KOKOUS


Mietteen aihe:
Ote kokouspöytäkirjasta, jossa 
ainakin yksi nuija oli paikalla.

Tarkoitus oli, että kaikki samanhenkiset kerääntyvät yhteen ja vaihtavat erimielisyyksiä.
Heti alusta lähtien huomasin, että syntyi ryhmiä jotka pälyilivät muita osallistujia, kuiskivat keskenään ja vaihtoivat merkitseviä katseita. He hyväksyivät äänekkäästi toistensa mielipiteet, vaikka olivatkin muka eri mieltä. Tässä ryhmässä vallitsi opportunistinen tasa-arvo ja se noudatti demokratian orwellilaisia periaatteita. Kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta ryhmän puheenjohtaja on kaikkein tasa-arvoisin. Hän ammentaa tietonsa ja taitonsa lähteestä jota ei saa mainita ääneen, vaikka kaikki sen kyllä tuntevat. Se on ryhmäpäätös.

Joku saattaa hyvinkin luulla, että minä, asianosaton olen vainoharhainen. Mutta sehän ei pidä paikkaansa, sillä jokainen kokouksen osallistuja tietää, että tulin paikalle kutsumattomana vieraana ja vieläpä äärimmäisen epätietoisena.

Sihteeri kääntyi huolestuneena kuiskuttelemaan puheenjohtajan kanssa ja tämä heitti minuun myrkyllisen silmäyksen. Moni pää kääntyi tähyilemään ikkunamaisemia, vaikka ulkona ei edes satanut. Arvelivat että minä edustan väärää puoluetta. Joku pieraisi äänekkäästi. Puheenjohtaja nosti nuijaa ja löi sillä ainutta viatonta paikallaolijaa, nimittäin pöytää. Hänkin on täällä tänään, mies tai nainen, tai ehkä hän on vain henkilö tai muu, hän sanoi. Joka tapauksessa  viimeinen pykälä on jo käsitelty ja päätös on, että jätämme paperit toistaiseksi pöydälle ja riennämme juomaan puheenjohtajan kälyn tarjoamat kahvit.

Kesken jäänyt asia kuohutti meitä vielä niin, että päätimme kahvin jälkeen jatkaa kokousta siihen asti, että siitä maksettava tuntipalkkio ehtisi nousta yli kipurajan. Kokous jatkui myöhemmin kohdasta muut asiat. Kiivasta keskustelua syntyi aiheesta onko kysymys nyt sukupuolesta, sillä ilmaisu ”muut” hämmensi joitakin luottamushenkilöitä. He eivät halunneet edustaa muita kuin perinteisiä arvoja, joten käsite muut oli heille vastenmielinen. Muut puolestaan pahoittivat tästä mielensä, ja niinpä puheenjohtajan nuija päätti kokouksen erimielisesti. Asian puimista jatketaan ensi viikolla, jolloin nuija on jälleen paikalla ja parhaassa tapauksessa niitä on siellä useitakin.

Päätin turhautuneena poistua kokouksesta ja piipahtaa rautakaupassa, sillä olin jo kauan ja vakaasti harkinnut, että vielä joskus ostan kilon galvanoituja rautanauloja.

JOKA ITSENSÄ TUNTEE


Miete:
Autiolla maalla Salvador
suitsittaa palavaa kirahvia.
Kaukana vuoret.

Levysoittimesta kantautui gregoriaanista laulua, muuten oli aivan hiljaista. Annan käsi pysähtyi liikkeestä kuin valokuvausta varten. Suupieleen virisi hätäinen, pelokas juonne. Minä en jaksa enää, hän sanoi. Hartiat lysähtivät säälittävästi ja takaapäin näytti kuin itku ei olisi enää kaukana.

-Mitä sinä et jaksa, Anna?
-Tätä arkielämää. Me ollaan aina työssä eikä meillä ole enää mitään yhteyttä. Tuntuu että
elämällä ei ole enää mitään annettevaa.
Tässähän minä nytkin olen, ajattelin. En käy pitkillä lenkeillä, en pelaamassa lentopalloa enkä istu kapakoissa oluella muiden vähä-älyisten kanssa.

Ja päivät hän itsekin on työssä, ajattelin vielä ääneen.

- En minä sitä tarkoita, Anna sanoi. – Tuntuu vain niin tyhjältä, ei ole enää mitään sellaista mitä kiihkeästi odottaisi tältä elämältä.

