Valo ja pimeys                          

Lyhytproosaa                                            

                                                                       Mysteerio . Akvarelli 2017 Kertttu Y-R.                                                                  

Valo ja pimeys, kaksi puolta maailmankaikeudessa. Ihmisen vertauskuvissa ne ovat hyvä ja paha, ainakin kristityillä. Käsitys on kovin jyrkkä ja yksipuolinen. Niin kuin on ihmisen mielikin.

Nykypäivän ihminen pitää iteään modernina . Hän ei usko mihinkään mitä ei voi kosketella. Hän kohauttaa olkaansa ja nauraa vinosti, hän ei usko helvettiin. Se on mielikuvitusta ja sen avulla kirkko pelottelee ihmiset kuuliaisuuteen. Uskomaan siihen, mitä oppineet teologit ja papit heille syöttävät. Skeptikolle on yhden tekevää mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Ei tietenkään mitään, koska aika loppuu.Hän ei usko myöskään helvettiin eikä taivaaseen. Kun hän näin uhoaa, hän ajattelee mielessään keskiaikaista mielikuvaa Jumalasta, taivaasta ja helvetistä. Sielun vihollista ei ole. Ei ole pirua sarvineen. Ei ole Jumalaakaan joka istuu valtaistuimella kuin keskiaikainen ruhtinas, valtikka käsissään ja kultakruunu päässä.

Minä olen tullut siihen tulokseen, että tarina helvetistä ainakin on totta. Kun vain katson ympärilleni, kuuntelen ja ajattelen, näen sielunvihollisen joka on päässyt irti. Sen pesäpaikka, helvetti on ihmisen oman tietoisuuden syvyyksissä. Se riehuu meidän omasta tahdostamme kaikkialla, kukaan ei pysty sitä vangitsemaan  eikä halua sitä panna liekaan.

Ja jumala sitten. Teologit ovat riidelleet hänen olemuksestaan kautta aikojen. Ei ole tullut mieleen, että jos ja kun Jumala on, niin ei hän tarvitse ihmisen todistusta. Hän on on ja ei ei, niin kuin antiikin filosofi arveli. Kaikista näsäviisaista osuvimmin on Jumalan määritellyt Nietsche, joka ajoittain oli hullu: Jumala on ajatus joka saa mutkat suoriksi ja seisovan horjumaan.

Sekä Jumala että paholainen on personoitu ihmisen näköiseksi, että ne olisi helpompi ymmärtää. Molemmat voi nähdä vaikkapa peilikuvastaan, jos vain keskittyy ajattelemaan ja näkemään. Jumala ja paholainen ilmestyvät aina siellä missä ihminen liikkuu. Ne ovat kaikkialla ja niiden välinen taistelu jatkuu kunnes ihminen on valinnut puolensa. Tunne mysteereistä on kauneinta, mitä voimme kokea. Se on kaiken taiteen ja tieteen lähde. Kenelle tuo tunne on vieras, hän on yhtä kuin kuollut. Hänen silmänsä eivät ole auki. (Albert Einstein)

Valo ja totuus. Halkaise halko niin löydät hänet sieltä. Käännä kivi, sielläkin hän on.

                                                                        

                                              Ii ha haa, luolamaalaus.

Asia: Einstein, Albert. Nietzsche, Friedrich

                                                        

 BEI  DIR            Lyhyttä proosaa

                                                    

Heidi oli tullut Saksasta minua opettamaan. Hän ei painottanut kielioppia, vaan näytti ihan lähietäisyydeltä mihin umlaut kuuluu. Hänen tapansa opettaa oli hyvin intensiivinen, ja erityisen viehättävä oli tapa hivuttautua hyvin lähelle ja katsoa vakuuttavasti silmiin. Sehr gut, hän sanoi ja iski silmää. Väristys vihelsi jäsenissa enkä minä osannut siihen sanoa mitään. Mutta kyllä se kutaa teki murrosikäiselle.

Silmäilin salaa Heidin sääriä. Hän oli ojentanut ne karmituolin istuimelle ja tuoksui käsittä-mättömän hyvältä. Ihan siinä henkeä ahdisti. Gut hän sanoi toistamiseen ja leväytti kirjan minun nenäni eteen. Hän selasi lehtiä ja etsi sieltä tekstin näkysälle. Heidin kynnet oli lakattu vihreiksi. Hengitys tuoksu minttukarkille. Aivan huomaamatti hivutin vasemman käteni opettajan selkäpuolelle, niskan taakse. Aloin tankata saksan käännöstä epävatmasti ja vähän pelokkaastikin. Varauduin siihen että hän puistelee käteni etäämmäs.

