TUUVA TAATA

                                 Runoratsu   

Minulla on vähän outo nuoruuden ystävä. Sikäli kuin muistan oikein, hän ilmaantui aina joulun aikoihin esiin. Miehellä on ikävä tapa luuhata talojen pihapiirissä ja käydä kurkkimassa ikkunoista sisään, Tänä jouluna tuo tapa ärsytti minua niin, että suljin sälekaihtimet työpöydän edestä. Äijä vihjaisi nähneensä eräänä iltana kuinka minä salaa lirutin Seagram-viskipullosta muutaman tipan ruokalusikkaan ja nielaisin annoksen vähän salakähmäisesti irvistellen.

Noh, tiedänhän minä että hän on saanut naapuritaloon lähestymiskiellon. Nuori rouva oli kyllästynyt äijän kurkkimiseen ja ilmoittanut poliisille.Minua alkoi jo vähän säälittää tuo vanha mies, joka pyrki pukeutumaan nuorekkaasti, käytti piippalakkia ja punavihreää asua jonka hän minulle kertoi olevan edistyksellinen. Nimensä hän väitti olevan Mestaritonttu, mutta minä sitä epäilin. Olin kuullut tuon nimen joskus jossain yhteydessä ennenkin, lähinnä ehkä politiikassa. Äijä kertoi saapuneensa seudulle porovaljaikossa ja valitti, että navigaattori oli ohjannut hänet vahingossa tänne. Se kun oli koko matkan ajan antanut ohjeita savon murteella. Heti pihaan päästyään hän oli hypännyt kyydistä ja poro, Petteri Punakuono oli jatkanut matkaa itärajan toiselle puolelle. Raja on nyt ummessa eikä sieltä pääse muuten pois kuin lentämällä. Vaan se on vaarallsta, kun niitä drooneja ampuilevat.

Tällä nuoruuden tuttavalla on äksy luonne. Hän pitää kirjaa ihmisten käytöksestä, erottelee hyvät ja huonot. Hän on hyvän päivän tuttu myös erään vanhan akan, noita Sammaleisen kanssa. Eilen illallakin akka luki loitsunsa ja lentää lehautti varsiluudallaan kohti Kyöpelivuorta. Minä näin tapauksen, ja muistutin, että hänen kuuluisi lennellä pääsiäisenä eikä nän joulun aikaan. Mutta eikö mitä, akka vaan hoki sen tavanomaisen lähtöloitsu, ja lehahti matkoihinsa.

Tuuva taata tuuva too, peikot hirnuu hohhoh hoo

Luutaratsuni oiva lennä, kiire Kyöpeliin meil on mennä.

Siinä meillä on varsinainen diplomaatti, sanoi Mestaritonttu ja istahti meidän äsken lakaistulle piharapulle. Minä olin luonut siitä lumet naapurin pihalle ja olin tyytyväinen kuin lehtimies Tinttti. Kuuntelin televisosta hoilattua mainosta: kaikkea on, kaikkea on. Kunpa Mestaritonttu pitäytyisi tänä jouluna maltilliseen linjaan eikä kantaisi koteihin rikkaiden firmojen turhaa krääsää. Lapset tarvitsevat ruokaa ja lämmitä kotia, jossa isä ja äiti tanssivat kuin filosofi Nieztshen iloiset ihmiset. (2025)

Katso, näin tanssii iloinen ihminen. (Nietzche, Zarathustra)

Aili Somersalo: Mestaritontunseikkailut. 

 

KUOPPA              Lyhytproosaa

                                                        Kuva: Tämä uni 1998 T.Yli-Rajala

Elokuun aurinko kllotti taivaalla. Rantahiekassa näin pienen kuopan, jonka petollista seinämää muurahainen pyrki epätoivoisesti kiipeämään. Se pakeni muurahaisleijonaa joka väijyi kuopan pohjalla. Näky oli varoittava esimerkki tosi elämässtä, se ei ollut allegoria vaan totuus. Jokin meitä aina odottaa, jokin sellainen johon ei haluta tutustua. Se jokin kiertää ja väijyy meitä, sillä on pahan tahdon hampaat. Se ilmestyy arvaamatta esiin tilanteessa, jossa sitä vähiten osaisi odottaa. Sillä voi olla useita nimiä, yksi niistä on työttömyys. sairauskohtaus tai  avioero. Se voi olla myös toivottomuus, kyllästyminen ja masennus.

