perjantai 4. huhtikuuta 2025

 Unet                                            Lyhytproosaa

                                                               UNIEN NÄKIJÄ HOO MOILASEN                                                                                                                                               KIRJAKAAPISTA,  ILMAN SITÄ                                                                                                                                                  HATTUA.  Öljy 2020 E. Honkasalo.  


On ihmisiä jotka väittävät, etteivät koskaan näe unta. He ovat sillä tavalla moderneja    ja selväjärkisiä. On sitten niitäkin ihmisiä, jotka pelkäävät uniaan niin, etteivät uskalla ajatella niitä eivätkä niistä puhua.Unien maailma on kiehtova ja usein myös pelottava. Se on järjetön eikä se noudata arkielämän logiikkaa. Unessa voi kävellä vetten päällä ja kulkea seinien läpi, unessa voi astua peilin maailmaan.

Unessa voi kaunis muuttua hetkessä rumaksi ja lempeä vihamieliseksi raivopääksi.

Ovatko unien hahmot todellisia, näkijän ulkopuolisia, vai ovatko ne pelkkiä hallusina-atioita? Aikojen saatossa on dokumentoitu unia, jotka ovat enteellisiä ja osoittautuvat tosiksi muutaman arkipäivän kuluttua. Tai vaikka heti aamulla. Ruotsalainen Sweden- borg näki Tukholman palon satojen kilometrien etäisyystä ja sai tiedon tapahtumasta vasta päiviä myöhemmin. Kulkuyhteydet olivat siihen aikaan (1600-luvun lopulla) hitaita ja pitkiä, ei ollut nykyajan puhelimia eikä autoja. Minun äitini näki unessa Suomen kartan, jonka raja oli vedetty väärin. Se lohkaisi Viipurin ja koko Suomen puoleisen Karjalan rajan taakse. Tämän unen hän koki ennen sotia, 1930- luvulla. Itse olen nähnyt unia, jotka ovat toteutuneet sellaisinaan joko seuraavana päivänä tai viikkoa myöhemmin.

Olen herännyt hyvin vaikuttavasta ja toden tuntuisesta unesta ja hereillä ihmetellyt sitä. Olen käynyt juomassa vettä kun suuta niin kuivaa, käynyt vessassa asioimassa tärkeitten yötehtävien parissa ja sitten, kun olen palannut takaisin vuoteeseen niin olen nähnyt jatkoa siiheh uneen josta heräsin. Minun uneni ovat yleensä lyhytfilmejä, niissä on monesti hyvin voimakkaita värejä. Niiden ihmiset ovat eläviä, mutta usein myös ai-koja sitten kuolleita. Hyvin todellisia, ääntä ja ilmettä, koko olemusta myöten.

Mistä tuo kaikki pursuaa aivoihin? Tulevatko ne jostain ulkopuolisesta lähteestä, vai onko se lähde minun omassa mielessäni. Mikä tunnetun fysiikan laki sopii ennalta näkemiseen ja siihen, että sodassa kaatunut mies palaa yllättäen kotiin juuri kuolinhet-kellään ja katoaa saman tien? Tietysti se selitetään niin, että jatkuva pelko saa näkemään olemattomia,vaan miten selitys istuu täsmälliseen ajankohtaan? Juuri siihen hetkeen, jolloin luoti lävistää hänensydämensä.

Paljon tähän maailmankaikkeuteen mahtuu selittämätöntä. Eivät katoa olemattomiin ilmiöt, joista ei haluta puhua, koska niitä ei ymmärretä. Jänis työntää päänä pensaa-seen kun pelkää, mutta ihminen pällistelee ympärilleen ja vaikenee. Minkä sille sitten teet, kun järki ei hyvksy kaikkea mitä mieli ja arkitodellisuus meille tarjoaa.

