MINNE MENEE SE, MINKÄ UNESSA NÄIMME

Tulevassa ei ole mitään mitä ei voisi kertoa,
mutta sen kaleidoskooppi minua ahdistaa



Olin ollut kolmen päivän matkalla ja ennen kotiinpaluuta päätin istahtaa hetkeksi  puiston penkille. Matkatavaroita ei paljon ollut, mutta käsi oli niiden kantamisesta puutunut. Maria oli jäänyt kotiin, hänellä oli työeste eikä hän tuntenut häävieraita.Minullekin suurin osa ihmisistä oli ollut outoja, vain morsiamen veljen tunsin jo vuosien takaa. Nyt ihmettelin mikä sai minut lähtemään moiselle matkalle. Outo levottomuus hioi mielenpohjalla ja tunsin itseni yksinäiseksi. Elämä Marian kanssa oli muuttunut jo arkipäiväiseksi ja olin alkanut ajatella, että hän oli vielä liian nuori. Hänen kanssaan ei voinut puhua muusta kuin vaatteista joita hän shoppaili kaupoista, muodista ja kampauksista. Hänen hiustensa väri vaihteli mielialan mukaan ja hänen ilmeensä kertoi tympääntymisestä jota minun suhtautumiseni nosti esiin. Tunsin itseni liian vanhaksi ravaamaan hänen mukanaan festivaaleissa ja kapakoissa. Kun sanoin ettei huvita lähteä tällä kerttaa, Maria kuittasi tokaisemalla  lyhyesti que lastima ja murjotti koko illan.
      Istuin penkillä ja mietin miten kuluttaisin aikaa. Maria pääsi töistään vasta viiden jälkeen eikä minua huvittanut mennä tyhjään kotiin ennen häntä. Ohi kulki keski-ikäinen nainen, joka riepotti perässään vastaan hangoittelevaa koiraa. Toisella penkillä, pensasaidan kupeessa istui vanha mies joka naukkaili silloin tällöin taskumatista. Ajatukset poukkoilivat sinne tänne häistä loman loppumiseen ja töiden aloittamiseen. Elämästä puuttui jotain, olin masentunut  Kaivoin  matkakassista ruttuisen sanomalehden, mutta työnsin sen jo saman tien roskakoriin. Ummistin silmät ja aloin muistella viime kesää. Vietimme Marian kanssa kolme viikkoa maalla, lapsuuden ja nuoruuden maisemissa. Maria oli ihastunut helteiseen kesään ja uimiseen järven rannalla. Syksyllä hän sai töitä espanjan tuntiopettajana jossakin opistossa ja alkoi vasta silloin oppia myös suomea.
      Kauempana puiston portilla näin tutulta näyttävän hahmon. Se seisoi siellä tarkkailemassa kadun liikennettä, kääntyi puistoon ja lähti hitaasti lähestymään. Ilma väreili syysauringossa. Hetken aikaa tuntui kuin lähestyvä kävelisi tyhjän päällä. Valo laikuttikin niin, että näytti kuin lähestyvällä miehellä  ei olisi kasvoja ollenkaan, vaan niiden paikalla tyhjää harmaata paperia. Mietin ahdistuneena mikä päivä nyt on ja miksi minä olin tänne puistoon jäänyt. Hahmo lähestyi vähän hidastaen ja lähti sitten taas nopeammin askeltamaan kohti.
     - Terve Arska! Mitä sinä täällä istuskelet?
     Enhän minä mikään Arska ole, ajattelin kiusaantuneena. Mies, jonka olin  tuntenut  jo vuosia sitten ei muistanut minun nimeäni. En vaivautunut valistamaan häntä. Kaikkea sattuu, kun ei pitkiin aikoihin ole tavattu. Hän istui viereeni penkille.
     - Siitä on jo aikaa kun viimeksi tavattiin, hän sanoi. Hyvä että tunsin kun olet niin hienosti pukeutunut.
     - Ei tässä ole tarkoitus hienostella, minä puolustauduin. Tulin tuttavan tyttären häistä, siitä tämä johtuu. Ajattelin levähtää hetken aikaa ennen kotiinmenoa, kun Mariakaan ei ole vielä tullut töistä.
     -  Niin, Maria. Oletko sinä vihdoin viimein ukkomies? Onko tämä Maria sama lomareissun ihastus josta kerroit kerran puhelimessa?
     -  Ei tämä se ole. Maria on espanjan tuntiopettajana opistossa, mutta kyllä minä hänetkin etelän reissulta löysin. Oli vaikea etsiä hänelle töitä kun ei osaa vielä kunnolla suomea.
     Siinä jutellessa yritin muistella kuka oli kertonut että tämä minun tuttuni, taiteilija oli kuollut joitakin viikkoja sitten. Vaikea uskoa, koska hän istui nyt vieressäni ja kuulin hengityksen. Mietin että joku voi väittää että hauki on kala. Minä en sitä heti ja noin vain usko, sillä minulla on oma näkemys asiasta. Suhtaudun epäluuloisesti kaikkiin valmiiksi pureskeltuihin mielipiteisiin.
