LUONASI JOS OISIN

Lyhytproosaa    

 

                                                                            Loukattu itsetunto. Akvarelli.

Kaipaan rauhaa tähän lyhyeen syyspäivään jota elän. Tiedän, että kun kellon tikitys päättyy, seuraa hiljaisuus ja kaikki on ehtinyt jo tapahtua. Pietaryrtit kukkivat taas niin kuin ne ovat kukkineet joka syksy. Hän kertoi minulle syrjähypystään, lomamatkasta etelään. Äänestä olin kuulevinani kostonhalua ja kaunaa. Hän oli vapaa eikä piitannutsiitä mitä minä ajattelin. 

Avoimin silmin hän minua sitten katsoi, puhumatta enää enempää. Meillä ei ollut tulevaisuutta, ei mitään yhteistä, se kävi nyt selväksi. Kello lähti lentämään, sillä oli hitaat siivet. Sen koikku kantauti kattojen yli ja sen varjo peitti minut. 

Olin taas yksin, ilman aikaa ja paikkaa, tämän unen rajapyykit olivat etäällä. Kerroin tästä Göstalle. Istuimme kiven päällä rinnan ja muistan mitä Gösta sanoi. Jos arvoitukseen ei ole ratkaisua, se on vastaus. Mutta mistä arvoituksesta hän puhui? Oliko lähteminen arvoitus vai ratkaisu. Ehkä lähteminen olikin vain runo. 

Minun rakkaani lähti etääntymään katua pitkin kauas pois eikä katsonut enää taakseen. Hänellä oli nelikymppisen itsetunto, ja minä olin se sika jota Gabriel Garcia Marquez tarkoitti kun puhui meistä. Garcialla itsellään oli samat kokemukset. Miten se olikaan, miehet ja siat? Niin minun rakkaanikin oli sanonut lähtiessään.

Ei tulevaisuutta muka. Mihin sitä enää tarvittaisiin, kun menneisyyttä oli jo vuosikymmeniä kaksi. Mirja rakkaani tuli takaisin jo iltapäivällä. Minä hyräilin vahingoniloisena vanhaa iskelmää luonasi jos oisin. Olin tyytyväinen itseeni, vaikka minun itsetuntoani oli loukattu.  Pietaryrtit hehkuivat iltavalossa ja kaikki oli taas niin kuin ennenkin. Mirja nouti kaapista viinipullon ja keskustelimme kiihkottomasti elämän tosiasioista. (2025)

Asia: Gösta Ågren

Mutta minä elän sateen ropinassa

vanhoissa valokuvissa ja entisaikojen papereissa

joita tuuli riepottaa (T.Yli-Rajala)

EN SAA ENÄÄ UNTA

Lyhyttä proosaa

                                                                      Kaarne harmaalla taivaalla

Yöstä irtosi lepakoita. Niitä riippui siellä täällä saunan oven kamanassa. Ne näyttivät ilkeiltä, mutta viattomiahan ne tietysti olivat. Ei niillä ollu mielipiteitä eikä kiinnostusta siihen, mikä minua vaivasi.Koira makasi tutulla paikalla lähtöä odottamassa. Se tiesi, ettei pääse mukaan, ja odotti siksi. Hyvä niin, sillä minua väsytti eikä soutumatka kaisikkoon houkutellut meitä kumpaa-kaan.

Illalla näin sen taas. Hahmo ilmaantui kaislikon takaa ja näytti kuin se olisi kahlannut vedessä suoraan kohti. Koira luimisteli korviaan ja murisi, Minä kuulin veden solisevan hahmon askelissa, näin sen tuijottavan minua. Koira rannalla haukahti ja murisi hetken, rauhoittui epäluuloisen näköisenä ja asettui taas makuulle. Kun nyt uudelleen katsoin hahmoa, se oli kadonnut niinkuin usein ennenkin. Ajattelin, että sillä oli lepakon silmät.

Nousin kiveltä jolla olin istunut ja puistelin housun lahkeista rantahiekat. Menimme mökkiin, koira ja minä. Hän asettui makuule oven viereen, koska oli tietoinen vartiotehtävästään. Kohensin punaisia hiilia takassa ja avasin soittimen. Orlandon misere, renesanssimusiikkia. Koira huokaisi, se oli helpottunut näistä iltahetkistä rantamajassa. Se ei lopsauttanut korvaansa edes huuhkajalle, joka huhuili rantakuusikossa.

Siitä oli tänään kymmenen vuotta. Hän lähti yksin uimaan kaislikon takaista syvännettä kohti, mitään sanomatta. Meillä oli ollut iso riita mitättömästä asiassta. Enempää en muista, koska takan hiillos jäi hehkumaan ja minä nukuin silloin mökissä uneen, josta heräsin vasta myöhemmin sairaalassa, paljon myöhemmin. Minulla oli häkämyrkytys. Eikä hän tullut takaisin, koskaan häntä en löytänyt ja me odotamme vieläkin, koira ja minä. Joku sanoi että hän muutti ulkomaille.