Vaan ei Heidi puistellut. Hänen suupielessään karehti hymyn häive, ja ääni kuulosti melkein rauhoittavalta. Hän oikaisi taas toista jalkaansa ja minä havahduin huomaamaan, että niitä oli vielä toinenkin. Molemmissa viehkot piikkikorkoiset kengät. Wie geht es dir, Heidi kysyi uteliaasti. Sehr gut, bei dir ist es immer so schön. Yritin solkata ja sain hänet vihdoin nauramaan. Käsi valahti alas hänen selkänsä takana. Minua vähän hävetti, pelleilikö hän minun kanssani? 

Kyllä tosi opiskelu on vaikeaa, mutta hauskaakin se näköjään on, minä ajattelin.

Kaikki kiva loppuu aikanaan. Heidi poistui iltakahdeksalta ja jätti minut haikailemaan. Ei hän pelkästään minua käynyt opettamassa, tiesin, että innokkaita oppilaita hänellä oli pilvin pimein. Olin jostain kuullut, että hän oli jo lähes kolmikymppinen. Siis tosi vanha, mutta olin silti vähän mustankipeä kun näin hänet suunnistamassa toisen oppilaan luo.

Vielä nukkumaan käydessä muistelin Heidiä ja hyräilin sitä vanhaa iskelmää. Bei dir war es immer so schön. Seuraavista saksan kokeista sain seiskan, mikä on hyvä numero kun ottaa huomioon, että saksa on niin pirun vaikea kieli.

Mitä se on?

Ein zwei drei, die Liebe ist nut Zauberei (yksi kaksi kolme, rakkaus on vain uni)

Wie geht es dir (Vapaasti;: voitko hyvin?)                                                                                                    Ser gut: ihan hyvin. Sun kanssa on aina niin kivaa.

Asia: gernan lesson

                                               

                                                                                                 Ein Man mit ein filttihattu

 

VÄÄRÄ HÄLYTYS

Pikkuinen novelli

Aasin ja sen poikanen. Martti Yli-Rajala. 2011.

Roosa oli työkomennuksella ja minä yksin kotosalla. Päätin ottaa rennosti ja syventyä kuuntelemaan Cesilia Bartolin kiemuraista kiekumista. Se on niin rauhoittavaa. Oli käsillä viikonloppu, ulkona tihuutti ohut kesäsade. Haukotutti, mutta heti kun silmät ummistin, alkoi puhelin kukkua. Se on minun puhelimeni soittoääni, jonka helpoimmin tunnistan.

Kaivoin esiin kännykän ja vastasin. Pitäisi nyt sitten lähteä ratkomaan jotakin typerää asiaa työpaikalle vaikka olin vapaalla. Cecilia jäi parkumaan. Minäpoika hyppäsin pyörän selkään ja lähdin viilettämään kilometrin matkaa kohti työpaikkaa. Vastaan tuli pari tuttua, jotka heittivät ohi mennen vitsiä kiireestä. Tiesivät että Roosa on poissa kuvioista ja luulivat, että minulle tuli heti kiire kapakkaan.

Sehän ei pida paikkaansa. Olen melkein absolutisti, ainakin maanantaisin. Ja nythän oli perjantain iltapäivä. Lähestyin huomattavalla nopeudella syvää ojaa, jonka yli pyöräilyreirri johti. Kovassa tärinässä dynamo irtosi pinnojen väliin, ja niinpä minä jatkoin matkaa ilmojen halki kohti ojan pohjaa. Tovin aikaa näin pätkän unta, jossa keskustelin toveri Puti nin kanssa maailman rauhasta.

Tämä kaikki tapahtui 1990 -luvulla, joten olin siis huomattavasti aikaani edellä.

Kun silmät taas avasin, näin edessä oudon pöydän, jonka päälle joku oli riisunut minun housuni ja mitä lie muuta. Tämä oli käsittämätöntä. Ja sekin kävi yli ymmärryksen, ettei paikalla ollut yhtään ihmistä. Kaikesta päättelin, että makasin terveyskeskuksen loukossa paketoimista odottamassa. Nousin päättäväisesti vuoteelta, puin omat housut ja poistuin pitkää käytävää ulos raittiiseen ilmaan. Ketään ei näkynyt missään. Oli kova pula työvoimasta.

