MESTARITONTUT

Tuuva tata tuuva too, peikot hirnuu hohohhoo 

Luutaratsuni nopsa lennä, kiire Kyöpeliin meil on mennä

Kuva: Tuuva taata

Minä olen vanha jäärä. Kauan sitten luin lapsilleni iltasatuja joista myös keskusteltiin. Noita Sammaleisen kotisaari oli kiehtova paikka. Siellä oli Salaperäinen kivi jonka sisään oli vangittu prinsessa. Siellä oli myös lähde Josta pulpahti esiin keskiyön  kukka. Noidat kokoontuivat palaveriin  Sammaleisen mökkiin, ja heidän jutuistaan mestaritonttu pääsi jyvälle salaisuudesta. Nyt oli aika pelastaa prinsessa millä ilveellä hyvänsä.

Omasta lapsuudesta muistan nuo Aili Somerjoen Mestaritontun seikkailut. Kun yritin tuota kirjaa lukea lasten lapsille, huomasin etteivät he malttaneet keskittyä kuuntelemaan. Tarina tuntui heistä vähän pitkäveteiseltä eikä se vaikuttanut todellisuuteen pohjautuvalta, sellaiselta kuin ovat avaruusseikkailut ja sodat. Noita Sammalseinen luutineen, kissoineen ja kahvipannuineen jäi paitsioon, lapsia kiinnosti enemmän läppäri. Se oli kuin salaperäinen lähde, josta pulpahteli kukkia. Mutta kukkien terälehdet olivat verestä punaisia ja tontuilla kypärä päässä.

Digitaalisen lukemiseen opetetut eivät ymmärrä mitä lukevat. Ihmiskunta on siirtynyt uudelleen kuvakirjoituksen kauteen, tarinat silmäillään kuvina. Lukemiseen erikoistunut hermoverkosto on rapautunut. Luullaan että tekstin silmäily riittää siinä missä kuvienkin silmäily. Tunteet ja kaunokirjallinen tyyli eivät merkitse mitään, niitä ei arvosteta eikä tunnisteta. Niiden ilmaisua melkeinpä hävetään. Tyyli tarkoittaa sitä

miten kerrotaan, että tarinan kertoja kuultaa sen läpi. 

On kirjailijoita joilta tulee tekstiä ryöppyämällä. He eivät ole käyneet kirjoittajakursseilla, heillä on synnynnäistä taitoa.  Monet ovat itseoppineita, eivätkä tarvitse muuta kuin kieliasun tarkistamista, sillä kirjailija ei muita länkiä tarvitse kuin äidinkielen. Muistuvat mieleen Timo K Mukka ja Aleksis Kivi.  Eivät he  romaanin kirjoittamiseen opetusta tarvinneet. Moni pyrkii nykyään  riisuttuun, köyhään asioiden kirjaamiseen . Kirjailijalta puuttuu kyky empatiaan eikä hän arvosta tunteita. Kirjoittaminen vaatii asiakirjoista tarkistamista. Perustelut ovat niin varmoja, että lukiessa tulee mieleen etsiä kirjallisuusviitteitä. Vaan on hyvä muistaa, että romaani ei ole histotian tutkimus. Kaunokirjailija ei tarvitse primääri lähteitä.

Tarkkoihin lähdeviittauksiin perustuva romaani on tietoteos, se sukeltaa mieluummin kertomakirjallisuuden kuin kaunokirjallisuuden joukkoon. Sellaisen lukijat ovat niitä, jotka korostavat kirjallista makuaan ja valintojaan ilmoittautumalla elämäkertojen ja päiväkirjojen suosijoiksi.

Uusi lukemisen tapa johtaa arvaamattomiin seurauksiin. Siitä tulee kasvualusta populismille ja kansan kiihotukselle, eikä se suosi kriittistä ajattelua. On helpompaa pelata pelejä jotka eivät edellytä ajattelemista, vaan ovat vain ajankulua. On  helpompaa lukea kirjoja jotka ovat niin tyhjiä, ettei tarvitse päätä rasittaa.  Minä arvostan lukijana romaania, novellia, runoa, jos se ensi silmäyksellä vaikuttaa vaikealta. Mikä olisi parempaa kuin Kafkan romaani Linna tai Bulgakovin  Saatana saapuu Moskovaan. Uudet näkemykset kasvavat mielikuvituksen maaperästä johon ei ripotella rikkaruohomyrkkyjä. (2022)

Mitä Saatanaan tulee, niin toivon että pysyykin Moskovassa eikä tuppaa naapureihin. Lisään myös vielä, että asiatietojen tarkistaminen on ihan jees. Tarkat lähdeviittaukset on kyllä syytä Lähettää taikuri Wolandille ja hänen mustalle kissalleen, reippaalle Fagotille,   

Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan, taikuri Woland ja Fagot-kissa.