maanantai 24. tammikuuta 2022

 

KIRJALLISUUTTA

EI OLE KOIRAA KARVOIHIN KATSOMINEN,

 JULISTIVAT KIRPUT YKSIMIELISESTI




Kuva: Ruska, akvarelli (T.Yli-Rajala 2019) 


Oppinut tuttavani Urpo Blomkvist käy tervehtimässä minua silloin tällöin. Hän on kiin-nostunut kirjallisuudesta ja kova lukemaan. Urpon käsitys kirjallisuudesta on hyvin laaja-alainen. Hän on sitä mieltä, että jopa sanomalehtien yleisönosastokin kuuluu sen pii -riin,  samoin koko somekulttuuri. Ne ovat kielen kehityksen avant gardessa. Kovin hän korostaa puhekielen merkitystä ja on sitä mieltä, että niin sanottua kirjakieltä ei tarvita. Se on keinotekoista ja pintapuolista. 

- Sinä siis hyväksyt sen, että tasavallan presidentti ja muut vallan herrat käyttävät juhlapuheissaan puhekieltä, slangia tai murretta, minä kysyin. Hän näytti mietteliäältä.

 – Mikäs ettei, onhan se sentään aitoa kirjakieleen verrattuna. Onhan jo kirjallisuudessakin päästy eroon saivartelusta. Murteita suositaan ja sieltä löydetään uusia sanoja, jotka rikas-tuttavat kieltä. Kirjailijayhdistyksissäkin nykyään sujuvasti replytetään, kiitos suurenmoisen englanninkielen taidon.

- Ne ovat vanhoja ne sanat, minä väitin, nimittäin ne murresanat. Muuten hyvä, että ne poimitaan uudelleen käyttöön, mutta nykypäivän lukijat ja kirjailijat, toimittajat eivät erota mikä on länsi- ja mikä on itämurretta. Monien nimekkäidenkin kirjailijoiden teoksissa murteet sotketaan sekaisin, tulos on häiritsevä vaikka kirja olisi muuten hyvä. Kaiken taustalla häilyy hämäläismurteiden esirippu. Televisio, radio ja lehdistö sitä puhekieltä levittävät niin tehokkaasti, että vanhat karjalaismummotkin ovat ruvenneet mäkättämään.

Urpo vilkaisi minua ja ihmetteli. – Mitä sinä sillä mäkätyksellä tarkoitat?

- Sitä tarkoitan, että jos sanot mie, olet maalainen. Oikea muoto on mä tai mikä vielä   rumempi, mää.

- Minä luen kyllä paljon, mutta enimmäkseen muistelmia ja elämäkertoja, Urpo selitti. Dekkareitakin joskus, kun haluan rentoutua. Niin sanottu kaunokirjallisuus on nykyään puisevaa, ei sitä jaksa lukea kun suuta kuivaa niin että vesilasia tarvitaan. 

Hän osutti silmänsä pöydällä leventelevään kaunokirjaan ja poimi sen käsiinsä. – Mikäs tämä on?

- Se on kuuluisan kirjailijan Kafkan novellikokoelma. Kafka on maailman kirjalli-suudessa tunnettu nimi, ja arvostettu. Sellainen ero meillä on, lisäsin vielä ja pohdin osaani maailmankirjallisuudessa. Minä olen kyläkirjailija jota kukaan ei vaivaudu muistamaan eikä lukemaan. Minun osani on helppo.

Urpo selaili hajamielisesti kirjan sivuja.

- ”Blumfeld, vanheneva poikamies” hän tavasi novellin nimeä. Luki pätkän, selasi ja luki muitakin tarinoita. ”Perheenisän huoli”, ”Risteytys”. Hän pani kirjan pöydälle takaisin ja huokaisi helpottuneena.

- Jos minä olisin kustannustoimittaja ja saisin tuollaisen käsikirjoituksen, neuvoisin sen kirjoittajaa menemään kallonkutistajan juttusille.

- On siihen muitakin tapoja, ja tehokkaita, minä vakuutin. - Katsotaan läpi, ei nähdä eikä kuulla. Ei arvostella, tai jos jotain sanotaan niin syytetään jostain käsittämättömästä rikoksesta. Ei huolita mihinkään mukaan ja vieroksutaan. Katsotaan vähän kyräillen kohti, niin että mikä tuokin luulee olevansa. 

Pienen tauon jälkeen jatkoin vielä vähän pedanttisesti.

- Kuulehan Urpo. Kirjallisuus pesii nykyisin pienissä ja omahyväisissä piireissä, joiden jäsenet tuntevat toisensa ja  arvostelevat aikaan saannoksiaan toinen toisilleen. Sille hiekkalaatikolle on turha tunkea. Kustannustalot ja toimitukset ovat täynnä A. Oksasia, jotka toimivat juuri niin kuin arvelit itsekin toimivasi jos vastaisit valinnoista. Kateudesta on vain kukonaskel pilkkaan. .  (2021)

Yksinäisyys. Kafka.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti