S A A R I                            Kuva: Maaretta, noita   

Miete: Hiljaisuus, täynnä ajatuksia

                                                                                           

Oli vuokrattu vene järven rannan maalaistalosta. Tarkoitus oli soutaa saaren tuntumaan kaloja narraamaan. Meillä oli retkeilyvälineet mukana yöpymistä varten, mutta kun asiasta mainittiin, meni talonväki vaiteliaaksi. Näin kuinka he silmäilivät merkitsevästi toisiaan. Tulkaa mieluummin tuonne meidän poukamaan, isäntä ehdotti ja viisasi rantaan. Se saari on kolkko paikka, siitä on monenlaista tarinaa. Sisällissodan aikaan sinne ammuttiin joku pakolainen, oli väärällä puolella. Ja muutakin siitä saaresta kerrotaan. Se on joskus vuosisatoja sitten ollut saamelaisten pyhä paikka, sinne ei ole olut meneminen. Noitiakin siellä on kuulemma poltettu roviolla 1600-luvulla. Nuori lapintyttö, niin kerrotaan.

Lähdettiin kuitenkin veneelle joka oli siinä äsken mainitussa poukamassa. Eipä uskoisi, että ovat täälläpäin vielä taikauskoisia. Mitähän ne pelkäsivät, kummituksiako?  Repa uhosi ja työnsi veneen vesille. Me muut hyppäsimme kyytiin. 

- Mitähän ne olisivat sanoneet meidän eväistä, Jake jaaritteli mielevä virne naamalla. Että oikeen 15 vuotta vanhaa mallasviskiä laukussa! 

- Eipä ne sano kun eivät tiedä. Ja mitä sitten, eihän me terroristeja olla. Vähän vaan irrotellaan kesäloman kunniaksi. Kolmikko pälyili minua, koska olin introvertti ja puhumaton. Eivät heidän aikeensa minua häirinneet, minä ajattelin tutustua isoon saareen mieluummin kuin istua pöheikössä juomassa pääni täyteen. He suvaitsivat minua siksi, että pitivät minua vähän omituisena taiteilijatyyppinä. Saatoin veneessä istua tuijottamassa iltaruskoa järvellä, kun muut keskittyivät tarinoimaan tai onkimaan.

Saavuimme saareen  pitkän ja rasittavan soutumatkan jälkeen kuudelta illansuussa. Tavarat kokoon, ja teltta pystyyn. Muu porukka jäi naukkailemaan viskiä pahvimukeista, minä lähdin toteuttamaan suunnitelmaa. Kierrän saaren, tutkin sen vanhan korsun paikan josta on puhuttu. Palaan sitten vasta seuraan ja saatan ehkä heittää parit kupit jos jotain on vielä jäljellä. Kukaan muu porukasta ei halunnut lähteä mukaan, heitä ei historia kiinnostanut vaan se täysi viskipullo, ja sitten muka onkimaan rannan ruovik-koon.  Lähdin tarpomaan rantaviivan tuntumissa vasemmalle. Paikoitellen kulku oli vaikeaa, sillä rannan lähellä puusto kasvoi tiheästi ja maasto oli kivikkoista. Oli kierrettävä kaislojen reunustama lahdeke. Parin sadan metrin päässä ehätin korsulle, josta olin kuullut tarinoita. Karkurit olivat piileskelleet siellä, ja sieltä heidät oli vangittu. Rakennelma oli pahoin luhistunut, mutta vieläkin sen ympäriltä näytti löytyvän vanhoja asumisen merkkejä. Ruosteinen peltisanko, jonka pohjassa oli iso reikä. Syvälle puuhun uponnut kirveenterä, hamara ruosteesta punainen. Vääntyneitä rautanauloja. Luhistuneen oven karmissa lepatti palanen säkkikangasta. 