Voi olla, että nyt onkin myöhäkesä 1948. Minä ehkä nukun.

Kaikki tämä tapahtuu jäsenissä, joiden oikomiseen käytän hetken. Kuvittelen, ettei ajalla ole merkitystä. Autio Perämeren ranta, kumpuileva hieta-aavikko. Mennyt kesä, jonka jälkeen pääskyt palaavat lentääkseen sinne tänne, ja Goethen ratsun hirnunta on nyt mieltä vailla, koska en ole sitä koskaan nähnyt. Salvador katsoo minua pilkallisesti, teekannu lojuu yksin ikkunalaudalla, ja äidin petyynit. Kukapa uskoisi kesään heti ensi silmäyksellä, vaikka näen että nainen tanssii kukkia sirotellen hieta-aavikolla. Sormien lomitse soljuvat vihreät kuukivet, unohdetut hetket. Naisellaa on piikät hiukset ja Botticellin hengitys poskella, unohdetut hetket. Näen kuinka soittajan  sormet tanssivat cembalon hampailla.Tuolla naisella on pitkät hiukset koska ne peittävät soittimen koskettimet minun silmiltäni.

Ehkä on sittenkin parempi avata silmät ja nähdä seinäkello. Nythän on melkein joulu

Enpä tiennyt mikä minua nyt yöllä riepoi. Olo tuntui epämukavalta, oli kuin joku näkymätön pelaaja olisi virnuillut pelipöydän takana. Se taputti ylimielisesti koronakepillä kämmentään ja viittoi jatkamaan peliä. Ähäkutti, et sinä selviä tästä. Minua vaivasivat muistot edesmenneistä ystävistä. Ovatko he nyt tässä toisessa ulottuvuudessa ja jos ovat, mikä heitä estää ottamasta yhteytttä? Onko se yhteys tämä uni, johon minä sukelsin heti iltauutisten jälkeen? (2025)

Asia: Jäälinoja, Jussi            

Matkaani kuljen 

oikotietä rannalle

Kaislojen havinassa

talven odotus  (Tanka, T.Yli-Rajala)

 Kuva: Juhani Jäälinoja,  Oulujokiranta Öljy 1970     

                                                

Valkoinen aukko

           

                                         Kuva: Eräs tähtitieteilija hämärässä

                                                                                                                         T.Yli-Rajala akvarelli 1970                             

Harmaus edeltää valon syntyä, tasainen hämärä. Se on kuin muisto, tai pelon varjo. Talvi tuoksuu lunta ja männyn pihkaa, hiljaisuutta. Varpusella on oljenkorsi nokassa. Maa huokaa, on raskas.

Mietin miten yksinäisyys on vallannut päivät ja kuinka hetket haihtuvat kuin lepakot ilmaan, ja minulle sanotaan carpe diem. Olen neuvotton. Miten saisin otteen ohi kiitävästä hetkestä, joka kihisee toiveita ja pettymyksiä. Joskus 1960 -luvun lopulla luin Fred Hoylesta, joka esitti uskomattoman teorian. Maailmankaikkeudessa syntyy jatkuvasti uutta ainetta. Se tuntui jotenkin vastenmieeliseltä, koska se kumosi siihenastisen käsityksen universumista. Nyt ovat kvanttifyysikot ja tähtitiede tuoneet samat ongelmat uudelleen eteen.. Kauan ei ole siitä kun tieteisromaaneissa kuviteltiin avaruusmatjoja madonreikiä hyväksi käyttäen. Nykyään nuo madonteijät ovat todistettu tosiasia, mutta tunneleiksi niistä ei taida olla. Mustat aukot ovat avaruudessa väijyviä sielunvihollisen edustajia, ne nielevät kurimukseensa kaiken eivätkä laske ketään karkuun.

Ostin hiljattain uuden kirjan, jonka nimi on valkoiset aukot. Ehkä siitä löytyy vastaus ongelmaan, joka minua on vaivannut jo vuosikymmeniä. Perustuiko käsitys aineen katoamattomuudesta Einsteinin suhteellisuusteoriaan vai mistä minä tuon idean olen omaksunut. Mitä enemmän tiedetään, sitä enemmän maailmankuva heit tää häränpyllyä. Musta on valkoista ja valkoinen mustaa, ja punainen virreää, vastaväritt.