Voivatko unet kertoa jostakin muusta kuin näkijästään? Voidaanko unien avulla olla yhteydessä näkijän ulkopuoliseen ulottuvuuteen, kollektiiviseen tietoisuuteen? Unessa liikutaan rationaliteetin ulkopuolella. Aistitaanko niissa,  tai näyttäytyykö niissä jotain tietoisuuden ulkopuolelta? Onko unien näkeminen vain subjektiivista?

Kysymyksiä, joihin saa vastauksen vain unessa. (2025)

Viite: (Serafim Seppälä. Antiikista Bysanttiin. Unien maailma, Gaudeamus 2021, s. 268)

Asia:     Enneunet.   Swedenborg. .




  

perjantai 28. maaliskuuta 2025

 


TÄMÄ  SYKSY 
                                      

LYHYTPROOSAA

          

                  Syyshalavia  akvarelli  T.Yli-Rajala 1989        
                                                            

Alkusyksy on minulle läheisin vuodenaika. Olen herännyt siihen, kuunnellut kuinka sade riettaasti kattoja vihmoo, koivuja kaulailee ja korviin kuiskii. Ehkä se on  muisto men-neisyydestä.  Keväällä pihaa reunustivat kukkivat omenapuut ja lämmin tuuli Laatokalta liekutti äidin pyykkinaruja. Kaksi vuotiaana minut johdateltiin polulle, jolla törmäsin vain sattumiin. Elisenvaaran asemalla veli roikotti minua kainalossaan, kun maatais-telukoneet hätistivät pakolaisia metsään.  Äiti  kantoi omaisuuttamme vaneri-laukussa. Suunta oli silloin kohti länttä, koti jäi Käkisalmelle jossa kansan sankariarmeijan upseerit takavarikoivat meidän uuden  ompelukoneen ja seinällä roikkuvan perintöviulun. Kolmekymppinen isä sai kylvyn kranaatin sirpaleista Kuhmossa ja Suomus-salmella,  halvaantui, mutta selvisi  toipilaana vielä Ihantalaan asti joukkueenjohtajaksi kesällä 1944. Siellä luoti lävisti vasemman olkapään. 

Vuosikymmeniä myöhemmin kuulin kun joku arvosteli evakkoja. Eihän niillä mitään ollut kun tänne tulivat syksyllä ja pers´aukista oli koko porukka. 

Ihmisen elämä on liekki. Kun se sammuu, nousee savu ja haipuu ilmavirtaan. Niin kato-avat ajatukset, tunteet ja muistot, katoavat suunnitelmat ja tietoisuus olemisesta. Läheisis-sä ja tuttavissa elää vielä hetken aikaa muisto, mutta aikojen saatossa sekin vähitellen ka-toaa. Miten kauan kuvat ja kirjoitukset kestävät? Eivät nekään ikuisia ole. Vain kuolema on, ja se on ikuinen.  

Äidin vanhemmat makaavat haudassa, joka on jäänyt tulvavesien alle, ja jonka vieressä vierastat kieltä puhuvat pojat potkivat palloa. Hautakivi on viety jonkun valloittajan asunnon porraskiveksi.

Kun rajat alkoivat aueta, eivät minun vanhempani halunneet käydä katsomassa nuo-ruutensa maisemia. He olivat katkeria, eivätkä oikein ymmärtäneet niitä jotka kävivät siellä vannomassa ikuista ystävyyttä ja kuuntelemassa kohteliaasti sitä propagandaa, jota oli sinne tuodulle uudelle väestölle syötetty.  Turisteille esiteltiin heidän entisiä kote-jaan omaisuutena, joka oli valtaajille annettu ikuisesti ja ihan oikeudenmukaisesti. He olivat vapauttaneet maan fasisteilta. Meidän keskiluokkaiselta perheeltä.

