle vielä terveiset. Tule mukaan viettämään aikaa, koska sitä on käytettävissä liian vähän.

Taikoa -verbin ensimmäisen persoonan imperfekti on taioin. mutta tässä on kysymys sijamuodosta keinonto eli instruktiivi. Monin taioin, monin tavoin, paljain päin jne. Tämä huomautus on niille suomalaisille jotka eivät osaa suomea, huonoa englantia vain vääntävät. Keskittykää lauseenjäsen-nykseen!

Asiat: Nietzhe: Zarathustra.  Sarah Bartlett.