Viisi vuosikymmentä sitten olivat muodissa paranormaaleja ilmiöitä kuvaavat kirjat. Skeptikot kohauttelivat ylimielisesti olkiaan, ihmiset uskovat huuhaata. Ei ihminen voi kliinisen kuolemansa jälkeen nähdä mitä ruumiin ulkopuolella tapahtuu. Ei sama esine voi olla yhtä aikaa kahdessa eri paikassa. Telepatia on hölynpölyä, samoin esineiden liikuttaminen tahdon voimalla paikasta toiseen. Poltergeist on nimi joka on annettu selittämättömille tapahtumille, mutta pelkkä nimen hokeminen ei auta tietämään mikä tuo ilmiö on. Se on olemassa, siitä on dokumentoitu tapauksia jo satojen vuosien ajan.

Kvanttifysiikka lähestyy noiden ilmiöiden mahdollista selitystä. Se ei kiellä mitään, se vain todistaa kahden olemassaolon mahdllisuutta. On lohdullista tietää, että kaikki on luonnollista. Olen silti neuvoton, aivojen kiintolevy on täynnä tietoa. Se lepattaa pois kuin lepakot suureen yöhän, jonka nimi on maailmankaikkeus. Mutta tiedän nyt, että siihen mahtuu kaiken muun lisäksi myös kaksi todellisuutta. Ne ovat toistensa peilikuvia ja niisttä voi nähdä omat toiset kasvonsa. Gogito. Ergo sum. Se riittää toistaiseksi. Saa nyt sitten nähdä.

Aatelmia:

Miten siemenet pitäisi kylvää, että porkkanat kasvavat oikein päin?

Ero eriarvoisuuden ja erilaisuuden välillä on korvien välissä

Esine voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan, väittää kvanttifyysikko. Häntä ei ole vielä poltettu roviolla.

Femisiti on nainen, jolla ei ole sinulle mitään aannettavaa

Asia: Albert Einstein.  Kvanttifysiikka.                                          Kuva: Lola ja Liebestraum.

                                                                                                

 

POSTIMERKIT

Lyhytproosaa

Muistoksi kiusaajalle. Akvarelli T.Yli-Rajala 2019.

Kaksi vanhaa varista istui aatoksissaan pellon aidalla. Ruskea oli reuna kärritien, taivas harmaa, satoi ja oli jo lokakuu. Taivas oli paksun pilven peitossa ja se todella vihmoi tihkua silmille. Kotimatkan varrella oli iso riihhi, jonka ohi piti syyspimeällä käydä. Koulun valot eivät vilkkuneet, ne olivat jähmettyneet paikoilleen. Pate oli väijyksissa riihen kulmalla. Kun hän minut näki, kumartui ja kahmoi kärritieltä hevosen kakkaroita. Se oli iltapäivän rituaali, hän työnsi kakkarat väkisin minun puseroni kauluksesta ja sätti haukkumanimilla. Pyly Johannes minä olin.

Patella oli saviliejusta likaiset kumiteräsaappaat, joissa oli iso reikä.Hänen isänsä oli ollut juopon maineessa, siitä hänellä oli kompleksi.Paten sormet olivat tupakasta ruskettuneet ja hän haisi luokassa hieltä. Hän oli kommunistin poika. Opettaja sijoitti hänet pulpettiin istumaan minun taakseni, käsivarren mitan päähän. Aina kun opettajan silmä vältti, Pate tökkäsi minua terävällä karstan rinnalla selkään. Hän istui takana.

Eräänä päivänä kantautui meille tieto, että Paten isä oli juovuspäissään hukkunut koulun lähellä virtaavaan luomaan. Sateiden jälkeen siinä oli voimakas virtaus, se oli melkein kuin pieni koski. Mitään hartauksia ei pidetty, oli vain keskinäistä kyräilyä. Tytöt supattivat omia hihityksiään

Patea ei näkynyt muutamaan päivään. Kun hän sitten ilmaantui takaisin koulun arkeen, hän oli vaitelias ja istui ihmeellisen rauhassa. Ei näkynyt karstan pinnoja eikä kuulunut ilkeää hokemaa pyly Johannes. Minä häntä tarkkailin ihan huomaamatta ja näin, että Pate oli itkuisen näköinen. Eväitä hänellä ei ollut ja parin opettajan kuiskimisesta kuulin, että Paten perheen toimeentulo oli nyt kerrassaan loppu. Heidän kotinsa oli jossakin metsän kulmalla, piilossa isomien talojen takana.

