Valkoinen aukko

           

                                         Kuva: Eräs tähtitieteilija hämärässä

                                                                                                                         T.Yli-Rajala akvarelli 1970                             

Harmaus edeltää valon syntyä, tasainen hämärä. Se on kuin muisto, tai pelon varjo. Talvi tuoksuu lunta ja männyn pihkaa, hiljaisuutta. Varpusella on oljenkorsi nokassa. Maa huokaa, on raskas.

Mietin miten yksinäisyys on vallannut päivät ja kuinka hetket haihtuvat kuin lepakot ilmaan, ja minulle sanotaan carpe diem. Olen neuvotton. Miten saisin otteen ohi kiitävästä hetkestä, joka kihisee toiveita ja pettymyksiä. Joskus 1960 -luvun lopulla luin Fred Hoylesta, joka esitti uskomattoman teorian. Maailmankaikkeudessa syntyy jatkuvasti uutta ainetta. Se tuntui jotenkin vastenmieeliseltä, koska se kumosi siihenastisen käsityksen universumista. Nyt ovat kvanttifyysikot ja tähtitiede tuoneet samat ongelmat uudelleen eteen.. Kauan ei ole siitä kun tieteisromaaneissa kuviteltiin avaruusmatjoja madonreikiä hyväksi käyttäen. Nykyään nuo madonteijät ovat todistettu tosiasia, mutta tunneleiksi niistä ei taida olla. Mustat aukot ovat avaruudessa väijyviä sielunvihollisen edustajia, ne nielevät kurimukseensa kaiken eivätkä laske ketään karkuun.

Ostin hiljattain uuden kirjan, jonka nimi on valkoiset aukot. Ehkä siitä löytyy vastaus ongelmaan, joka minua on vaivannut jo vuosikymmeniä. Perustuiko käsitys aineen katoamattomuudesta Einsteinin suhteellisuusteoriaan vai mistä minä tuon idean olen omaksunut. Mitä enemmän tiedetään, sitä enemmän maailmankuva heit tää häränpyllyä. Musta on valkoista ja valkoinen mustaa, ja punainen virreää, vastaväritt.

Viisi vuosikymmentä sitten olivat muodissa paranormaaleja ilmiöitä kuvaavat kirjat. Skeptikot kohauttelivat ylimielisesti olkiaan, ihmiset uskovat huuhaata. Ei ihminen voi kliinisen kuolemansa jälkeen nähdä mitä ruumiin ulkopuolella tapahtuu. Ei sama esine voi olla yhtä aikaa kahdessa eri paikassa. Telepatia on hölynpölyä, samoin esineiden liikuttaminen tahdon voimalla paikasta toiseen. Poltergeist on nimi joka on annettu selittämättömille tapahtumille, mutta pelkkä nimen hokeminen ei auta tietämään mikä tuo ilmiö on. Se on olemassa, siitä on dokumentoitu tapauksia jo satojen vuosien ajan.

Kvanttifysiikka lähestyy noiden ilmiöiden mahdollista selitystä. Se ei kiellä mitään, se vain todistaa kahden olemassaolon mahdllisuutta. On lohdullista tietää, että kaikki on luonnollista. Olen silti neuvoton, aivojen kiintolevy on täynnä tietoa. Se lepattaa pois kuin lepakot suureen yöhän, jonka nimi on maailmankaikkeus. Mutta tiedän nyt, että siihen mahtuu kaiken muun lisäksi myös kaksi todellisuutta. Ne ovat toistensa peilikuvia ja niisttä voi nähdä omat toiset kasvonsa. Gogito. Ergo sum. Se riittää toistaiseksi. Saa nyt sitten nähdä.

Aatelmia:

Miten siemenet pitäisi kylvää, että porkkanat kasvavat oikein päin?

Ero eriarvoisuuden ja erilaisuuden välillä on korvien välissä

Esine voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan, väittää kvanttifyysikko. Häntä ei ole vielä poltettu roviolla.

Femisiti on nainen, jolla ei ole sinulle mitään aannettavaa

Asia: Albert Einstein.  Kvanttifysiikka.                                          Kuva: Lola ja Liebestraum.

                                                                                                

 

POSTIMERKIT

Lyhytproosaa

Muistoksi kiusaajalle. Akvarelli T.Yli-Rajala 2019.