- Paitsi kuolema, minä sanoin ja kaduin saman tien sanojani.

Näin keskustelu eteni ja sen päätteeksi  Anna huokaisi. – Kun elämä alkoi tympiä, päätin kiinnittää huomion milloin mihinkin osallistumiseen. Piti muka juosta palavereissa ja kapakoissa, myyjäisissä ja lääkärissä.Oli rakkovaivaa ja päänkipua, turvotusta ja masennusta. Ja nyt minä olen vain kyllästynyt, Anna lateli kuin ulkoa opittua litaniaa. Hän laski harjan kädestään pöydälle, irvisti peilikuvalleen: minä olen vanha.

Katsoin Annaa. Ei hän vielä vanhalta näytä, varsinkaan jos pettää itseään ja meitä muita noilla meikeillä. Taitavasti ja tehokkaasti. Hämärä valaistus tekee meistä molemmista nuorempia. Ja ilta on siksi hyvää aikaa, syksy vuodenajoista paras. –

- Ei sillä ole merkitystä mitä sinä itse luulet, sanoin hänelle. Tärkeää on se, millaisena ihmiset sinut näkevät. Niin sinä voit löytää itsesi ja päästä tasapainoon. Näinhän on sanottu: missä teidän aarteenne on, siellä on teidän sydämenne. 

- - Siinäkö kaikki, Anna kysyi epäluuloisesti. – Niin että se paljon puhuttu taivas onkin  vain kuvitelma josta saa sisäisen rauhan. Sano tämä ihmiselle jota kidutetaan hengenlähtöön asti. Sano se lapselle jota joku sairas psykopaatti parhaillaan kuristaa tai pakottaa miinakentälle tai ihmiskilveksi. Sano mikä tai kuka on ihmisen todellinen turva kaikissa elämäntilanteissa?

Anna oli nyt löytänyt mielensä pohjalta ikivanhan kysymyksen. Se on nimeltään teodikea-ongelma. Miten kaikkivaltias ja täydellisen hyvä voi sallia kaiken pahan jota pakottaa meidät  katselemaan ja kokemaan?. Siinäkin täytyy  palata omaan itseen. Kaikki käsitteet ovat meidän itsemme luomia, hyvä ja paha, moraali. Suurin ihme maailmankaikkeudessa on ihminen, jolla on vapaa tahto tehdä valintoja. Joidenkin mielestä se on meille annettu kirous.

Jos katsot kuvaasi veden pinnasta, se näkyy sitä kirkkaampana mitä rauhallisempana pinta pysyy. Sellainen sinun sielusikin on. Pysähdy hetkeksi, katso omaa kuvaasi ja usko siihen mitä näet.   

LUKUTAPA


Kun viisas osoittaa tähteä,
niin tyhmä tuijottaa hänen sormeaan.
(Kung Fu Tse)

Sellainen on käsitys, että nopea, silmäilevä lukutapa on älykkään lukijan tunnusmerkki. Silmäisy sivulle riittää, ja asia tuli selväksi. Sillä tavoin syntyy pinnallinen maailmankuva. Vauhti on niin kova, että kyky empatiaan ja asian syvempään ymmärtämiseen jää puuttumaan. Niin myös kyky kriittiseen pohdiskeluun ja päätelmien tekoon. Tuo käsitys kulkee rinta rinnan nykyihmisen egon kanssa. Käsitys omasta itsestä on paisunut kuin pahanlaatuinen kasvain. Se peittää näköalan ja kasvaessaan se alkaa haista. Nopea lukija on niin viisas, ettei hänellä ole aikaa ajatella. Riittää jos näkee ketun, mutta ei ehdi nähdä mistä se tuli ja mihin livahti.

Meno on niin vauhdikasta, että tässä tulee väkisinkin vainoharhaiseksi. Nopea lukutapa pyyhkäisee arvottomina syrjään inhimilliset tunteet ja kokemukset. Teksti jonka kirjoittamiseen on käytetty aikaa ehkä vuosikausia, joka on syntynyt syvällisen pohdinnan tuloksena, pyyhitään ylimielisesti yli. Pikalukeminen on loukkaus ja kuvastaa kirjoittajaa kohtaan tunnettua halveksuntaa. Joka tuolla taidolla ylpeilee, pitäisi lähettää autiolle saarelle Kafkan teosten kanssa. Ehkä hän oppisi hidastamaan ja kertaamaan, selailemaan myös epäluuloisesti. Kaikki ei ole totta mitä kirjoitetaan.