Meillä oli joskus ollut kähinää postimerkkikokoelmasta. Olin saanut sen isoveljeltä, joka oli jo töissä. Pate himoitsi sitä silmät kiiluen ja yritti riuhtoa sitä väkisin itselleen. Nyt kun minä häntä katsoin, juoiahti mieleen ajatus. Annan sen kokoelman hänelle, mitä minä sillä muutakaan tekisin. Ehkä Pate siitä ilahtuu ja lakkaa kiusaamasta.

Välitunnilla minä sitten kaivoin postimerkit laukusta ja ojensin ne hänelle mitään puhumatta. Pate otti ne vastaan sanomatta sanaakaan, eikä hän sen jälkeen enää koskaan kiusannut minua.

Ps.: Tämä muistikuva on kaukaa siitä maailmasta, jossa vielä linnut lauloivat ja koulupäivinä syötiin kotona tehtyjä eväitä. Kaikilla ei ollut niihin varaa, mutta riidat sovitttiin ja eväitäkin joskus jaettiin.

Aatos:

 Jos käännyt vasemmalle, jääkö oikea entiselle paikalleen?

 

Valo ja pimeys                          

Lyhytproosaa                                            

                                                                       Mysteerio . Akvarelli 2017 Kertttu Y-R.                                                                  

Valo ja pimeys, kaksi puolta maailmankaikeudessa. Ihmisen vertauskuvissa ne ovat hyvä ja paha, ainakin kristityillä. Käsitys on kovin jyrkkä ja yksipuolinen. Niin kuin on ihmisen mielikin.

Nykypäivän ihminen pitää iteään modernina . Hän ei usko mihinkään mitä ei voi kosketella. Hän kohauttaa olkaansa ja nauraa vinosti, hän ei usko helvettiin. Se on mielikuvitusta ja sen avulla kirkko pelottelee ihmiset kuuliaisuuteen. Uskomaan siihen, mitä oppineet teologit ja papit heille syöttävät. Skeptikolle on yhden tekevää mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Ei tietenkään mitään, koska aika loppuu.Hän ei usko myöskään helvettiin eikä taivaaseen. Kun hän näin uhoaa, hän ajattelee mielessään keskiaikaista mielikuvaa Jumalasta, taivaasta ja helvetistä. Sielun vihollista ei ole. Ei ole pirua sarvineen. Ei ole Jumalaakaan joka istuu valtaistuimella kuin keskiaikainen ruhtinas, valtikka käsissään ja kultakruunu päässä.

Minä olen tullut siihen tulokseen, että tarina helvetistä ainakin on totta. Kun vain katson ympärilleni, kuuntelen ja ajattelen, näen sielunvihollisen joka on päässyt irti. Sen pesäpaikka, helvetti on ihmisen oman tietoisuuden syvyyksissä. Se riehuu meidän omasta tahdostamme kaikkialla, kukaan ei pysty sitä vangitsemaan  eikä halua sitä panna liekaan.

Ja jumala sitten. Teologit ovat riidelleet hänen olemuksestaan kautta aikojen. Ei ole tullut mieleen, että jos ja kun Jumala on, niin ei hän tarvitse ihmisen todistusta. Hän on on ja ei ei, niin kuin antiikin filosofi arveli. Kaikista näsäviisaista osuvimmin on Jumalan määritellyt Nietzsche, joka ajoittain oli hullu: Jumala on ajatus joka saa mutkat suoriksi ja seisovan horjumaan.

Sekä Jumala että paholainen on personoitu ihmisen näköiseksi, että ne olisi helpompi ymmärtää. Molemmat voi nähdä vaikkapa peilikuvastaan, jos vain keskittyy ajattelemaan ja näkemään. Jumala ja paholainen ilmestyvät aina siellä missä ihminen liikkuu. Ne ovat kaikkialla ja niiden välinen taistelu jatkuu kunnes ihminen on valinnut puolensa. Tunne mysteereistä on kauneinta, mitä voimme kokea. Se on kaiken taiteen ja tieteen lähde. Kenelle tuo tunne on vieras, hän on yhtä kuin kuollut. Hänen silmänsä eivät ole auki. (Albert Einstein)

Valo ja totuus. Halkaise halko niin löydät hänet sieltä. Käännä kivi, sielläkin hän on.