Historia ei toista, se vain matkii itseään. Kun katselee ja kuuntelee maailman tapatumia tänään, ei voi muuta kuin ihmetellä miten lyhyt muisti ihmisillä on. Ihmetellä sitäkin, mi-ten haluttomia he ovat tunnustamaan, että kaikki on tapahtunut jo aikaisemmin ja tapah-tuu jatkuvasti uudelleen. Sielunvihollinen hallitsee, vaikka sitä ei haluta myöntää. Sen tu-hoamat kaupungit nähdään päivittäin televisiosta. Se kiduttaa ja tappaa ihmisiä joita se haluaa johtaa paratiisiin. Sen omatunto on musta ja sillä on pyövelin huppu päässä. (2024)

POHORINTOJA:

Jos hymyilet, älä naura. Jos naurat, naura vain itsellesi. Kaikki tosikotkin ymmärtävät sen taidon.

Murhaajankin poskella on joskus lapsena vierinyt kyynet

Jokaisesta ei ole kukkopojaksi taiteen tunkiolle. Riittää kun osaa kiekua.

Joidenkin on vaikea uskoa, että se mikä ei ole luonnollista, on luonnotonta

Vain saatana on voinut epähuomiossa keksiä sähkökitaran

Venäläisillä on niin laaja isänmaa, etteivät he tiedä missä se on

Tutkimukset osoittavat, että kaikissa sukulaississa on tippa minun vertani

Asiasana:Vanha Suomi (=käsite)

Post scriptum

Isäni oli lähtöisin Etelä-Pohjanmaalta, jossa hänellä oli 500 vuotta vanhat sukujuuret. Äiti oli Viipurin karjalainen. Hänen sukujuurensa Karjalassa yltävät jääkauden jälkeisiin muutto-aaltoihin. Isän sotilasammatin takia heidän nuoruuden maisemansa ja elämänsä olivat Viipurin ja Käkisalmen seuduilla, Vanhassa Suomessa.  

VALOKUVA: SYKSYLLÄ 2019

 VIIALASSA  ARJA YLI-RAJALA.

    


perjantai 21. maaliskuuta 2025

I



SINITIAINEN

lYHYTPROOSAA

                                                    

                                                                                           Quasimodo: Ja äkkiä on ilta

Terassin ovi oli auki. Jokin häivähti silmäkulmassa, ja näin sinitiaisen joka räpytteli hädissään lasiruudun edessä. Taisit vähän eksyä, kysyin pelokkaalta linnulta. Mistä sinä siihen tulla tupsahdit?

- Minä putosin, lintu räpytteli hädissään. Sinun veljesi ampui minua ritsalla ja minä putosin oksalta tähän.

Muistin tapauksen. Siitä oli nyt noin kahdeksankymmentä vuotta. Keräilin mustikoita koivumetssä, parakkikylän vieressä ja viheltelin Tähti ja meripoika valssia. Se oli kai noihin aikoihin muotia, en oikein muista. Keräsin marjat siihen rivalliseen kannuun joka on vieläkin ehjänä tallessa, asiakaapin päällä. Sen pin-taan on maalattu sinisiä kukkia toista sataa vuotta sitten. Kävelin mustikka-mättään ohi ja kumarruin katsomaan maahan. Siinä makasi kuollut sinitiainen, siivet avuttomasti levällään ja toinen silmä vielä vähän raollaan. Lintu oli hämmäs-tyneen näköinen.

Minua säälitti lituparka, joka oli kesken kesän riemuja livertänyt äkkikuolemaan. Veli oli ampunut sen ritsallaan. Hän oli tehnyt sitä jo aiemminkin ja näytti jotenkin nauttivat toimistaan.

- Miksi sitä niitä ammut, kysyin veljeltä. Niillä on pesä ja poikaset, etkö ajattele miten niiden nyt käy?

Veli ei vastannut. Hän oli sulkeutunut ajatuksiinsa ja minä tiesin mikä häntä vai-vasi. Sama huoli kuin minuakin. Kotona oli riitaa, se toi elämään epävarmuutta ja kytevää vihaa. Ei oikein tiedetty mihin sen kaiken suuntaisi. Hän kohdisti vihansa iloiseen sinitiaiseen, minä viheltelin huo lettomana Tähti ja meripoika valssia, vaik-ka olin hyvin huolestunut ja minua ahdisti. Potkaisin linnun raadon syrjään ja lähdin kotiin, tein ristinmerkin. Kannu oli täysi mustikoita.

