JALKAPUOLI




Miete:
Järki on ihmisen
ongelmista suurin

Ruotanen asui naapuriparakissa. Nähtiin häntä harvoin, kun hän sunnuntaipäivisin
nilkutti metsään. Nämä matkat olivat salaperäisiä, mutta niiden tarkoitus selvisi meille vähitellen. Ei siihen mitään rikollista liittynyt, eikä nykyään enää puhuttu edes vakoilijoista. Hän oli sodassa menettänyt jalkansa ja omaksunut jostain syystä tavan
käydä metsässä hoitelemassa proteesiaan. Ehkä hän halusi tuulettaa sitä raikkaalla syyskesän ilmalla tai ehkä hän kertoi sille muistoja omasta, alkuperäisestä jalastaan.
Ruotanen istui kannon päällä ja oikaisi tekojalkansa suoraksi. Housunlahvin alta pal-
astui puusta, nahkasta ja metallista rakennettu jalka, jonka sääressä oli punos joka muistutti isoäidin pitkävartisten kenkien nauhoitusta. Hän avasi nauhat hitaasti kuin näyttääkseen meille uteliaille mitä jalka piti sisällään. Jokin muukin hämärä tarkoitus tuolla rituaalilla oli, paitsi että hän olisi halunnut esitellä uhriaan isänmaalle.

Enemmän kuin tekojalka ja ukon lyhyet urahdukset joilla tämä vastaisi kysymyksiin,
meitä kiinnosti italialainen sotilastikari, jonka tuppi oli vyötetty nahkaremmilla polven yläpuolelle. Kahvan pää muistutti petolinnun nokkaa.

- Se on haavottunu sodassa, joku tiesi kuiskia. Kranaatti vei siltä jalan pol-
ven alapuolelta. 

Tikaristakin tiedettiin, että sillä oli tapettu joku käpykaartilainen. Mikä sellainen kaarti oli, sitä me ei tiedetty. Kun Pekka oli kysynyt sitä isältään, tämä oli arvellut, että kysymyksessä oli Kuopion potkukelkkaplutoonan sotasankari ja siksi asiasta ei saanut ääneen puhua.

Ruotanen ei koskaan nauranut ja tikariaan hän yritti piilotella. Käänsi jalkansa aina sellaiseen asentoon, ettei tappovälinettä huomattu. Tai peitti sen vaatenyytillä. Ehkä
sitä eivät kaikki huomanneetkaan, koska kukaan ei siitä puhunut. Tikarin kotkanpää
vilahti vain kerran, lyhyen tuokion kun mies kumartui poimimaan maahan pudonnutta työmiesaskia. Hänen silmissään välähti melkein vihamielinen katse: huomasikko sinä poijannulukki jotaki? Arvelin että oli ehkä parempi olla näkemätta, sillä mikä oikeus minulla oli huomata se? Monet aikuisetkaan eivät olleet siitä tietoisia, tai ainakin he antoivat niin ymmärtää.

Vuosia myöhemmin Ruotanen oli jo vaihtanut hiippakuntaa ja kuulin kun iäkkäät naapurit muistelivat häntä. Sain tietää, että mies oli välirauhan aikana puukottanut jossakin halkopinon takana inkeriläisen pakolaisen. Asetelma oli toinen kuin minulle oli joskus uskoteltu. Hän ei ollutkaan käpykaartilainen. Siitä hyvästä hän oli istunut linnassa ja vapautunut sieltä vasta sodan jälkeen, koska häntä pidettiin poliittisena vankina.
Tuon tiedon jälkeen mielikuvitus askarteli salaperäisen tikarin parissa ja löysi sille lopulta selityksen. Se oli Ruotasen kadotettu sotamuisto.
(2012)