                                                                        

                                              Ii ha haa, luolamaalaus.

Asia: Einstein, Albert. Nietzsche, Friedrich

                                                        

 BEI  DIR            Lyhyttä proosaa

                                                    

Heidi oli tullut Saksasta minua opettamaan. Hän ei painottanut kielioppia, vaan näytti ihan lähietäisyydeltä mihin umlaut kuuluu. Hänen tapansa opettaa oli hyvin intensiivinen, ja erityisen viehättävä oli tapa hivuttautua hyvin lähelle ja katsoa vakuuttavasti silmiin. Sehr gut, hän sanoi ja iski silmää. Väristys vihelsi jäsenissa enkä minä osannut siihen sanoa mitään. Mutta kyllä se kutaa teki murrosikäiselle.

Silmäilin salaa Heidin sääriä. Hän oli ojentanut ne karmituolin istuimelle ja tuoksui käsittä-mättömän hyvältä. Ihan siinä henkeä ahdisti. Gut hän sanoi toistamiseen ja leväytti kirjan minun nenäni eteen. Hän selasi lehtiä ja etsi sieltä tekstin näkysälle. Heidin kynnet oli lakattu vihreiksi. Hengitys tuoksu minttukarkille. Aivan huomaamatti hivutin vasemman käteni opettajan selkäpuolelle, niskan taakse. Aloin tankata saksan käännöstä epävatmasti ja vähän pelokkaastikin. Varauduin siihen että hän puistelee käteni etäämmäs.

Vaan ei Heidi puistellut. Hänen suupielessään karehti hymyn häive, ja ääni kuulosti melkein rauhoittavalta. Hän oikaisi taas toista jalkaansa ja minä havahduin huomaamaan, että niitä oli vielä toinenkin. Molemmissa viehkot piikkikorkoiset kengät. Wie geht es dir, Heidi kysyi uteliaasti. Sehr gut, bei dir ist es immer so schön. Yritin solkata ja sain hänet vihdoin nauramaan. Käsi valahti alas hänen selkänsä takana. Minua vähän hävetti, pelleilikö hän minun kanssani? 

Kyllä tosi opiskelu on vaikeaa, mutta hauskaakin se näköjään on, minä ajattelin.

Kaikki kiva loppuu aikanaan. Heidi poistui iltakahdeksalta ja jätti minut haikailemaan. Ei hän pelkästään minua käynyt opettamassa, tiesin, että innokkaita oppilaita hänellä oli pilvin pimein. Olin jostain kuullut, että hän oli jo lähes kolmikymppinen. Siis tosi vanha, mutta olin silti vähän mustankipeä kun näin hänet suunnistamassa toisen oppilaan luo.

Vielä nukkumaan käydessä muistelin Heidiä ja hyräilin sitä vanhaa iskelmää. Bei dir war es immer so schön. Seuraavista saksan kokeista sain seiskan, mikä on hyvä numero kun ottaa huomioon, että saksa on niin pirun vaikea kieli.

Mitä se on?

Ein zwei drei, die Liebe ist nut Zauberei (yksi kaksi kolme, rakkaus on vain uni)

Wie geht es dir (Vapaasti;: voitko hyvin?)                                                                                                    Ser gut: ihan hyvin. Sun kanssa on aina niin kivaa.

Asia: gernan lesson

                                               

                                                                                                 Ein Man mit ein filttihattu

 

VÄÄRÄ HÄLYTYS

Pikkuinen novelli

Aasin ja sen poikanen. Martti Yli-Rajala. 2011.

Roosa oli työkomennuksella ja minä yksin kotosalla. Päätin ottaa rennosti ja syventyä kuuntelemaan Cesilia Bartolin kiemuraista kiekumista. Se on niin rauhoittavaa. Oli käsillä viikonloppu, ulkona tihuutti ohut kesäsade. Haukotutti, mutta heti kun silmät ummistin, alkoi puhelin kukkua. Se on minun puhelimeni soittoääni, jonka helpoimmin tunnistan.