Tiainen alkoi nyt taas räpytellä terassin ikkunalla. Auta minut täälttä ulos, se liversi. Haluan lentää takaisin sinne kotikoivun oksalle ja laulaa kesken jäänyttä säveltä. Sinun veljesikin on siellä, mutta ei hän enää ammu meitä ritsalla. Hän vain kävelee siellä edes takaisin ja katselee ympärilleen kuin olisi eksynyt.  (2025)

AATOKSIA.

ON TODELLISUUKSIA JOITA EI VOIDA TODISTAA

 ENSIMMÄINEN ÄÄNI, JONKA LAPSI KUULEE ON ÄIDIN SYDÄN

SMALL TALK. kESKUSTELUN KANSAINVÄLINEN ULOTTUVUUS.


perjantai 14. maaliskuuta 2025

            
 


KOIRAN HÄNTÄ

LYHYTPROOSAA

                                                          

Kävelin taas sitä pitkää soratietä jolla olin nähnyt koiran juoksevan. Minua kiukutti jokin, mutta en yhtään muista mikä. Ehkä syy oli siinä, mitä lähtiessä kirjoitin. Arvelin että sitä nyt ei kukaan koskaan lue, lukijoilla ei ole tarpeek-si yleissivistystä. He eivät erota kuivaa raporttia kirjallisesta taiteesta, siitä että sanoilla voi maalata impessionistisen hetken kuvauksen asiasta, joka on tässä ja juuri nyt. Tai oli vielä hetki sitten, kunnes hän tuli ovesta ja keskeytti syventymisen.

Minähän etsin vain tietoa ja löysin yksinäisyyden.

Hän kysyi minulta aamulla olinko nähnyt sen kuvan autokolarista. En ole nähnyt, minä vastasin ja tuijotin hajamieelisenä kärpästä, joka pesi likaisia koipiaan sokerikipossa. Katselimme yhdessä kuvaa. Se oli kolarissa ruttaan-tunut uusi auto. Kaksi matkustajista oli viety pillit vinkuen sairaalaan, mutta onneksi auto ei ollut tärveltynyt ajokelvottomaksi. Kyllä sinunkin olisi jo aika luopua ajokortista, hän sanoi. Koskaan ei tiedä mitä seuraavan mutkan takaa tulee eteen. Monesti viisaus käy etpäässä takaperin ja huomaamatta.

Siksi lähdin vähän kiukkuisena aamukävelylle.

Kyllä hän tiesi, että minä lähetin ajokortin poliisilaitokselle jo kaksi vuotta sitten, mutta teeskenteli muistamatonta. Se oli piikki, joka sattui persuksiin vieläkin, mutta minkäs teet kun vaativat luopumaan. Kyllä minä ajaa osaa, vakuutin poliisille myöshemmin, mutta hän katseli vain muualle ja nyökytteli. Näen molemmat tien puoliskot yhtä aikaa ja ajan visusti keskiviivaa pitkin, minä häntä valistin. Vastaan kännykkään joka kukkuu vasemmassa rintatas-kussa ja annan katseeni viipyä kadulla kipittävän sääriparin tietämissä. Olen pirteä ja nopea älyinen, varhaista keski-ikää elävä (87 v.) emeritus kirjastotoi-men johtaja. Juuri sellainen, josta sanaotaan että jos et tiedä, kysy kirjaston-hoitajalta.

Vain viehättävä rouvani epäilee minun taitojani, en tiedä mistä syystä. Mutta nyt unohdin tyystin mitä olin kertomassa. Tuijotin siis edellä juoksevan koiran häntää kunnes se luikahti mutkan taakse. Rouva poistui nyt niskojaan nakel-len keittiöön, josta alkoi kuulua kahvikeittimen kohina. Minä muistelin sitä, mihin äsken jäin. Kärpänen pesi yhä koipiaan ja mollotti minua verkkosil-millään: kärpäsen sielunelämää, mistä löytäisin sen tunkion? Se oli epä-luuloinen, ja syystäkin, koska suunnittelin sen likvidoimista. Olin autoritaa-rinen isäntä.