Nopea, pintapuolinen silmäily sopii mainosten sanoman omaksumiseen. Se palvelee kaupan ja liikeyritysten tarkoituksia, ei ihmisten. En usko että tiedemiehet, säveltäjät ja kirjailijat ovat pyrkineet pikaluvun kaltaiseen havaintojen tekoon kun ovat pohtineet kaikkeuden arvoituksia, kirjoittaneet vuosikausia yhtä ainoaa teosta tai säveltäneet 200 vuotta sitten sinfoniaa jota vieläkin kuunnellaan ja arvostetaan. Ei kirjaa lueta eikä musiikkia kuunnella pikakelauksella. Sellainen on taiteilijan pilkkaamista ja oman itsen korostamista. Sellaista, että minä pystyn omaksumaan kertaheitolla usean kirjan sisällön ja samaan aikaan syventymään pariin sävelteokseen. Ehdin siinä samalla ratkaista myös suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan väliset ristiriidat.

Satamaton päivä? Se on päivä, jolloin ei auta lähteä etsimään  satamaa sateenvarjon
kanssa.
 

HÄMÄHÄKKI

Miete:
Aika on peili, jonka
läpi on kuljettava

Minä seisoin luokan edessä opettajan tiukan katseen kohteena. Sinäkö tämän olet piirtänyt?
Taululla oli liidulla taiteellisesti luotu hämähäkin kuva, jonka jalat sojottivat eri suuntiin ja
jonka selkää halkaisi päästä päähän pitkä viiva. Pave sanoi että se on ajatusviiva ja että sellainen on kaikilla niveljalkaisilla. Hän tiesi, koska oli jo kolmannella luokalla ja minua paljon oppineempi. Siksi hän ei ollutkaan paikalla vaan jossain toisessa luokassa opettelemassa tärkeiden vesistöjen nimiä. Ne piti osata ulkoa, samoin kuin kertomus siitä kuinka veljet upottivat Joosefin kaivoon ja faaraon tytär löysi hänet sieltä.

- Joo, minä myönsin. Pave neuvo ja sano että se on luonnontiedettä.
- Minä sille Pavelle luonnontieteet näytän, opettaja uhosi.

En minä kyllä tiennyt miksi opettaja oli hämähäkin kuvasta niin tuohduksissa, eihän se huono ollut. Jaloissaki oli karvoja niinku Pave oli neuvonut. Ajattelin että kun pääsen kotia, etsin jostakin hämähäkin ja tarkistan mikä tuossa kuvassa meni vikaan, tai menikö mikään.
- Hyvä on, opettaja kivahti. – Koska myönnät piirtäneesi sen, selviät tunnin jälki istunnolla. Oppituntien jälkeen. Käytä taitosi tästä lähtien rakentavampaan puuhaan, lue vaikka läksyjä.

Välitunnillako? Luuleeko se että välitunnilla luetaan läksyjä ja tehdään rakentavia puuhia. Pave panee pikku kiviä kauluksesta paidan alle ja isommat pojat painivat. Jos siinä joutuu käsirysyyn itseään isomman ja vahvemman kanssa, opettaja seisoo lähellä kädet takin taskuissa ja myhäilee: pojat ovat poikia. Eikä siinä auta hämmästellä jos jää aivan yksin. Katsojat kannustavat vihamiestä.

Opettaja oli jäänyt luokkaan ja piti silmällä. Hän kirjoitteli joutessaan jotain paperille ja nosti äkkiä hämmentyneen näköisenä päätään tuijottamaan minua.
- Minä en oikein tiedä mikä sinä olet, hän mutisi. – lintu vai kala? Kyllä sinä Paven tiedät  etkä ole niin tyhmä kuin mitä näyttelet. Onko pakko aina tehdä niin kuin joku muu käskee?

- Mutta tekeehän opettajakin niin, minä uskalsin puolustautua. Koko opettajan elämä perustui käskyihin. Ei oma mielipide tee sinusta suosittua vaan se, että kuuntelet mitä sinulle sanotaan. On parempi sukeltaa, jos äänet häiritsevät, äläkä nouse pintaan ennen kuin katsojat ovat kaikonneet. Heillä on kiire muualle selittämään ja kannustamaan.

Niin minä siinä ajattelin mutta en sanonut enää mitään. Arvelin että hän piti minua vähän omituisena.

