BAROKKIYÖ

Kuva: Illansuu (Gertrud Y. 2021, öljy)

Jos haluat vaikuttaa, vaihda moraali pilkkaan

Istuin illansuussa siihen vanhaan nojatuoliin jota laiskanlinnaksi sanoimme. Oli hämärää, ja syrjäsilmällä näin jalkalampun tako-rautaiset varpaat. Ne löivät tahtia lattiaan, vaikka en ymmärtänyt miksi. Cecilia Bartoli kiekaisi alttosopraanollaan kiemuraisen ba-rokkipitsin, joka leijaili tovin aikaa ilmassa meidän päidemme yllä. Kiedoin sen kaulaani ja ummistin silmät. Olin kuin 1700-luvun dandy. Keittiöstä. salin oven takaa kantautui korviin myös astioiden kalina, mikä häiritsi minun musiikkituokiotani. Käristetyn pihvin haju tunkeutui oven raosta nenään, äiti siellä valmisti huomisia eväitä. Minua alkoi huimata. Huoneen kukkatapetti lainehti hitaasti ja Cecilian ääni lepatti kastanjettien parvessa. Kohottauduin seisaalle ja otin muutaman haparoivan askelen kohti ovea, joka oli tuulessa auennut, ja jonka takana näin pihalla astelevan naakan. Se oli musta kuin yö ja sillä oli nokassaan kukkanen, maljakosta väkisin nokkaistu. Sen oli Cecilia puistosta noukkinut. Valkoinen metsätähti.

Minun Ceciliani ei ollut italialainen tähti, vaan vaalea ja palmik-kopäinen. Yhtä kauniisti hän kyllä lauloi, mutta vain öisin. Eikä hän muulloin näyttäytynytkään. Minua hän katsoi unessa aina surumielisesti ja kun häneltä kysyin miksi, hän käänsi päänsä kuin olisi hävennyt katsoa silmiin. Siksi vain, hän sanoi, että me emme elä samassa maailmassa. Missä sinä sitten luulet eläväsi, kysyin Cecilialta. Minä elän siellä, minkä rajalla sinä aina seisot kun minut näet. Sinä elit täällä ennen, mutta unohdit tämän maailman ja lensit pois. Lensinkö minä, kysyin epäluuloisesti. Eihän minulla ole edes siipiä. Niitä ei öisin tarvita, Cecilia nauroi. ensimmäisen kerran tätä yönä. Muistiin palautui nyt Teuvo, joka esitteli minulle vasta ilmestyneen kirjansa, jonka nimi oli ”Tänä yönä”. Hänen yönsä on jo päättynyt monta vuotta sitten. Viimeisen kerran hän avasi oven, käveli luokseni ja kysyi muistanko minä vanhoja asioita ja tapahtumia? Minä leuhkin muistavani oikein hyvin, mikä nyt jälkeen päin harmittaa ja hävettää. En tiennyt hänen sairaudestaan silloin. En tiennyt, että hetken päästä hän ei enää muistanut mitä ja miksi kysyi. Minä jatkan kirjoittamista, hän sanoi. kustantaja näytti vihreää valoa ja sanoi, että katsotaan.

Eikä minulla ole siipiä, ajattelin tuskaisesti. Cecilia on huomannut puutteen ja pilkkaa minua. On niin pimeää, etten tunne enää yön tuoksua.

Seisoin nyt yksin öisellä pihamaalla ja tunsin voimakkaan mädän lemun. Potkaisin myttyä, joka näytti olevan se aiemmin nähty naakka. Lampun vaisussa valossa huomasin, että sen pinta kihisi valkoisia toukkia. Kodin ikkuna oli raollaan, oli lämmin syysyö. Cecilia oli lakannut laulamasta, kuulin enää vain etäisen junan vihellyksen.  

(2021)

Cesilia Bartoli. Teuvo Saavalainen.