Mitä tämä nyt oli? En yhtään muistanut mitä ja miksi. Lähdin kävelemään kotiin ja liikuntahallin kohdalla näin oman polkupyöräni. Se oli renkaat kiemurassa ja ketjut roikkuivat katkenneina maassa. Nostin pyörän ja aloin sitä taluttaa, vähän horjahtelevin askelin. Hallin ulkorapuilla istui kansalaisopiston opettaja, joka tarkkaili kotiinpäluuta. Loppuiko tarjoilu jo näin aikaisin, hän kysyi. Mutta minä olin vähän äkeä, enkä vastannut.

Ehdin kotiin ennen iltauutisia. Lepäsin tunnin ja yritin palauttaa muistiin tapahtumia. Oliko se opettaja oikeassa? Sitten soi puhelin ilkeästi, ja arvelin, että armas rouvani siellä soittelee. Olin pannut Cecilian uudelleen sopranoiiaan, ja niin vastasin puhelimeen.

- Missä helkutissa sinä olet ollut, ääni tiedusteli. Ja kuka nainen siellä parkuu? Terveyskeskuksesta soitettiin ja kysyttiin että oletko sinä tullut tänne Tampereelle, kun olit lähtenyt kesken tutkimksia livohkaan.

Kuuntelin hämmentyneenä enkä oikein tiennyt miten tuohon vastaisi.

Tullut tänne? Hänen työpaikalleenko? Hittojako niille kuuluu missä mina aikaani vietän ja mihin menen? Että kuka nainenko muka parkuu? Kyllä hän Cecilian äänen tuntee, kun on minulle monesti valittanut, ettei voi sietää tuollaista. Minä vain siedin ja ihailin.

- Täällähän minä olen kotona, sanoin puhelimelle. Mikä nyt on hätänä?

Olivat soittaneet terveyskeskuksesta poliisille, joka oli piipahtanut katsomassa  kotona, eikä sinusta näkynyt jälkeäkään. Mistään eivät löytäneet. Miksi sinä sieltä kesken tutkimuksen lähdit? Olivat soittaneet ambulanssin, joka nouti sinut jostakin ojasta. Ja sitten vielä poliisinkin kutsuivat asialle.

Tottakai, minä ajattelin. Toivoivat että olin kolaroinut juovuksissa.

Lonkkaa särki ja kun nostin jalkaa, näin veriset siteet. Minua oli paketoitu ja jätetty pöydälle kuivumaan. Korvissa suhisi ja mieli askarteli yhäti siinä, että mitä tämä merkitsee. Un raggio di sole, subido della terra ? 

Mikä on ihminen, syvennyin miettimään. Ajatukset kvarkkien tanssia ja tunteet kemiaa. (2025)

Quasimodo: ognunno sta solo su cuor della terra, trafitto da un raggio di sole en e subito era. (Ja äkkiä on ilta.)

 AVAAN SILMÄT                      LYHYTPROOSAA

         

Kuvat::A la decouverte des fresques du Tassili

Olin vajonnut yöhön niin syvälle, että unohdin kaiken sen mikä väijyy unen syrjässä. Lapsena kuvittelin että se on vuoteen alla, pidin silmät kiinni mutta silti näin sen. En koskaan katsonut vuoteen alle, mutta kuulin kaikki äänet. Ne varoittivat jostain sellaisesta, mitä en tuntenut. Se oli sinfonia mollissa, se jonka säveltäjä nimitti traagiseksi. Minähän en tuota tiennyt, mutta se liittyi jontenkin tulevaisuuteen. Koski se niitä ihmisiäkin, joiden kanssa piti lähteä elämään. Ja toden totta, minä löysin vihamielen ja kateuden, tekopyhyyden ja pahan tahdon. Monesti se kaikki piiloutui ystävälisen ilmeen ja ilkeän kuiskuttelun taakse. Ne äänet voi kuulla vieläkin, aikuisena, mutta nyt ei auta ummistaa silmiä. Äänet on taitavasti ujutettu tajunnvirtaan. Jos on varomaton, ne takertuvat mieleen ja muistiin, ohjaavat ajatuksia. Niistä puhutaan eri nimillä. Ne ovat propagandaa, informaatiota ja mainontaa. Evästeitä. Huomaamatta ne voivat muuttaa ihmisen maailmankuvaa niin, että se mikä oli ennen totuus, on nyt vedätystä. Takinkääntö on aikamme ideologia. Elämä on kuin Sostakovitsin toinen valssi. Ensimmäistä en muista, ja kolmannen äänentoistossa on jo vikaa.