Kaksi vanhaa varista istui aatoksissaan pellon aidalla. Ruskea oli reuna kärritien, taivas harmaa, satoi ja oli jo lokakuu. Taivas oli paksun pilven peitossa ja se todella vihmoi tihkua silmille. Kotimatkan varrella oli iso riihhi, jonka ohi piti syyspimeällä käydä. Koulun valot eivät vilkkuneet, ne olivat jähmettyneet paikoilleen. Pate oli väijyksissa riihen kulmalla. Kun hän minut näki, kumartui ja kahmoi kärritieltä hevosen kakkaroita. Se oli iltapäivän rituaali, hän työnsi kakkarat väkisin minun puseroni kauluksesta ja sätti haukkumanimilla. Pyly Johannes minä olin.

Patella oli saviliejusta likaiset kumiteräsaappaat, joissa oli iso reikä.Hänen isänsä oli ollut juopon maineessa, siitä hänellä oli kompleksi.Paten sormet olivat tupakasta ruskettuneet ja hän haisi luokassa hieltä. Hän oli kommunistin poika. Opettaja sijoitti hänet pulpettiin istumaan minun taakseni, käsivarren mitan päähän. Aina kun opettajan silmä vältti, Pate tökkäsi minua terävällä karstan rinnalla selkään. Hän istui takana.

Eräänä päivänä kantautui meille tieto, että Paten isä oli juovuspäissään hukkunut koulun lähellä virtaavaan luomaan. Sateiden jälkeen siinä oli voimakas virtaus, se oli melkein kuin pieni koski. Mitään hartauksia ei pidetty, oli vain keskinäistä kyräilyä. Tytöt supattivat omia hihityksiään

Patea ei näkynyt muutamaan päivään. Kun hän sitten ilmaantui takaisin koulun arkeen, hän oli vaitelias ja istui ihmeellisen rauhassa. Ei näkynyt karstan pinnoja eikä kuulunut ilkeää hokemaa pyly Johannes. Minä häntä tarkkailin ihan huomaamatta ja näin, että Pate oli itkuisen näköinen. Eväitä hänellä ei ollut ja parin opettajan kuiskimisesta kuulin, että Paten perheen toimeentulo oli nyt kerrassaan loppu. Heidän kotinsa oli jossakin metsän kulmalla, piilossa isomien talojen takana.

Meillä oli joskus ollut kähinää postimerkkikokoelmasta. Olin saanut sen isoveljeltä, joka oli jo töissä. Pate himoitsi sitä silmät kiiluen ja yritti riuhtoa sitä väkisin itselleen. Nyt kun minä häntä katsoin, juoiahti mieleen ajatus. Annan sen kokoelman hänelle, mitä minä sillä muutakaan tekisin. Ehkä Pate siitä ilahtuu ja lakkaa kiusaamasta.

Välitunnilla minä sitten kaivoin postimerkit laukusta ja ojensin ne hänelle mitään puhumatta. Pate otti ne vastaan sanomatta sanaakaan, eikä hän sen jälkeen enää koskaan kiusannut minua.

Ps.: Tämä muistikuva on kaukaa siitä maailmasta, jossa vielä linnut lauloivat ja koulupäivinä syötiin kotona tehtyjä eväitä. Kaikilla ei ollut niihin varaa, mutta riidat sovitttiin ja eväitäkin joskus jaettiin.

Aatos:

 Jos käännyt vasemmalle, jääkö oikea entiselle paikalleen?

 

Valo ja pimeys                          

Lyhytproosaa                                            

                                                                       Mysteerio . Akvarelli 2017 Kertttu Y-R.                                                                  

Valo ja pimeys, kaksi puolta maailmankaikeudessa. Ihmisen vertauskuvissa ne ovat hyvä ja paha, ainakin kristityillä. Käsitys on kovin jyrkkä ja yksipuolinen. Niin kuin on ihmisen mielikin.

Nykypäivän ihminen pitää iteään modernina . Hän ei usko mihinkään mitä ei voi kosketella. Hän kohauttaa olkaansa ja nauraa vinosti, hän ei usko helvettiin. Se on mielikuvitusta ja sen avulla kirkko pelottelee ihmiset kuuliaisuuteen. Uskomaan siihen, mitä oppineet teologit ja papit heille syöttävät. Skeptikolle on yhden tekevää mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Ei tietenkään mitään, koska aika loppuu.Hän ei usko myöskään helvettiin eikä taivaaseen. Kun hän näin uhoaa, hän ajattelee mielessään keskiaikaista mielikuvaa Jumalasta, taivaasta ja helvetistä. Sielun vihollista ei ole. Ei ole pirua sarvineen. Ei ole Jumalaakaan joka istuu valtaistuimella kuin keskiaikainen ruhtinas, valtikka käsissään ja kultakruunu päässä.