KUVIOAMMUNTAA


Miete:

Monen runon loppuriiminä
on laukaus







Katse siirtyy yli kehäkukkapenkin, seinänvierustaa pitkin vesikorvolle asti. Tuossahan on paikka, jossa seisoin monet kerrat seestyvässä murrosiässä ja katselin tähtitaivasta. Otavaa, Pientäkarhua ja Venuksen sirppiä. Sen saattoi kevätiltana nähdä sirppinä niin kuin kuun, jos vain ymmärsi oikeana iltana suunnata kaukoputken sitä kohti. Mutta nyt se oli  suunnattu kohti pahvisia ihmishahmoja, joita minä liikuttelin vetämällä kahdesta kahvasta
kymmenen sekunnin välein. Ihmisen kuvat käänsiivät pahvikasvot kohti ampujaa ja sitten taas häneltä kylkimyyryä piiloon, sivuttain. Säännöllisin väliajoin isän käsi nousi, ja hän ampui jokaista pahvihahmoa sydämeen.

Vihasiko hän noita pahvihahmoja, minä mietin. Kranaatin sirpaleiden jättämät arvet vihersivät hänen poskillaan ja ohimoissa, jalkaansa hän vähän nilkutti. Puolet hampaista oli jäänyt Suomussalmen ja Kuhmon korpiin. Sairaalassa hän oli maannut monta kuukautta puoliksi halvautuneena. Säilytän vieläkin muistona hänestä kaivettua isoa kranaatin sirpaletta. Kun sota myöhemmin taas jatkui, lävisti luoti vasemman olkapään Ihantalassa. Pahviset viholliset eivät näistä tapahtumista tienneet mitään, ne vain antautuivat ammuttaviksi koska minä käänsin ne rintamaan. Ehkä isää helpotti huomata, että minä halusin auttaa asiassa, jota en itse oikein ymmärtänyt.

Monesti teki mieli kysyä häneltä, että miltä se tuntui. Olivatko nuo kuvitteelliset ihmiset, pahvihahmot syyllisiä siihen, että nuoruus jäi Karjalan korpiin. Kysyminen oli kuitenkin vaikeaa, koska hän ei koskaan puhunut noista muistoistaan. Seisoi vain hiljaa ja kaikki hänen ajatuksensa olivat salaisia. Kun minä vedin vivuista, kääntyivät taulut pelokkaina kasvotuksin vainoojansa kanssa, ja isä ampui jokaisen hahmon sydämeen itkevän reijän.

Kun katson häntä nyt silmiin, näen vain pinnan. Jos yritän nähdä syvemmälle, näen vain pohjakivet ja kaiken sen mikä hukkui.   

WINCHESTER

Miete:
Anna hänelle se
minkä itse haluat saada

Se oli piilotettu lasivitriiniin, mutta näytti silti tutulta. Piippu oli vähän kulmikas ja liipaisimen kyljessä oli pieni lovi. Joku oli sen hionut 150 vuotta sitten, ja juuri sen
takia minä tunnistin tuon aseen. Olin monet kerrat tutkinut sitä tarkoin ja kuvitellut
kaikenlaista. Kivääri oli Winchester, 1870 –luvun mallia. Nyt se oli museossa.

- Onkohan sillä ammuttu inkkareita, poika kysyi. – Kun siinä on noita lovia.

Katsoin pojan viisaamaa kiväärin tukkia, johon oli veistetty riviin pieniä lovia.  – Voi
olla, minä hänelle sanoin, mutta muistelin jo mielessäni menneitä. Olin saman ikäi-
nen kuin oma poikani nyt, kun näin tuon aseen ensi kerran. Naapurissa asunut vanha mies oli kuollut ja hänen asuntonsa oli tyhjä. Minä tutkin uteliaana vanhukselta jäänyttä liiteriä, josta kaikki tavarat oli jo viety pois. Hämärässä nurkassa, kattopalkkia tukevan kakkosnelosen taakse jääneessä lovessa oli tuo kivääri, jonka minä sieltä otin ja kannoin salaa omaan piilopaikkaani. Se oli laudoista suoraan maan päälle kyhätty maja. Siinä oli ovi joka oli suljettu munalukolla, mutta vajaan pääsi sisään nostamalla mökin reunalautoja, jolloin siihen syntyi sopiva aukko. Velipoika oli hyvin selvillä tästä suunnitteluvirheestä ja käytti sitä joskus hyväkseen. Kun winchester muutaman viikon jälkeen katosi salaperäisesti majan nurkasta, epäilin häntä. Veli kielsi tietäneensä aseesta mitään; etkö sinä luota minuun? En minä sinulta mitään varastaisi.