Entä se kirjoitus? Nyt muistin, että anoin pankista lainaa remonttiin. Koira jonka häntää seurasin katseella, nuuski minun työhuoneeni nurkasta homet-ta. Mitään se ei sanonut, mutt sen katseesta näin, että jotain kohtalokasta oli nurkasta löytynyt. Mieleen juolahti assosiaatio kirjallisuudesta, sillä olin juuri päättänyt romaanin jossa ei ollut kunnon alkua eikä loppua, eikä oikeastaan mitään muutakaan. Se oli saanut loistavat arvostelut ja uteliaat juoksivat sitä kyselemässä kirjakaupoista.

Ajoin vieraan koiran nurkistamme ulos ja lähdin kävelemään.

Vähän turhautuneena ja kiukkuisena jatkoin tarpomista ja pohdin, että minä tässä vaan kirjoittelen päivät homeisessa työkopissa ja tarkkailen syyllisen koiran pystyä häntää. Se on kuin kohtalon eteen heittämä huutomerkki, joka kehottaa lopettamaan kaikki turhat luulot omista kirjoitustaidoista. Sellaisia kun ei kertakaikkiaan ole. (2025)



lauantai 8. maaliskuuta 2025


    UNIA VAIN
 

Lyhytproosaa

        Kuva; Ihastuttava tyttö luennolla

        Akvarelli 1998 T.Y-R.



Olin Tallinnassa. Kävelin kadulla, ja huomasin matkan päässä portaikon. Ne olivat yliopiston portaat ja niinpä muistin että minun piti mennä ilmoittau-tumaan sinne. Astuin ovesta sisään ja totesin, että tämähän olikin sokke-loinen laitos. Käytävät olivat pitkiä ja ahtaita. Joku nainen katsoi uteliaana ja niinpä kysyin häneltä, missä ilmoitautuminen piti tehdä. Hän viisasi minut kohti pöytää, jonka erotin hämärässä etuoikealla. Sen ääressä istui kolme vakavaa virkamiestä, joista keskimmäinen näytti ehkä enemmän sotilaalta tai poliisilta. Kävelin heidän eteensä ja kysyin kuka heistä oli vastaava virkailija. Vasemman puoleisin mies nyökkäsi oikeassa laidassa istuvaa kohti ja sanoi, että tuo tuolla.

Vilkaisin kaikessa kiireessä rannekelloa, jonka viisarit pyörivät vinhasti takaperin.

Jututin miestä ja kerroin hänelle ongelmani. Olen kyllä kirjoilla täällä, mutta en ole päässyt moneen vuoteen ilmoittautumaan. Mies nyökkäsi ensin ilahtunee-na, mutta kun kuuli verukket, hän vakavoitui. Olen nimittäin sairastellut, valehtelin sujuvasti.

- Hyvä on, katsotaan mitä voidaan tehdä, hän mutisi itsekseen ja osoitti sitten erästä henkilöä, joka istui kauempana ja piti leimasinta kässissään. Vaihdoin taas paikkaa ja astelin uuden miehen luo kertomaan, että pitäisi kaikesta huolimatta saada vielä pari merkintää opintokirjaan. Vedin kirjan taskusta ja näytin miehelle. Kun avasin sen hänen silmiensä eteen, lähti sivujen välistä vilistämään joukko punaisia luteita. Vihkon lehdet olivat tahmaiset, sitä oli selattu taikinaisilla sormilla.

Mies vilkaisi huolimattomasti opintokirjaa ja sujautti sen nopeasti taskuunsa. On syytä suorittaa tuo cum laude kokonaan ennen kuin siirryt eteenpäin.

 - No mutta mihin minun pitäisi siirtyä, kysäisin. Tulin hakemaan kyseistä merkintää koska olen sairastellut. En tullut tänne steppaamaan, minä jo vähän kiukuttelin.