Minä olen tullut siihen tulokseen, että tarina helvetistä ainakin on totta. Kun vain katson ympärilleni, kuuntelen ja ajattelen, näen sielunvihollisen joka on päässyt irti. Sen pesäpaikka, helvetti on ihmisen oman tietoisuuden syvyyksissä. Se riehuu meidän omasta tahdostamme kaikkialla, kukaan ei pysty sitä vangitsemaan  eikä halua sitä panna liekaan.

Ja jumala sitten. Teologit ovat riidelleet hänen olemuksestaan kautta aikojen. Ei ole tullut mieleen, että jos ja kun Jumala on, niin ei hän tarvitse ihmisen todistusta. Hän on on ja ei ei, niin kuin antiikin filosofi arveli. Kaikista näsäviisaista osuvimmin on Jumalan määritellyt Nietzsche, joka ajoittain oli hullu: Jumala on ajatus joka saa mutkat suoriksi ja seisovan horjumaan.

Sekä Jumala että paholainen on personoitu ihmisen näköiseksi, että ne olisi helpompi ymmärtää. Molemmat voi nähdä vaikkapa peilikuvastaan, jos vain keskittyy ajattelemaan ja näkemään. Jumala ja paholainen ilmestyvät aina siellä missä ihminen liikkuu. Ne ovat kaikkialla ja niiden välinen taistelu jatkuu kunnes ihminen on valinnut puolensa. Tunne mysteereistä on kauneinta, mitä voimme kokea. Se on kaiken taiteen ja tieteen lähde. Kenelle tuo tunne on vieras, hän on yhtä kuin kuollut. Hänen silmänsä eivät ole auki. (Albert Einstein)

Valo ja totuus. Halkaise halko niin löydät hänet sieltä. Käännä kivi, sielläkin hän on.

                                                                        

                                              Ii ha haa, luolamaalaus.

Asia: Einstein, Albert. Nietzsche, Friedrich

                                                        

 BEI  DIR            Lyhyttä proosaa

                                                    

Heidi oli tullut Saksasta minua opettamaan. Hän ei painottanut kielioppia, vaan näytti ihan lähietäisyydeltä mihin umlaut kuuluu. Hänen tapansa opettaa oli hyvin intensiivinen, ja erityisen viehättävä oli tapa hivuttautua hyvin lähelle ja katsoa vakuuttavasti silmiin. Sehr gut, hän sanoi ja iski silmää. Väristys vihelsi jäsenissa enkä minä osannut siihen sanoa mitään. Mutta kyllä se kutaa teki murrosikäiselle.

Silmäilin salaa Heidin sääriä. Hän oli ojentanut ne karmituolin istuimelle ja tuoksui käsittä-mättömän hyvältä. Ihan siinä henkeä ahdisti. Gut hän sanoi toistamiseen ja leväytti kirjan minun nenäni eteen. Hän selasi lehtiä ja etsi sieltä tekstin näkysälle. Heidin kynnet oli lakattu vihreiksi. Hengitys tuoksu minttukarkille. Aivan huomaamatti hivutin vasemman käteni opettajan selkäpuolelle, niskan taakse. Aloin tankata saksan käännöstä epävatmasti ja vähän pelokkaastikin. Varauduin siihen että hän puistelee käteni etäämmäs.

Vaan ei Heidi puistellut. Hänen suupielessään karehti hymyn häive, ja ääni kuulosti melkein rauhoittavalta. Hän oikaisi taas toista jalkaansa ja minä havahduin huomaamaan, että niitä oli vielä toinenkin. Molemmissa viehkot piikkikorkoiset kengät. Wie geht es dir, Heidi kysyi uteliaasti. Sehr gut, bei dir ist es immer so schön. Yritin solkata ja sain hänet vihdoin nauramaan. Käsi valahti alas hänen selkänsä takana. Minua vähän hävetti, pelleilikö hän minun kanssani? 

Kyllä tosi opiskelu on vaikeaa, mutta hauskaakin se näköjään on, minä ajattelin.

Kaikki kiva loppuu aikanaan. Heidi poistui iltakahdeksalta ja jätti minut haikailemaan. Ei hän pelkästään minua käynyt opettamassa, tiesin, että innokkaita oppilaita hänellä oli pilvin pimein. Olin jostain kuullut, että hän oli jo lähes kolmikymppinen. Siis tosi vanha, mutta olin silti vähän mustankipeä kun näin hänet suunnistamassa toisen oppilaan luo.