Koira makasi kerällä ,ja kuulin taas kuinka se huokaisi syvään ja liikehti rauhattomasti. Järveltä kuului ääntä, joka syntyy kun vedessä kahlataan kohti rantaa. Ihmiset ovat epäluuloisia, poliisi on kyllä jo lopettanut tapauksen tutkimukset. Hänet on kirjattu kadonneeksi, enkä minä saa unta kuuntelematta risahduksia ja ääniä järveltä.

Tunnen vain, että hän on täällä taas tänään.

ps. Unen logiikka voi yllättää. Muista, että syy ja seuraus ovat saman kohteen kaksi eri olemusta.

AILAHDUKSIA:

Mikä takaa, ettei tekoäly valehtele meille?

Nisumaa oli isäni ilo aamusin. Siinä kaikki. Ja sitten tuli iltapäivä räntäsateineeen.

Natsien esi-isän olivat tummaihoisia ja muuttivat 40000 vuotta sitten Eurooppaan Afrikasta.Sieg heil!

                            

 Ainavalmis  

Lyhytproosaa                    

                                                                                                                                                                       

                                                                                                                                      

Työnjohtaja nosti naulalaatikon eteeni ja neuvoi. Tämä huovan pala tungetaan rakoon, joka leikkasit veitsellä kattohuopaan. Ja pane se niin päin paikalleen, ettei sadevesi valu paikan yläpäästä välikattoon. Ymmärrätkö?

Minä katsoin hajamielisesti huovan palaa, jota hän lerpatti kädessään. En jaksanut olla kovin kiinnostunut, minua askarruttivat muut asiat. Sellaiset joiden takia työnjohtaja päätteli, että minä olen vähän päästäni vialla. Mietin sitä, miten pakonopeus voitaisiin joskus tulevaisuudessa nostaa yli yhteentoista kilometriin sekunnissa. Se oli kokonaan eri mttaluokan asia kuin tuo huovan palanen. Äijän silmille valuva lippalakki ärsytti minua.

Työnjohtajan mielestä minä olin hidasälyinen ja lahjaton. En tiennyt mihin kaikkeen vasaraa voi käyttää. Enka oikein tiennyr sitäkään mikä on kakkosnelonen. Herra paratkoon!

Kevätkesän aurinko porotti kuumasti, huopakatto hehkui lämpöä niin, että olo oli kuin saunassa. Räystäspääskyt puuhasivat pseänsä liepeillä, kaukaa kantautui moottorijunan vihellys. Ujutin huovan palasen kattoon leikattuun rakoon väärin päin, mutta sitä en ajatellut. Mieli askarteli uimarannalla. Tuleekohan se tyttö taas illalla uimaan jokirantaan. Se oli varmaan kiinnostunut samoista asioista kuin minäkin, koska sillä oli rillit. Oli ehkä vähän likinäköinen, mutta viehättävä muuten. Saparot sojottivat oikealle ja vasemmalle, ja tissit eteenpäin. Minua häiritsivät vain lehmät jotka lähestyivä laitumen aitaa.

Työnjohtaja tarkkaili minua syrjäsilmällä. Hän nousi kyykystä ja askelsi varovasti minua kohti. Katto oli kuumuudesta liukas, piti varoa kaatumasta. Hän silmäili minun paikkaamaani kohtaa katossa ja puhalsi kiukkuisen pilven ilmaan. Mies oli kiihko nikotinisti. ­Mitä minä sanoin tästä, hän mesosi. Ei sitä noin päin panna!

Sitten hän otti muutaman steppiasekeln syrjään ja heilautti oikeaa kättään kaarssa pään yli. Oli ihan vähällä lentää turvalleen katolle.

Mutta minä mietin vielä sitä tyttöä. Kenenkähän kanssa se muka seurustelee.

-Ymmärrätkö sinä yleensä yhtään mitään, työnjohtaja ärhenteli. Etkö nyt enää muista miten päin se tuohon pannaan?

Hän näytti kattohuopaan leikattua toista vakoa. Revi tuo nyt irti ja yritä uudestaan. Pane se sinne oikeinpäin.

- Pannahan pannahan, minä tokaisin vähän ärtyneesti. Pannahan nyt vaihtehiksi oikein, päin.Herra paratkoon!

Pääsky lehahti läheltä ohi ja teki ilmaveivin.

Miettehiä:

Teitittelyn jälkeen on vuorossa sinuttelu, ja siitä ne ongelmat sitten alkavatkin.

Tyhjästä pullosta saa panttimaksun, Täydestä saa krapulan. 

Teologia antaa heille turvan, jota usko ei pysti antamaan.