Meidän puhuessamme oli suuri sali alkanut täyttyä ja moni vilkuili nyt minua. Näin senkin ihastuttavan tytön jonka selän takana istuin isossa luentosalissa ja kuuntelin hänen naurun kiherrystään. Silmiään kiivaasti räpyttelevä vanha mies piti nyt yleisölle esitelmää arvopohjasta. Onko se pelkkä hattara, joka haihtuu tuuliin vai onko se tuulentupa joka muodostaa vain risukasan mie-lemme pohjalle? Istuin penkkirivin päähän kuuntelemaan kuulijoiden kuisku-tuksia. Minun muinainen ihastukseni nyökkäsi silmiltään hiuskiehkuran ja heitti katseen kohti. Mikä on hyväksyttävä arvopohja, kuulin luennoitsijan kiekaisevan. Sekö, jota johtava eliitti edustaa ja suosii? Jos sitä arvostelee, saa niskoilleen myötäilijöiden ja perässäjuoksijoiden lauman. Nimitetään anarkistilsi ja kehityksen vastustajaksi. Jopa fasistiksi.

Joku oli jo pidemmän ajan vilkuillut minua ja näytti hyvin epä-uskoiselta. Vakuutin hänelle, että kyllä minulla vielä järki tallessa on, vaikka tämä parta onkin. Enkä minä ole ulkomaalainen, vaikka voin hetkittäin siltä näyttää.

Matkan pääsä meistä ryhdyttiin levittelemään värikkäitä kankaita , joista laadittiin banderolleja. Niissä luki fraktuurakirjaimin: korjaa arvopohjasi moderniksi ja liity sateenkaarinuoriin. Olet sen velkaa yhteiskunnalle, joka sinua nyt ruokkii kun olet jo liian vanha.

Pitkän penkin päässä istunut keski-ikäinen, lihava nainen lähti lyllertämään kohti myyntipaikkaa ja levitteli siellä kankaita. Hän valitsi lopulta kirjavan, afrikkalaiselta näyttävän lakanan ja kietoi sen ympärulleen. Palasi sitten takaisin istumapaikalleen. Sitten minua lähestyi kolmekymppinen mies, joka alkoi häiritä kysymyksillään. Hän korosti, että modernistit suosivat sellaisia aiasanoja kuin replyttää, räkki, late ja Kypro, joka viimeksi mainittu tarkoittaa erästä saarta. Vokaaleista pitää vähin erin päästä eroon, niin kuin Stanislaw Jerzy Leckin aikoinaan korosti, kun puhui kerakkeiden kuorosta joka pääsee vauhtiin vasta kun kaikki ääntiöt on likvidoitu. Minun ihastukseni oli jo lähtenyt pois ja näytti nyt kaulailevat vierasta, hyvin vastenmielisen näköistä vanhaa miestä.

Palasin kotiin ja yöllä näin unessa demonin, naisen joka ahdisteli minua ja vaati väkisin mukaansa. Harasin vastaan, tappelin tuota häijyä ja vihaa kihisevää, alastonta naista vastaan. Ajattelin siinä, että olisipa nyt pitkä ja taipuisa viivotin jolla saisi läväyttää tuota riivaajaa paljaalle takapuolelle.

Selvisin kuitenkin hereille ja vapauteen, mutta aamulla totesin, että opintokirja luteineen oli pudonnut Tallinnan kadulle. 

Miettehiä:

Väärillä säärillä ei pääse esittämään balettia Joutsenlammelle

.Voiko itseensä rakastunut odottaa vastarakkautta? 

