VÄÄRÄ HÄLYTYS

Pikkuinen novelli

Aasin ja sen poikanen. Martti Yli-Rajala. 2011.

Roosa oli työkomennuksella ja minä yksin kotosalla. Päätin ottaa rennosti ja syventyä kuuntelemaan Cesilia Bartolin kiemuraista kiekumista. Se on niin rauhoittavaa. Oli käsillä viikonloppu, ulkona tihuutti ohut kesäsade. Haukotutti, mutta heti kun silmät ummistin, alkoi puhelin kukkua. Se on minun puhelimeni soittoääni, jonka helpoimmin tunnistan.

Kaivoin esiin kännykän ja vastasin. Pitäisi nyt sitten lähteä ratkomaan jotakin typerää asiaa työpaikalle vaikka olin vapaalla. Cecilia jäi parkumaan. Minäpoika hyppäsin pyörän selkään ja lähdin viilettämään kilometrin matkaa kohti työpaikkaa. Vastaan tuli pari tuttua, jotka heittivät ohi mennen vitsiä kiireestä. Tiesivät että Roosa on poissa kuvioista ja luulivat, että minulle tuli heti kiire kapakkaan.

Sehän ei pida paikkaansa. Olen melkein absolutisti, ainakin maanantaisin. Ja nythän oli perjantain iltapäivä. Lähestyin huomattavalla nopeudella syvää ojaa, jonka yli pyöräilyreirri johti. Kovassa tärinässä dynamo irtosi pinnojen väliin, ja niinpä minä jatkoin matkaa ilmojen halki kohti ojan pohjaa. Tovin aikaa näin pätkän unta, jossa keskustelin toveri Puti nin kanssa maailman rauhasta.

Tämä kaikki tapahtui 1990 -luvulla, joten olin siis huomattavasti aikaani edellä.

Kun silmät taas avasin, näin edessä oudon pöydän, jonka päälle joku oli riisunut minun housuni ja mitä lie muuta. Tämä oli käsittämätöntä. Ja sekin kävi yli ymmärryksen, ettei paikalla ollut yhtään ihmistä. Kaikesta päättelin, että makasin terveyskeskuksen loukossa paketoimista odottamassa. Nousin päättäväisesti vuoteelta, puin omat housut ja poistuin pitkää käytävää ulos raittiiseen ilmaan. Ketään ei näkynyt missään. Oli kova pula työvoimasta.

Mitä tämä nyt oli? En yhtään muistanut mitä ja miksi. Lähdin kävelemään kotiin ja liikuntahallin kohdalla näin oman polkupyöräni. Se oli renkaat kiemurassa ja ketjut roikkuivat katkenneina maassa. Nostin pyörän ja aloin sitä taluttaa, vähän horjahtelevin askelin. Hallin ulkorapuilla istui kansalaisopiston opettaja, joka tarkkaili kotiinpäluuta. Loppuiko tarjoilu jo näin aikaisin, hän kysyi. Mutta minä olin vähän äkeä, enkä vastannut.

Ehdin kotiin ennen iltauutisia. Lepäsin tunnin ja yritin palauttaa muistiin tapahtumia. Oliko se opettaja oikeassa? Sitten soi puhelin ilkeästi, ja arvelin, että armas rouvani siellä soittelee. Olin pannut Cecilian uudelleen sopranoiiaan, ja niin vastasin puhelimeen.

- Missä helkutissa sinä olet ollut, ääni tiedusteli. Ja kuka nainen siellä parkuu? Terveyskeskuksesta soitettiin ja kysyttiin että oletko sinä tullut tänne Tampereelle, kun olit lähtenyt kesken tutkimksia livohkaan.

Kuuntelin hämmentyneenä enkä oikein tiennyt miten tuohon vastaisi.

Tullut tänne? Hänen työpaikalleenko? Hittojako niille kuuluu missä mina aikaani vietän ja mihin menen? Että kuka nainenko muka parkuu? Kyllä hän Cecilian äänen tuntee, kun on minulle monesti valittanut, ettei voi sietää tuollaista. Minä vain siedin ja ihailin.

- Täällähän minä olen kotona, sanoin puhelimelle. Mikä nyt on hätänä?

Olivat soittaneet terveyskeskuksesta poliisille, joka oli piipahtanut katsomassa  kotona, eikä sinusta näkynyt jälkeäkään. Mistään eivät löytäneet. Miksi sinä sieltä kesken tutkimuksen lähdit? Olivat soittaneet ambulanssin, joka nouti sinut jostakin ojasta. Ja sitten vielä poliisinkin kutsuivat asialle.

Tottakai, minä ajattelin. Toivoivat että olin kolaroinut juovuksissa.

Lonkkaa särki ja kun nostin jalkaa, näin veriset siteet. Minua oli paketoitu ja jätetty pöydälle kuivumaan. Korvissa suhisi ja mieli askarteli yhäti siinä, että mitä tämä merkitsee. Un raggio di sole, subido della terra ? 

Mikä on ihminen, syvennyin miettimään. Ajatukset kvarkkien tanssia ja tunteet kemiaa. (2025)

Quasimodo: ognunno sta solo su cuor della terra, trafitto da un raggio di sole en e subito era. (Ja äkkiä on ilta.)