MINÄ SIIIHEN HETKEKSI NUKAHDIN

LYHYTPROOSAA

                    

Motto: Paitsi esineei myös liikkeet ja toiminnot ovat leijuvia.

(Daniil Harms: Sattumia, Esineet ja muodot. WSOY 1988.

Lähdin iltapäivällä pienten nokosten jälkeen. Oli lämmin sää, ilmassa vähän kosteutta mutta ei satanut. Jostakin kuului sepelkyyhkyn kujerrus. Sillä oli pesä lähimaastossa. En tarkkaan tiennyt mihin päätyisin, piti vain kävellä. Istumatyö rasitti, hartioita pakotti ja mieli oli jotenkin maassa. Kirjoitin novellia Kaltioon. Sen nimi oli Yö ja usva. Se ei tyydyttänyt minua, pitäisi vielä harjoitella kirjallista ilmaisua.

Tutut pojat heittelivät riippusillalta tyhjiä viinapulloja jokeen. Jäin hetkeksi katselemaan touhua. Vaihdettiin muutama sana, ja sain tietää syyn. Pullot olivat muisto illoista, jolloin he valmistau-tuivat kirjoituksiin. Hyvin ne heillä menivätkin, molemmat pääsivät aan papereilla koulusta eroon. Kun lähdin jatkamaan matkaa, näin heidän katsovan perään. Pullojono selasi kohti Pikisaarta. 

Se olikin lokkien kirku mikä soi korvissa, ei sepelkyyhky. Minä olin heidän silmissään vanhus, se vähän oudoksutti heitä. Sillan ylityksen jälkeen käveli soratiellä vastaan matematiikan opettaja, jonka tiesin kuolleen jo kolme vuosikymmentä sitten. Hän tunnisti minut ja alkoi kuulustella mitä tein nykyään. Kerroin, että olin kokonaan luopunut numeroiden lajittelusta. Puuha kuvotti mi-nua, maalailin mieluummin tauluja. Se on mukavaa puuhaa, jos vain asiantutijat pysyttelevät ettähällä, matkan päässä.

Käy joskus näyttämässä mitä olet saanut aikaan. Haluan ostaa jonkin niistä jos siltä näyttää, hän sanoi.

Hän jatkoi matkaa. Pikisaaren vanha hahmo punersi iltapäivän kajossa. Pullot olivat kadonneet, ja niin olivat entiset luokkakaveritkin. He ovat nykyään hyvin palkattuja insinöörejä ja kaup-piaita. Minun päätäni särki ja nyt näin sen vanhan laulajan hoipertelevan siltoja pitkin minua kohti. Hän oli pikku pienissä niin kuin tavallista. Jo matkan päästä kuulin tutun sävelen. Hän lauloi sitä  laulua Silmät harmaat, ja tervehti minua. Me tunsimme toisemme, vein hänelle usein olutkorin mallasjuomatehtaan autolla. Laulaja asui Pakkahuoneenkadun kerrostalossa.

Kiersin takaisin pankkitalon kulmaukseen ja painoin hänen ovikelloaan pitkästä aikaa. Kukaan ei avannut mutta oven takaa kuulin hänen laulunsa taas. Joku tuli paikalle ja katsoi hämmäs-tyneenä. Ei hän siellä enää asu, muutti pois jo vuosikymmeniä sitten. Lieneekö enää edes elossa.

Silmissä niissä on kevät ja syys, autingon loiste ja yön hämäryys. Kuulin äänen oven takaa. Silmissä niissä on rakkaus, uskollisuus. Niille soi lauluni uus. 

Se ovi on suljettu niin kuin on jo suljettu nuoruuskin jota nyt muistelen. Mutta miten hän voi tietää , ajattelin, ja lähdin taas jatkamaan matkaa kadulle, jolla pulut etsivät nokittavaa. Nyt suunnistin Pokkisen puistoon jossa tapasin joskus istua valkoisella penkkiä. Katselin taaskin Kalasääksi ja lohi veistosta, tutut lokit kirkuivat iltapäivää ja minä siihen hetkeksi nukahdin. (2025)

Ps.: Unen ja arjen logiikka eivät sovi yhteen. Aika lentää alusta tähän hetkeen, johon se pysähtyy. Totuudella on klovnin kasvot, eikä sitä pidä hutaa avuksi koskaan. Aika ja paikka vaihtavat huo-maamatta näyttämöä.  

Asia: Yli-Rajala: Yö ja usva Kaltio 1968

Ailahduksia:                                                        

Teen siis kaksi paukkua. Toisen minulle ja toisen itselleni       

Hän on niin likinäköinen ettei erota puheenjohtajaa nuijasta            YLI-Rajala: Paapan tupa. Mediapint 2025

                                                                                                                                             

                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                      

 .                                 

                                                                     8