Äärivapaamielinen on se kolmas tyttö vasemmaltaa.                                                                                                                                                                      





perjantai 28. helmikuuta 2025





KEISARIN VIESTI

Lyhytproosaa

                                                                            Kuva: Suljettu viesti


Parvi lintuja lehahti ilmaan kuin tuiskuna ja minä seurasin sitä katseella. Näin miten ne kohosivat korkeuteen yhdellä henkäyksellä, kunnes en enää uskonut niiden nousevan ylös, vaan tiesin itse putoavani. Orapihlaja-aita oli autio, varpusten tirskutus kadonnut. Hain lehden laatikosta ja muistelin eilistä puhelua. Se pirisi iltapäivällä juuri silloin, kun olin ajatellut mennä päiväunille. Vanha luokkatoveri soitti ja kysyi vointia. Kerroin sen hänelle lyhyesti. Muisti pätkii, ristiselkää halvaannuttaa väärä liike jonka tein toissa päivänä. Päätä ei pakota, mutta polvet pyrkivät kävellessä pettämään ja sitten on vielä tuo siunat- tu eturauhasvaiva. 

Olen muistellut luokkakuvan esittämää totista joukkoa, mutta siitä on liian kauan. En muista muita kuin itseni, enkä ole siitäkään varma.

Soittaja kuunteli ja puhelimesta kuulin hänen vaivaisen hengityksensä. Se rahisi ja sano-jen välillä hän piti taukoja, ikään kuin pyydystäisi karkuun juoksevia sanayksilöitä. Ai-kansa viivyteltyään hän lopulta sanoi: kuule, en minä sinulle halunnut soittaa vaan sille toiselle, jonka nimeä en nyt muista. Enkä minä sinunkaan nimeäsi muista, mutta ei se haittaa. Mehän elämme yhteiskunnassa, jossa tasa-arvo on tärkein arvopohja. Tautofonia meitä ärsyttää ja tasapäisyys, jonka puolesta on taisteltu jo Ranskan suuresta vallanku-mouksesta lähtien.

Kun hän näin puhui, tiesin nyt kuka hän oli. Meillä oli sama ihastus, joka antoi meille molemmille pakit. Ei ymmärtänyt hyvän päälle, ainakaan mitä minuun tulee. Hänestä en tiedä. Ihastuksella oli vaalea polkkatukka, mutta yksivakaa luonne. Hän käski minut menemään sinne missä pippuri kasvaa, mutta minä en halunnut olla ulkomaalaisten kanssa missään tekemisissä.

Kun keskustelu muuttui yhä vaikeammaksi, lopetin sen ja panin puhelimen jääkaappiin jossa sitä pidän. Sen soittoääni on häiritsevä kukkuu, mikä saa aina hätkähtämään. Leh-den olin unohtanut ulos verannalle, jossa linnut olivat sotkeneet sen jätöksillään. Siinä siis tämän aamun poliittinen agenda. Päätin lukemisen sijaan hiljentyä hetkeksi musiikkiin, mielessä käväisi Shostakovitsin Toinen valssi. Vaan radion oli valloittanut alle kolme-kymppinen asiantuntija, jonka maku poikkesi minun omastani. Huomasin, että kysymyk-sessä oli sama ikuinen riesa, Tampere-radio. Suljin sen saman tien ja lähdin takaisin nukkumaan. 

Päivä oli nyt pulkassa, lintuparvi palannut orapihlajapensaaseen ja ikkunan rakosesta kuului varpujen tirskutus. Pöydällä lojui Kafkan novellikokoelma Keisarin viesti. Se minua aina ilhduttaa.(2024)

SANAN PAUKAHROKSIA:

Vain Venäjä tietää mikä on Ukrainalle hyväksi

Suurimmat sankarit esiintyvät aina vain paaraateissa.

