HÄIRITSEVÄT PALLOT

Miete: Anna toiselle se mitä et itse halua kantaa

                                                    Tarquinian etruski Aldo Martello Editore, Milano 1959

Tunsin Blumfeldin jo vuosien takaa. Nykyisin hän oli vanheneva herra, joka poistui työpaikaltaan säännöllisesti kello viiden maissa. Ihmettelin mielessäni, että tokko hän minua enää muistaa. Kun hän aikoinaan asui naapurissa, minä olin vielä teini-ikäinen ja pelkäsin tyttöjä. Siinä mielessä Blomfeld oli vaaraton tuttavuus.

Nyt hän lähti taas määrätietoisesti askeltamaan jalkakäytävää pitkin minun suuntaani. Olin tahallani sijoittunut niin, että hänen oli pakko ohittaa minut. Kovasti yllätyin, kun mies vastaan käydessään kohotti hienosti hattuaan ja napitti suoraan silmiin. Guten Tag, minä vastasin hölmönä tervehdykseen ja hidastimme molemmat vauhtia. Wie geht es dir, kysyin koska muistin, että Blumfeld vihasi luuloa, että englanti on ainoa tae kansainvälisyyden autuudelle. Jostain vuosien takaa tämä muisto palasi tajuntaan. Sinuttelin vaikka hän oli minua vanhempi.

Muuten menee hyvin, hän sanoi omalla kielellään jonka tässä käännän oppineille lukijoille, jotka luultavasti ovat minua kansainvälisempiä. Minua häiritsevät pallot, jotka ovat vallanneet asuntoni, Blumfelt valitti.  Mietin tässä keinoja, että miten niistä pääsisi eroon. Kaksi niitä vain on, mutta ne ovat sinnikkäitä ja ovelia. Jos niitä tavoittelee, ne pyörivät pika pikaa vuoteen alle piiloon. Muuten ne kyllä ovat röyhkeitä, pomppivat siellä täällä ja pitävät alituiseen häiritsevää naksutusta. Olen harkinnut pienen koiran hankkimista, mutta kun minä en voi sietää epäjärjestystä jonka sellainen saa aikaan. Sehän ravaisi alituiseen pallojen perässä ja haukkua räyskyttäisi.

Oletko huomannut kiihtyvätkö nuo pallot kun avaat television tai luet sanomalehteä, kysyin häneltä. Ujuttaako media imelästi reklaamia typeristä asioista, vaikkapa luomutuotteista, merkkivaatteista ja festareista. Ovatko pallot mielestään niin vapaamielisiä, että vaativat pitämään silmällä vain itseään ja omia toimiaan ja hyväksymään omat pallomaiset mielipiteensä. Siis että korostavat turhanaikaista pompotusta ja suosivat kimittävää päälle puhumista. Ovatko ne värillisiä, esimerkiksi punaisia? Ne ovat viattoman valkoisia, aivan kuin ne kuuluisat valheet, Blumfeld vakuutti. Eivätkä ne osaa keskustella.

Saavuimme Blumfeeldin kotitanhuville ja yhdessä kävimme toimeen. Pallojen oli nyt aika lähteä, eihän tunnollinen virkamies voinut loputtomiin kuunnella niiden indoktrinaatiota. Että muka muualla on paremmin. Miten on, jospa veisimme ne naapurin vaivoiksi, minä ehdotin. Pyydystimme nyt yhteistoimin pallot muovipussiin ja kannoimme ne salaa, ympärille vähän vilkuillen Blumfeldin naapurin postilokeroon. Pudotessaan ökyrikkaan perheen parkettilattialle pallot pitivät iloista kalinaa ja vikisivät jäähyväisiä. Palasimme Blumfeldin, vanhenevan poikamiehen asunnolle ja hän tarjosi siellä minulle kahvin sijasta neljä lasillista konjakkia. Vaikka varakas olikin, seuraavana päivänä naapuri haki asumistukea sosiaalitoimistosta.

Franz Kafka: Novelleja. Otava 1977, Blumfeld, vanheneva poikamies.