Hän näytti vakuuttavalta, melkein viattomalta. – Jospa se oli se vainaja itse joka haki
omansa pois. Pate on nähny sen haamuilevan siellä liiterin kulmilla, oli kuulemma
ovet aukeillu itsestään ja outoja ääniäki se oli kuullu.

Laskin kiväärin tukkiin veistetyt lovet. Muistin jo kaukaa menneisyydestä, että niitä
oli kuusi, pahan luku. Sain nyt lopullisen varmuuden siitä, että veli oli pettänyt luot-
tamuksen. Ei vanha ase mitään merkinnyt, mutta tunsin haikeaa ikävää siitä, että
meidän välillä oli vuosikymmeniä hiertänyt tuo pedon luvun juuri. Se mikä kasvattaa lapsen mielestä aikuisen pettymyksen ja epätäydellisyyden. Jostain syystä hän oli
piilotellut sitä koko elämänsä ajan. Pedon luku oli saanut kolminkertaisen muotonsa
666, siitä oli tullut ihmisen luku. Nyt totuus oli jo myöhässä eikä sillä ollut enää mer-
kitystä, sillä veljeä ei enää ollut.

PIMEINÄ AIKOINA

Miksi pimeinä aikoina kirjoitetaan 
näkymättömällä musteella?
(Neruda) 

Katselinpa taannoin sotilasparaatia. Siinä sitä marssittiin päät kekallaan ja
nenä pystyssä vihollista kohti ja laulettiin agressiivista tappomarssia. Sotilaiden vöihin oli kirjoitettu Gott mit uns, ja vastapuoli oli samasta läsnäolosta yhtä vakuuttunut. Kenttäpappi oli toiminut asiassa välittäjänä. Hänen edeltäjänsä olivat jo vuosien ajan tehneet tuota laupeudentyötä, luvanneet turvaa ja suojelusta nuorille miehille, jotka oli pakotettu marssille puolustamaan valtiaittensa omaisuutta ja etuja. Heille hoettiin sanoja koti, uskonto ja isänmaa, mutta tärkeimmästä asiasta, vallan ja rahan puolesta taistelemisesta oltiin hiljaa. Hyvin usein oli kysymys herrojen sukuriidoista ja naimakaupoista. Koti oli jäänyt oman onnensa varaan, uskontoon oli opetettu suhtautumaan epäluuloisesti. Iisänmaa rajoittui muutamaan aariin tai hehtaariin soista  joutomaata.

Tämä on tietysti pelkistetty ja yksipuolinen kuva asiasta, joka on paljon moni-
syisempi. Euroopassa kristillisellä moraalilla on vahva pohja. Se opettaa, että
kohtele muita ihmisiä niin kuin toivot heidän kohtelevan itseäsi. Älä tapa äläkä
tee huorin. Jos joku lyö sinua, käännä toinenkin poskesi lyötäväksi.

Tietysti kohtelen toista hyvin, jos hän kohtelee minua samoin. Paheksun murhia ja tappamista, mutta katselen mielelläni niitä esittäviä filmejä ja television
uutisia. On niin rauhoittavaa kun tietää asuvansa maassa, jossa terroria ja ro-
tusortoa ei hyväksytä. Asun mielelläni seudulla, josta ääriainekset on likvidoitu
tai ajettu takaisin sinne mistä tulivat. Mitä siihen huorimiseen tulee, niin sehän
on vain tätä nykyaikaa. Täytyy olla mieleltään liberaali ja hyväksyä pienet lipeämiset kaidalta tieltä. Sateenkaaren alla on niin auvoisaa taivaltaa yhdessä ja erikseen mihin mieli milloinkin halajaa.

Mutta elämä on lyhyt ja korjausliikkeille jää liian vähän aikaa. Näin sanoo Lut-
herus: mikäs ihminen on? Respondit: ihminen on vähämielinen ja hullu, us-
que ad annum 40.  Eli neljäänkymmeneen ikävuoteen asti, jonka jälkeen hä-
nelle selväksi käypi, että hän on narrien narri. Mutta silloin on hänen elämän-
sä jo ohitse. (Kallas:Reigin pappi)