                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                  
















lauantai 22. helmikuuta 2025






 METANOLIA

LYHYTPROOSAA

                              Kuva Chopin nocturno op.9 no2 Lola Astanova

Hän oli insinööri Firman hallinnosta. En tiedä tarkemmin mitä hän teki, mutta koneit-ten ja laskutikkujen kanssa hän ei häärännyt. Tuli hän kyllä usein meille yläkertaan ja istui tietokoneen ääreen. Niihin aikoihin ei vielä kännyköitä tai tabletteja tunnettu. Siinä hän näytti viihtyvän, ajatuksissaan ja puhumattomana. Joskus hän havahtui kuin hereille ja alkoi puhua jostakin arkisesta asiasta, joka ei minua kiinnostanut. Olin huolestutunut enemmän ihmisistä kuin koneista, mitä hän ei oikein ymmärtänyt. Mies istui siinä yksin ja kuunteli musiikkia korvakuulokkeistaan. Hän ei pystynyt keskitty-mään siihen mitä koneen näytöltä näki, tai hän näki siellä jotain mistä ei halunnut tietää mitään. Laskelmia ja skenaarioita, tyhjää tajunnan täytettä.

Joskus hän kaivoi esiin eväsnyytin ja söi siinä paikalla. Oli varannut itselleen pitkän istunnon ja söi kaikessa rauhassa. Juteltiin siinä tapahtumista maailmalla. Oli vireillä rauhanneuvotteluja sekä syytöksiä kansanmurhasta ja väestön pakkosiirrosta.. Minä väitin, että sellainen meitäkin on kohdannut, mutta siitä ei ku kaan piittaa. Alkuperäi-stä väestöä on siirretty pois tieltä kun uutta väkeä on tuotu tilalle. Paikkakuntien ni-metkin on muutettu vieraiksi. Syyllinen löytyi meiltä, se todettiin kansainvälisessä kokouksessa jossa tuomarina oli se joka pakkosiirtoon pakotti. Oli valittu kahdesta pi-rusta se väärä.

Hän ei kuunnellut eikä osoittanut kiinnostusta minun näkemykseeni. Tuijotti vain eteensä ilmeettömänä ja kääntyi sitten katsomaan minua. Jos vääryys sallitaan, se sal-littakoon vain vuoks vallan korkeimman, hän muisteli jotakuta antiikin roomaalast a filosofia.

Ei muuten milloinkaan, minä jatkoin. Onpas sinulla syvälliset mietteet, mikä sinut saa moisia muistelemaan?

- Uusi luuta joka lakaisee minut syrjään. En kelpaa enää siihen mitä olen tähän asti tehnyt. Hyvä ettei antanut saman tien lähtöpasseja.

Onhan sellaista nähty ennenkin, lohdutin miestä joka piilotti eväspaperit roskakoriin. Itse hän oli eväät aamulla tehnyt, kun vaimo ja lapset olivat jättäneet yksin. Hän otti kuulokkeet ja pani ne laukkuunsa, alkoi valmistella lähtöä.

- On vaan niin masentavaa ja turhauttavaa. Mikään niille ei riitä, aina vaaditaan enemmän. Minulta on työn takia mennyt jo perhe ja nyt ne palkitsevat kaikesta uh-kaamalla irtisanoa.

Kyllä kaikki järjestyy, yritin vielä typerästi vakuutella. - Kun oikein ottaa päähän, niin kuuntele niillä kuulokkeillasi Optinan ortodoksi-iseien rukousta, alkuperäisenä.  Kokeile niin huomaat.

Se oli viimeinen kerta kun näin hänet. Viikkoja myöhemmin kuulin, että mies oli ampunut pistoolilla suuhunsa. Hän jätti jälkeensä kirjavan, verisen työpöydän ja paljon puhetta. Ei mielipiteistä vieläkään myötätuntoa tihkunut, häntä moitittiin vain heikoksi. Heikot sortuu elon tiellä, joku neropatti julisti.

Johtaja vakiinnutti asemansa tiukkana ja päättäväisenä miehenä, jolle yhtiö oli kaikki kaikessa. Juhlapäivänä hänelle myönnettiin mitali.

Asiasanat:

Metanolia, mielenmuutos. Lola Astanova.

Kuva: abstraktia taidetta, jonka tekijää en vanhuuden höperyyttäni muistanut merkitä muistiin. Koska tykkään taulusta, niin keksin sille nimen ja esittäjän, nätin pianistin, uzbekin  Lola Astanovan.