Avaan silmät, mutta enää en putoa. Arkipäivä ja arjen tapahtumat ovat huppu, joka on vedetty päähän. Se on niin paksua villaa, että estää näkemästä ja kuulemasta kaiken muun paitsi mainokset ja sen tyhjänpäiväisen roskan jota meille syötetään lehtien, radion ja television välityksellä. Ajanvietteenä, kirjallisuutena muka. Lapsuus on kadonnut unien myötä, eikä sotien ja vihanpidon jatulintarhasta ole ulospääsyä. Lapsilta on viety oikeus leikkimiseen ja heistä on tehty aikuisia. Kundera sanoikin, että elämä on leikkimistä varten. Kafkan koiran tapaan minäkin voin nyt todeta, etten vielä silloin tiennyt mitään tuosta vain koirille suodusta, lumoavasta musikaalisuudesta. Se oli jäänyt huomaamatta minun hitaasti kehittyvältä havainokyvyltäni, olivathan musiikki ja ihmisten puheet ympäröineet minua luonnostaan lankeavana elämän elementtinä. Mikään ei pakottanut erottamaan niitä muusta elämästä.

Olen kuin tuo Kafkan koira.Vasta nyt aikuisena, vuosikymmeniä myöhemmin tunnistan sen sävelen jonka jo lapsena iltayöstä kuulin. Se oli Schubertin neljäs, se traaginen sinfonia.(2024)

(Kafkaa vähän mukaillen T.Yli-Rajala)

Asia: Kundera. Schubertin traaginen sinfonia. Jatulintarha. Indoktrinaatio. Kafka Erään koiran tutkimuksia.

Mietteitä:  

Jos menee hyvin, esimies vastaa puolestasi

. Kaikki he olivat yksimielisiä kun kaksimieliset likvidoitiin. 

Kaikkien kellot eivät marssi samaan tahtiin                                                         

                                                                                                                                                                                                                                                       

 

ISÄ, SAANKO MINÄ JOSKUS OMAN RATSUN?

                   

LYHYTPROOSAA

Elän täällä tyjässä huoneessa ja muistelen tulevaisuutta

(T.Yli-Rajala)

Suljin tallin oven, mutta vilkaisin vielä sen sisälöä.Näin vilaukselta laatikon, johon olin tallettanus edesmenneen tyyttäreni tavarat. Nuket ja kouluvihkot, hänen piirroksensa. Ne esittivät kaikki hevosia. Tallin seinällä roikkuivat vielä kannukset ja ratsastuskypärä. Isä, saanko minä vielä joskus oman ratsun?

Eipä meillä taida olla varaa eikä tilaakaan sille, vastasin äänelle joka vieläkin soi korvissani. Mutta opettele niiden kanssa rauhassa, ehkä joskus saat oman ratsun. Eihän sitä koskaan tiedä mitä tapahuu ja miten maailma makaa sitten, kun sinusta tulee aikuinen. Hän näytti minun silmissäni nyt kalpealta ja toivottomalta.

Hänessä oli lapsesta asti piilenyt itsetuhoisuuden demoni. Jossakin rautatieasenalla ennustaja-eukko oli katsonut hänen kättään ja mennyt äkkiä sanattomaksi. Kun he olivat tyttökaverin kanssa udelleet mitä eukko oli näkevinää,. tämä ei vastannut kysymykseen, vaan alkoi jaaritella joutavia.

Katsoin vielä autoakin, jonka olin juuri äsken ajanut talliin paikalleen. Se oli vasta pari viikkoa vanha. Ei se mikään silmäterä ollut, mutta ainä siitä piti huolehtia. Ei naarmuja pintaan, ei lasin siruja tallin sementtilattialla. Auton lähelle oli unohhtunut kaksi öljysäiliötä, ja niistä ainakin toisessa oli tilkka menovettä.Vaan ei siinä mitään hätää ollut, näin kävi usein.