Vielä nukkumaan käydessä muistelin Heidiä ja hyräilin sitä vanhaa iskelmää. Bei dir war es immer so schön. Seuraavista saksan kokeista sain seiskan, mikä on hyvä numero kun ottaa huomioon, että saksa on niin pirun vaikea kieli.

Mitä se on?

Ein zwei drei, die Liebe ist nut Zauberei (yksi kaksi kolme, rakkaus on vain uni)

Wie geht es dir (Vapaasti;: voitko hyvin?)                                                                                                    Ser gut: ihan hyvin. Sun kanssa on aina niin kivaa.

Asia: gernan lesson

                                               

                                                                                                 Ein Man mit ein filttihattu

 

VÄÄRÄ HÄLYTYS

Pikkuinen novelli

Aasin ja sen poikanen. Martti Yli-Rajala. 2011.

Roosa oli työkomennuksella ja minä yksin kotosalla. Päätin ottaa rennosti ja syventyä kuuntelemaan Cesilia Bartolin kiemuraista kiekumista. Se on niin rauhoittavaa. Oli käsillä viikonloppu, ulkona tihuutti ohut kesäsade. Haukotutti, mutta heti kun silmät ummistin, alkoi puhelin kukkua. Se on minun puhelimeni soittoääni, jonka helpoimmin tunnistan.

Kaivoin esiin kännykän ja vastasin. Pitäisi nyt sitten lähteä ratkomaan jotakin typerää asiaa työpaikalle vaikka olin vapaalla. Cecilia jäi parkumaan. Minäpoika hyppäsin pyörän selkään ja lähdin viilettämään kilometrin matkaa kohti työpaikkaa. Vastaan tuli pari tuttua, jotka heittivät ohi mennen vitsiä kiireestä. Tiesivät että Roosa on poissa kuvioista ja luulivat, että minulle tuli heti kiire kapakkaan.

Sehän ei pida paikkaansa. Olen melkein absolutisti, ainakin maanantaisin. Ja nythän oli perjantain iltapäivä. Lähestyin huomattavalla nopeudella syvää ojaa, jonka yli pyöräilyreirri johti. Kovassa tärinässä dynamo irtosi pinnojen väliin, ja niinpä minä jatkoin matkaa ilmojen halki kohti ojan pohjaa. Tovin aikaa näin pätkän unta, jossa keskustelin toveri Puti nin kanssa maailman rauhasta.

Tämä kaikki tapahtui 1990 -luvulla, joten olin siis huomattavasti aikaani edellä.

Kun silmät taas avasin, näin edessä oudon pöydän, jonka päälle joku oli riisunut minun housuni ja mitä lie muuta. Tämä oli käsittämätöntä. Ja sekin kävi yli ymmärryksen, ettei paikalla ollut yhtään ihmistä. Kaikesta päättelin, että makasin terveyskeskuksen loukossa paketoimista odottamassa. Nousin päättäväisesti vuoteelta, puin omat housut ja poistuin pitkää käytävää ulos raittiiseen ilmaan. Ketään ei näkynyt missään. Oli kova pula työvoimasta.

Mitä tämä nyt oli? En yhtään muistanut mitä ja miksi. Lähdin kävelemään kotiin ja liikuntahallin kohdalla näin oman polkupyöräni. Se oli renkaat kiemurassa ja ketjut roikkuivat katkenneina maassa. Nostin pyörän ja aloin sitä taluttaa, vähän horjahtelevin askelin. Hallin ulkorapuilla istui kansalaisopiston opettaja, joka tarkkaili kotiinpäluuta. Loppuiko tarjoilu jo näin aikaisin, hän kysyi. Mutta minä olin vähän äkeä, enkä vastannut.

Ehdin kotiin ennen iltauutisia. Lepäsin tunnin ja yritin palauttaa muistiin tapahtumia. Oliko se opettaja oikeassa? Sitten soi puhelin ilkeästi, ja arvelin, että armas rouvani siellä soittelee. Olin pannut Cecilian uudelleen sopranoiiaan, ja niin vastasin puhelimeen.

- Missä helkutissa sinä olet ollut, ääni tiedusteli. Ja kuka nainen siellä parkuu? Terveyskeskuksesta soitettiin ja kysyttiin että oletko sinä tullut tänne Tampereelle, kun olit lähtenyt kesken tutkimksia livohkaan.