Kello oli ehtinyt jo kahdeksan kieppeille kun sain tarpeekseni tyhjän mökin raunion tutkimisesta ja päätin lähteä takaisin muun porukan luo. Varmaan he jo ihmettelivät missä viivyin, eihän saari kovin laaja ollut. Aurinko oli vaipumassa jo matalalle. Ajattelin että huomenissa jatkaisin rantaa seuraillen koko saaren ympäri. Ehkä muutkin jo lähtisivät tarpomaan mukaan ja krapulaansa hoitamaan. Ehdin ottaa jo muutaman askelen takaisin leiripaikan suuntaan, kun korviini kantautui heleä nuoren naisen nauru. Säpsähdin niille sijoilleni. Eihän täällä pitänyt muita olla. Pitkien kaislojen lomasta näin naisen, joka kahlasi vedessä selkä minuun päin. Hän oli kuin Sargentin maalaus, alaston ja päivettynyt. Oliko hän nauranut ja miksi? Ketään muita ei lähistöllä näkynyt, vain minä yksin ja minulla oli oudosti vilu. Naisella oli pikimusta, pitkä tukka joka ylti harteiden yli puoliselkään. Hän seisoi vedessä kuin siihen juurtuneena ja käänsi hyvin hitaasti päänsä. Kasvot olivat jotenkin eksoottiset, leveät poskipäät, ja silmätkin näyttivät äkkiseltään melkein kuin vähän vinoilta.

Ne tuijottivat suoraan minun silmiini, ja kylmä hytisytti minua. Naisen kasvoille virisi hymy, joka näytti hyvin vanhalta. Kuulin sanat, joita tuskin ymmärsin, vaikka ne tuntuivat jotenkin tutuilta. Aivan kuin hän olisi kutsunut minua mukaansa sinne kaislikkoon. Jostain juolahti mieleen Ingmar Bergmanin sanat.  Kaikki on mahdollista ja todennäköistä, aikaa ja paikkaa ei ole. Sanat olivat elokuvasta Fanny ja Alexander, ja miete jatkui muistaakseni vielä näin: vähäisellekin todellisuuden pohjalle mielikuvitus kehrää uusia kuvioita. 

Riuhtaisihen irti näystä ja lähdin melkein juosten pakoon louhikkoista rantaa pitkin. Kuulin taas saman heleän naurun ja oudot sanat, jotka seurasivat minua leiripaikalle asti. Muu porukka lojui makuupusseissaan teltan vieressä, vain Arska oli enää hereillä. Hänen katseensa oli humalaisen välttelevä ja naamallaan hän ilmaisi ylimielistä vahingoniloa. -  Myöhästyit äijä juhlista, mitään ei ole enää jäljellä. Pojat ryyppäsivät kaiken vaikka minä yritin vähän estellä.

- Niin varmasti, sanoin vähän sarkastisesti. Pälyilin vielä suuntaan josta olin saapunut  niin säikyn näköisenä, että juopunut Arskakin sen jo älysi. 

- Minä näin sen tulessa poltetun noidan, sanoin Arskalle jonka ilme oli hetken aikaa hämmentynyt, mutta vaihtui sitten ovelan riemukkaaksi.  – Vai noidan näit, hän nauraa kihersi. Me täällä nähtiin kaikki kahtena, noidat ja karkulaiset. Etsi nyt vaan peittos ja käy makoilemaan, Huomenna aletaan toisi toimiin niitten onkivehkeitten kanssa.

Etsin omat patjani ja peitot, mutta vaikea oli saada unesta kiinni. Ilta-aurinko punasi mäntyjen runkoja, kaukaa rantavesiltä kuului outoja pulahduksi. Miksi minä en mennyt hänen luokseen sinne kaislikkoon, kun hän minua kutsui hiljaisella vanhalla äänellään. Miksi hän ilmestyi minulle, vaikka olin monet kerrat vakuuttanut itselleni, että aikaa ja paikkaa ei ole. Vakuuttanut, että ne kulkevat meissä ja meidän mukanamme kaikkialla ja ikuisesti.

2021

Ingmar Bergmann. Noitaroviot. Fanny ja Alexander.  Sisallissota 1918.