Kaivoin esiin kännykän ja vastasin. Pitäisi nyt sitten lähteä ratkomaan jotakin typerää asiaa työpaikalle vaikka olin vapaalla. Cecilia jäi parkumaan. Minäpoika hyppäsin pyörän selkään ja lähdin viilettämään kilometrin matkaa kohti työpaikkaa. Vastaan tuli pari tuttua, jotka heittivät ohi mennen vitsiä kiireestä. Tiesivät että Roosa on poissa kuvioista ja luulivat, että minulle tuli heti kiire kapakkaan.

Sehän ei pida paikkaansa. Olen melkein absolutisti, ainakin maanantaisin. Ja nythän oli perjantain iltapäivä. Lähestyin huomattavalla nopeudella syvää ojaa, jonka yli pyöräilyreirri johti. Kovassa tärinässä dynamo irtosi pinnojen väliin, ja niinpä minä jatkoin matkaa ilmojen halki kohti ojan pohjaa. Tovin aikaa näin pätkän unta, jossa keskustelin toveri Puti nin kanssa maailman rauhasta.

Tämä kaikki tapahtui 1990 -luvulla, joten olin siis huomattavasti aikaani edellä.

Kun silmät taas avasin, näin edessä oudon pöydän, jonka päälle joku oli riisunut minun housuni ja mitä lie muuta. Tämä oli käsittämätöntä. Ja sekin kävi yli ymmärryksen, ettei paikalla ollut yhtään ihmistä. Kaikesta päättelin, että makasin terveyskeskuksen loukossa paketoimista odottamassa. Nousin päättäväisesti vuoteelta, puin omat housut ja poistuin pitkää käytävää ulos raittiiseen ilmaan. Ketään ei näkynyt missään. Oli kova pula työvoimasta.

Mitä tämä nyt oli? En yhtään muistanut mitä ja miksi. Lähdin kävelemään kotiin ja liikuntahallin kohdalla näin oman polkupyöräni. Se oli renkaat kiemurassa ja ketjut roikkuivat katkenneina maassa. Nostin pyörän ja aloin sitä taluttaa, vähän horjahtelevin askelin. Hallin ulkorapuilla istui kansalaisopiston opettaja, joka tarkkaili kotiinpäluuta. Loppuiko tarjoilu jo näin aikaisin, hän kysyi. Mutta minä olin vähän äkeä, enkä vastannut.

Ehdin kotiin ennen iltauutisia. Lepäsin tunnin ja yritin palauttaa muistiin tapahtumia. Oliko se opettaja oikeassa? Sitten soi puhelin ilkeästi, ja arvelin, että armas rouvani siellä soittelee. Olin pannut Cecilian uudelleen sopranoiiaan, ja niin vastasin puhelimeen.

- Missä helkutissa sinä olet ollut, ääni tiedusteli. Ja kuka nainen siellä parkuu? Terveyskeskuksesta soitettiin ja kysyttiin että oletko sinä tullut tänne Tampereelle, kun olit lähtenyt kesken tutkimksia livohkaan.

Kuuntelin hämmentyneenä enkä oikein tiennyt miten tuohon vastaisi.

Tullut tänne? Hänen työpaikalleenko? Hittojako niille kuuluu missä mina aikaani vietän ja mihin menen? Että kuka nainenko muka parkuu? Kyllä hän Cecilian äänen tuntee, kun on minulle monesti valittanut, ettei voi sietää tuollaista. Minä vain siedin ja ihailin.

- Täällähän minä olen kotona, sanoin puhelimelle. Mikä nyt on hätänä?

Olivat soittaneet terveyskeskuksesta poliisille, joka oli piipahtanut katsomassa  kotona, eikä sinusta näkynyt jälkeäkään. Mistään eivät löytäneet. Miksi sinä sieltä kesken tutkimuksen lähdit? Olivat soittaneet ambulanssin, joka nouti sinut jostakin ojasta. Ja sitten vielä poliisinkin kutsuivat asialle.

Tottakai, minä ajattelin. Toivoivat että olin kolaroinut juovuksissa.

Lonkkaa särki ja kun nostin jalkaa, näin veriset siteet. Minua oli paketoitu ja jätetty pöydälle kuivumaan. Korvissa suhisi ja mieli askarteli yhäti siinä, että mitä tämä merkitsee. Un raggio di sole, subido della terra ? 

Mikä on ihminen, syvennyin miettimään. Ajatukset kvarkkien tanssia ja tunteet kemiaa. (2025)

Quasimodo: ognunno sta solo su cuor della terra, trafitto da un raggio di sole en e subito era. (Ja äkkiä on ilta.)