Enemmän kuin ulkonäkö tai toiminta minua kiinnostaa olemus.Tiedän myös sen, että mitä pie-
nempiin mittayksiköihin siirrytään, sitä oudommaksi maailma muuttuu.  Mikä siis minä olen  hyväksymään tai hylkäämään väitteen että hauki on kala, sillä enhän tunne edes itseänikään. Joidenkin mielestä tunteet ovat vain kemiallinen  ilmiö ja tunnelmat viihtyvät vain kokijansa päässä, eivät sen ulkopuolella. He pyrkivät muuttamaan ihmisten uskomuksia kertomalla heille tosiasioista, mitä ne sitten lienevätkään. Varmaa ei ole sekään, että olen tässä ja nyt olemassa. Meitä kaikkia kalvaa pelko olemattomuudesta, tuo pelko pyörii pimeässä kuin vanhojen naulojen ruostehuilu pellon laitaan unohdetussa niittokoneessa. On olemassa sininen huoneentaulu isovanhempien kodin seinällä, ja unohtuneet ajatukset.
     Istuin hievahtamatta penkillä hänen vieressään ja ihmettelin kumpi meistä puhui. Hänen kädessään oli maalipensseli, mutta ajatukset lepattivat muualla. Daniil Harmsin tavoin eksyin arvailujen tielle. Ehkä Daniil oli oikeassa, tämä oli läpipääsemätön umpikuja. Hän oli todella puhunut jotain myös maalauksistaan ja jatkoi vielä katkerasti.
     - Ne ovat laahanneet kaikki minun tauluni sekajätteinä kaatopaikalle. Vain yksi on jäänyt kämpän nurkkaan, koska se oli selkäpuoli katsojaan päin. Haluatko nähdä sen?
     Koska olen empaattinen luonne, tunsin syvää myötätuntoa häntä kohtaan.En kehdannut kieltäytäytyä vaikka kello näytti jo puolta kuutta. Maria varmaan ihmetteli missä minä viivyn.
     Lähdimme etsimään taiteilijan muinaista asuntoa, jota hän oli joskus nimittänyt leikillään ateljeeksi. Talo löytyi tutulta paikaltaan, mutta näytti olevan purkukohteena. – Tuolla se on kaiken rojun keskellä, hän sanoi. Maalasin sen kesällä kotijärven rannalla. Siellähän sinäkin joskus asuit. Oltiin naapureita ja liikuttiin paljon yhdessä. Kesällä palasin sinne takaisin katselemaan vanhoja paikkoja. Kotitalo oli sieltäkin jo purettu, mutta meidän rantamaja oli vielä talllella.
     Muistin hyvin tuon rantamajan. Mehän vietimme siellä Marian kanssa kolme viikkoa helteisinä heinäkuun päivinä viime kesänä. Hän oli vasta Suomeen tullut ja ihasteli sitä että täällä pohjoisessakin saattoi uida. Hän oli siinä luulossa, että järvet olisivat täällä vielä jäässä. Minulle kävi kuin Lampedusalle, taiteilijaystävä jatkoi muisteluaan. Kun lähestyin rantaa,  näin kaislikossa seireenin. Se kahlasi syvemmälle ja sukelsi, nousi sitten taas näkyviin. Jäin hämmentyneenä tuijottamaan näkyä enkä uskaltanut häiritä tuota naista, joka oli aivan ilkosillaan ja nauroi minulle kun huomasi miten tyrmistynyt olin. Nainen huusi minulle jotain, mutta enhän minä ymmärtänyt seireenien kieltä.
     Ystävän ääni oli  muuttunut jotenkin etäiseksi ja huomasin kuinka hän tarkkaili minua.
     - Haluatko nähdä maalaukseni? Hän kysyi ja lähti hapuilemaan kohti hylätyn huoneen nurkkaa.
- Sen pitäisi olla täällä, näin sen vielä eilen.
     Hän työnsi syrjään purettuja lautoja, kasan vanhaa tapettia ja veti sieltä esiin taulun joka esitti Mariaa rantakailikossa.
     Jokin kahahti pensaikossa, sieltä pyrähti ilmaan punakylkinen lepppälintu. Lehti jonka olin nostanut roskakorista uudelleen syliin putosi hietakäytävälle. Tunsin kuinka jalka oli puutunut nukkuessa, heräsin lopullisesti ja vilkaisin kelloa. Se lähenteli jo seitsemää illansuussa. Varmaan Maria jo ihmetteli missä minä olen viipynyt näin kauan. Nousin puiston penkiltä jalkeille ja muistin Nerudan kysymyksen. Minne menee se minkä unessa näimme?  Muidenko uniin?