Kamarin ikkunasta näin autotallin takana tiellä pari ikäihmistä jotka pysähtyivät tähyilemaan tallia ja heittivät sitä kohti epäluuloisa katseita. He jatkoivat matkaa taakseen vilkuillen, vilkkaasti puhuen ja elehtien. Minä etsin kesken jääneen kirjan ja jatkoin kohdasta, jossa Reigin pappi näki suden. Vai oliko se minun oma painajaiseni? Kuulin äänen, isä miksi sinä jätit minun tavarani talliin?

Myöhään illalla katsoin taas ikkunasta tallia, ja näin sen katon yli loimuavat punaiset lieskat. Ohi kulkijoita oli kerääntynyt pihalle ja paloauto saapui pillit vinkuen. Muuta en osannut kuin mennä ulkorappusille katsomaan tuota irvokasta näkyä. Auto oli syttynyt itsestään tuleen, ilman mitään syytä. Tämän kuulin palomiehiltä, jotka etsivät lattialta tupakan tumppeja. Minähän siellä en koskaan tupakkaa käryttänyt. Kaikki tyttären tavarat paloivat, vain kannukset jäivät pahoin hiiltyneelle palaneelle seinälle.

Aikuisena, vuosia myöhemmin hän epätoivoisena lähti matkalle, jolta ei ollut enää paluuta. Söi kaikki huumeääkkeet, joita lääkärit olivat hänelle suositelleet anoreksian hoitoon. Ihmissuhteet olivat hänelle vaikeita, hän piti enemmän eläimistä.

Oma ratsu jäi lapsuuden toiveeksi eikä koskaan toteutunut. 

Miete: On vaikea uskoa todeksi sitä mikä  ei liiku

on vaikea liikuttaa todellisuutta

(T.Yli-Rajala)

 ,

KASVOT VEDESSÄ

Ajatukset istuvat kuin karneet oksalla. Yksi lensi pois.

Lyhytproosaa

                                                                

                                                                     Hoomoilanen ajatuksissaan.                                       

Saaavun taas tämän lammen rannalle. Ulpukat ovat yhtä keltaisia kuin kauan sitten. Rantakoivussa piilottelee vieläkin peipon pesä. Lammen pinnasta heijastuvat kasvot, jotka hienoinen värinä saa näyttämään eläviltä. Tekee mieli sanoa kuvalle jotain, mutta puhumnen on turhaa. Mehän olemme lähes kuuroja. Minä vielä melkein sokeakin. Kuulen silti etäisen äänen, joka kuiskaa kysymyksen. Vieläkö sinä pelkäät minua?

Ääni hätkähdyttää. Tuntuu kuin kylmä henkäys hivelisi jäseniä.

En minä sinua ole koskaan pelännyt, vastaan hänelle. Joskus on vain vaikeaa uskoa, että sinä olet todella olemassa. Tai ehkä minä luulen, että sinä piilottelet toisessa olotilassa. Odotat minua siellä, mihin tiedät minun joskus tulevan. Ehkä odotat ja toivotkin sitä?

Et sinä huku, kuva sanoo. Jos tänne tulisit, olisit täällä yhtä yksinäinen kuin sielläkin, missä nyt olet. Ei täällä ole muita. Sinä vain kuvittelet kaiken ja asutat näkymättämän maailmasi hallusinaatioilla. Mene siitä nyt kotiin, siellä ruoka odottaa. Äiti on lisännyt puita lieteen ja tähyilee ikkunasta tänne lammelle päin.

Nousen kyykystä ja jätän kuvani veteen. Mikä äiti, ajattelen, ja lähden tarpomaan uutta polkua joka ei johdta vanhaan maailmaan. Äiti on kuollut jo kuusikymmentä vuotta sitten. Kuulen vielä etääntyvän äänen, se pulppuaa lammen  veden alta. Ne jotka eivät kuule musiikkia, pitävät tanssijoita hulluina. Niin sanoi Zarathustra, minä nupisen itselleni siinä kotipolulla, joka tuntuu nyt vieraalta. Ei pitäisi enää, vuosikymmeniä myöhemmin palata tuon lammen rantaan. Muistan vielä Nietschen tokaisun. Oi Zrathustra, et seiso siinä sellaisena, jota onni pyörryttää. Parasta tanssia, ettet kaadu! Mutta vaikka tanssisitkin edessäni ja hyppisit kaikki syrjähyppysi , kenelläkään ei ole varaa tulla sanomaan minulle: Katso, tässä tanssii iloinen ihminen!