Kuuntelin hämmentyneenä enkä oikein tiennyt miten tuohon vastaisi.

Tullut tänne? Hänen työpaikalleenko? Hittojako niille kuuluu missä mina aikaani vietän ja mihin menen? Että kuka nainenko muka parkuu? Kyllä hän Cecilian äänen tuntee, kun on minulle monesti valittanut, ettei voi sietää tuollaista. Minä vain siedin ja ihailin.

- Täällähän minä olen kotona, sanoin puhelimelle. Mikä nyt on hätänä?

Olivat soittaneet terveyskeskuksesta poliisille, joka oli piipahtanut katsomassa  kotona, eikä sinusta näkynyt jälkeäkään. Mistään eivät löytäneet. Miksi sinä sieltä kesken tutkimuksen lähdit? Olivat soittaneet ambulanssin, joka nouti sinut jostakin ojasta. Ja sitten vielä poliisinkin kutsuivat asialle.

Tottakai, minä ajattelin. Toivoivat että olin kolaroinut juovuksissa.

Lonkkaa särki ja kun nostin jalkaa, näin veriset siteet. Minua oli paketoitu ja jätetty pöydälle kuivumaan. Korvissa suhisi ja mieli askarteli yhäti siinä, että mitä tämä merkitsee. Un raggio di sole, subido della terra ? 

Mikä on ihminen, syvennyin miettimään. Ajatukset kvarkkien tanssia ja tunteet kemiaa. (2025)

Quasimodo: ognunno sta solo su cuor della terra, trafitto da un raggio di sole en e subito era. (Ja äkkiä on ilta.)

 AVAAN SILMÄT                      LYHYTPROOSAA

         

Kuvat::A la decouverte des fresques du Tassili

Olin vajonnut yöhön niin syvälle, että unohdin kaiken sen mikä väijyy unen syrjässä. Lapsena kuvittelin että se on vuoteen alla, pidin silmät kiinni mutta silti näin sen. En koskaan katsonut vuoteen alle, mutta kuulin kaikki äänet. Ne varoittivat jostain sellaisesta, mitä en tuntenut. Se oli sinfonia mollissa, se jonka säveltäjä nimitti traagiseksi. Minähän en tuota tiennyt, mutta se liittyi jontenkin tulevaisuuteen. Koski se niitä ihmisiäkin, joiden kanssa piti lähteä elämään. Ja toden totta, minä löysin vihamielen ja kateuden, tekopyhyyden ja pahan tahdon. Monesti se kaikki piiloutui ystävälisen ilmeen ja ilkeän kuiskuttelun taakse. Ne äänet voi kuulla vieläkin, aikuisena, mutta nyt ei auta ummistaa silmiä. Äänet on taitavasti ujutettu tajunnvirtaan. Jos on varomaton, ne takertuvat mieleen ja muistiin, ohjaavat ajatuksia. Niistä puhutaan eri nimillä. Ne ovat propagandaa, informaatiota ja mainontaa. Evästeitä. Huomaamatta ne voivat muuttaa ihmisen maailmankuvaa niin, että se mikä oli ennen totuus, on nyt vedätystä. Takinkääntö on aikamme ideologia. Elämä on kuin Sostakovitsin toinen valssi. Ensimmäistä en muista, ja kolmannen äänentoistossa on jo vikaa.

Avaan silmät, mutta enää en putoa. Arkipäivä ja arjen tapahtumat ovat huppu, joka on vedetty päähän. Se on niin paksua villaa, että estää näkemästä ja kuulemasta kaiken muun paitsi mainokset ja sen tyhjänpäiväisen roskan jota meille syötetään lehtien, radion ja television välityksellä. Ajanvietteenä, kirjallisuutena muka. Lapsuus on kadonnut unien myötä, eikä sotien ja vihanpidon jatulintarhasta ole ulospääsyä. Lapsilta on viety oikeus leikkimiseen ja heistä on tehty aikuisia. Kundera sanoikin, että elämä on leikkimistä varten. Kafkan koiran tapaan minäkin voin nyt todeta, etten vielä silloin tiennyt mitään tuosta vain koirille suodusta, lumoavasta musikaalisuudesta. Se oli jäänyt huomaamatta minun hitaasti kehittyvältä havainokyvyltäni, olivathan musiikki ja ihmisten puheet ympäröineet minua luonnostaan lankeavana elämän elementtinä. Mikään ei pakottanut erottamaan niitä muusta elämästä.

Olen kuin tuo Kafkan koira.Vasta nyt aikuisena, vuosikymmeniä myöhemmin tunnistan sen sävelen jonka jo lapsena iltayöstä kuulin. Se oli Schubertin neljäs, se traaginen sinfonia.(2024)

(Kafkaa vähän mukaillen T.Yli-Rajala)

Asia: Kundera. Schubertin traaginen sinfonia. Jatulintarha. Indoktrinaatio. Kafka Erään koiran tutkimuksia.

Mietteitä:  

Jos menee hyvin, esimies vastaa puolestasi

. Kaikki he olivat yksimielisiä kun kaksimieliset likvidoitiin. 

Kaikkien kellot eivät marssi samaan tahtiin                                                     

                                                                                                                                                                                                                                                       

 

ISÄ, SAANKO MINÄ JOSKUS OMAN RATSUN?

                   

LYHYTPROOSAA

Elän täällä tyjässä huoneessa ja muistelen tulevaisuutta

(T.Yli-Rajala)

Suljin tallin oven, mutta vilkaisin vielä sen sisälöä.Näin vilaukselta laatikon, johon olin tallettanus edesmenneen tyyttäreni tavarat. Nuket ja kouluvihkot, hänen piirroksensa. Ne esittivät kaikki hevosia. Tallin seinällä roikkuivat vielä kannukset ja ratsastuskypärä. Isä, saanko minä vielä joskus oman ratsun?

Eipä meillä taida olla varaa eikä tilaakaan sille, vastasin äänelle joka vieläkin soi korvissani. Mutta opettele niiden kanssa rauhassa, ehkä joskus saat oman ratsun. Eihän sitä koskaan tiedä mitä tapahuu ja miten maailma makaa sitten, kun sinusta tulee aikuinen. Hän näytti minun silmissäni nyt kalpealta ja toivottomalta.

Hänessä oli lapsesta asti piilenyt itsetuhoisuuden demoni. Jossakin rautatieasenalla ennustaja-eukko oli katsonut hänen kättään ja mennyt äkkiä sanattomaksi. Kun he olivat tyttökaverin kanssa udelleet mitä eukko oli näkevinää,. tämä ei vastannut kysymykseen, vaan alkoi jaaritella joutavia.

Katsoin vielä autoakin, jonka olin juuri äsken ajanut talliin paikalleen. Se oli vasta pari viikkoa vanha. Ei se mikään silmäterä ollut, mutta ainä siitä piti huolehtia. Ei naarmuja pintaan, ei lasin siruja tallin sementtilattialla. Auton lähelle oli unohhtunut kaksi öljysäiliötä, ja niistä ainakin toisessa oli tilkka menovettä.Vaan ei siinä mitään hätää ollut, näin kävi usein.

Kamarin ikkunasta näin autotallin takana tiellä pari ikäihmistä jotka pysähtyivät tähyilemaan tallia ja heittivät sitä kohti epäluuloisa katseita. He jatkoivat matkaa taakseen vilkuillen, vilkkaasti puhuen ja elehtien. Minä etsin kesken jääneen kirjan ja jatkoin kohdasta, jossa Reigin pappi näki suden. Vai oliko se minun oma painajaiseni? Kuulin äänen, isä miksi sinä jätit minun tavarani talliin?

Myöhään illalla katsoin taas ikkunasta tallia, ja näin sen katon yli loimuavat punaiset lieskat. Ohi kulkijoita oli kerääntynyt pihalle ja paloauto saapui pillit vinkuen. Muuta en osannut kuin mennä ulkorappusille katsomaan tuota irvokasta näkyä. Auto oli syttynyt itsestään tuleen, ilman mitään syytä. Tämän kuulin palomiehiltä, jotka etsivät lattialta tupakan tumppeja. Minähän siellä en koskaan tupakkaa käryttänyt. Kaikki tyttären tavarat paloivat, vain kannukset jäivät pahoin hiiltyneelle palaneelle seinälle.

Aikuisena, vuosia myöhemmin hän epätoivoisena lähti matkalle, jolta ei ollut enää paluuta. Söi kaikki huumeääkkeet, joita lääkärit olivat hänelle suositelleet anoreksian hoitoon. Ihmissuhteet olivat hänelle vaikeita, hän piti enemmän eläimistä.

Oma ratsu jäi lapsuuden toiveeksi eikä koskaan toteutunut. 

Miete: On vaikea uskoa todeksi sitä mikä  ei liiku

on vaikea liikuttaa todellisuutta

(T.Yli-Rajala)