Minun ei tee mieli tanssia.Kävelen siis kotiin ja avaan ulko-oven. Tiedän ettei siellä kukaan enää odota. 3.11.2025

Asia:  Zarathustra.  Chopin, nocturno  20.  Anne Kauppi.

 Voi Anne! Olit noin 9 vuotias, alkanut koulusi Ranskassa. Opetin sinulle miten suomea kirjoitetaan. Muistatkohan vielä?

Mietteitä: Oikeudesta viis, kunhan vain laillisuus toteutuu.

On hyvä tietää mitä ei saa sanoa.

 

ILTAPÄIVÄ          

TIHUUTTAA SILMISTÄ POIS

                                                                          LYHYTPROOSAA

                                                                                                         

Minä en saa sitä koskaan valmiiksi, sanoin Mirjalle. Varjo osui hänen silmiinsä,  ja minun oli pakko siristellä. Olen sellainen, että lähden äkkiä vauhtiin ja puhkun intoa, mutta sitten kaikki pysähtyy, jatkoin vielä. Enkä minä enää tunne sitä mikä piti tuntea niin, että sen voisi kuvata. Maalata tai kirjoittaa, miten vaan. Katsoin kuvaa jonka silmät olivat liian loitolla toisistaan. Olin käyttänyt temperaa tällä kertaa, enkä ymmärtänyt miksi. Eihän Mirja mikään ikoni ole, hän oli siihen aikaan vasta alle kolmekymppinen. Mirjan katseessa oli tuttu pilkahdus, eikä hän voinut olla nauramatta kun näki minun ilmeeni. Sinä aloitat maalaamisen aina pohjasta ja ohennat vähitellen, siitä tuo vaikutelma johtuu. Mutta minä olen huono malli ikoniksi, Mirja arveli. 

– Minä aloitan aina alusta, tai pohjalta niin kuin sinä sanot. Mutta kaikki työ jää kesken, kuvien rakentaminen on niin hidasta. On vaikea katsoa sinua silmiin. Niitä katsoessa muistan aina, että elämän kaikki tarinat ovat keskeneräisiä. Elämä ei noudata ihmisen mielessä idäteltyä kaavaa, vaikka siltä saattaa joskus näyttää, minä hänelle selitin vaikka olin meistä kahdesta epävarmempi. 

Mirja puhalsi kupariset hiukset silmiltään ja yritti hymyillä, vaikka minä puhuin vakavia asioita. Hän ei nähtävästi ymmärtänyt.

- Ihminen luo kaavat omiksi ansoikseen ja uni on kuva elämästä, minä hänelle tähdensin. Sillä ei ole sääntöjä, se on absurdi kaaos ja pelkkä katastaasi, ei vain loppunäytös. Kun esirippu nousee, on unikertomuksen sisäinen jännite uneksijan korvien välissä. Unelle on turha etsiä loppua, se haipuu ja siirtyy toiseen kertomukseen. Sen kertomus myös loppuu vapauttavaan tai haikeaan tunnelmaan, hui hai. Uneksija ei ole valmis avaamaan ovea arkipäivän ahdistukseen.

Puhuessani oli Mirja nukahtanut selälleen. Hänen paitansa oli valahtanut syrjään ja minä näin hänet. Pohdin mielessäni värikerroksia ja yritin muistella mikä hänessä oli pohjimmainen väri. Vaalea seepiako? Kuulin kuinka hän huokaisi unessa ja käänsi kylkeä.

- Älä tuijota minua, Mirjan ääni sanoi. Sinähän olet melkein sokea.

Kirjoittaessani tätä muistin unohdettua ja demonien ahdistamaa runoilijaa Kauko Ahoa. Vaikka näen usein unia, ovat kaikki astiat minulla vielä kaapissa. Jos joku kaipaa kunnollista arkirealismia, niin lukekoon vaikka puhelinluetteloa.

 Asia: Ikonin maalaustekniikka.        Kauko Aho runoilija, ystävä             

Pyhäpäivä on keriytynyt auki jo tuohon yli yhdentoista korville, levittää kohta pergamenttinsa levälleen ja alkaa sataa tihuuttaa iltapäivää silmistä pois  (Kauko Aho 01.11.1981)

Julk. Aikaisemmin 3.1.2022 nimellä Hai hai