MALLINA  MIRJA

                                                    
                                                           Mirja  (liitu 1988 T.Y-R.) Myös Roosa istuu

                                        ja hiukset silmillä.

Tapasin Mirjan joitakin vuosia myöhemmin. Olimme tutustuneet osa-kuntajuhlissa, molemmat vahvasti humanisteja. Hän luki historiaa ja latinaa, minä kreikkaa ja Bysantin hagiografista kirjallisuutta. Meillä molemmilla oli selkeät tulevaisuuden toiveet hyvin palkatusta toi-meentulosta ja arvostuksesta yhteiskunnassa. Harvinaiset aineyh-distelmät ja korkea koulutustaso takasivat meille lukuisia mahdol-lisuuksia työmarkkinoilla ja varsinkin teollisuudessa ja kaupan alalla. Yhteisissä illanistujaisissa me lauloimme vanhoja kreikkalaisia  kan-sanlauluja ja tanssimme usein talonmiehen kanssa milloin sirtakia, milloin hasapikoa. Kun Venäjä kalisteli sapelia Kaukasuksella, vaih-doimme tilapäisesti ripaskaan. 

Koska me olimme humanisteja, seurustelimme vain humanistien kanssa. Illan istujaisissa keskustelimme kirjallisista aiheista ja kulttuurihistoriasta. Mirja oli lukenut Musilia ja Colettea  ja piti

pientä esitelmää teoksesta ”Vilja oraalla”. Käsiteltiin myös romanttikan aikakautta ja Jenan piirin vaikutusta koko romantiikan aikakauden kirjallisuuteen ja musiikkiin. Talonmies oli kohtalai-

sen hyvä baritoni, ja niinpä hän lauloikin Mirjan kanssa usein Schubertin Liedejä. Mirjan ääniala oli alttosopraano, mutta joskus hän osasi kiekaista kuin Cecilia Bartoli parhaimmillaan. Kyllä me

nautimme noista maltillisista kamarimusiikin tuokioista, maistellen harvakseen fingerporillisia hyvää Larsen konjakkia. 

Keskusteluissa kävi ilmi, että minä olen paitsi kohtalaisen hyvä runoilija, myös varteenotettava kuvaamataiteilija. Olen kyllä hyvin vaatimaton luonne ja tunsin oloni kiusalliseksi kun asia tuli esille tässä humanistisessa keskustelufoorumissa. Yritin luikkia piiloon karmituolin selkänojan taakse, mutta talonmies löysi minut ja nosti kauluksesta näkösälle. Hän on vahva ja lihaksikas mies, jolla on syylä otsassa ja kahdeksan viidettä numeron saappaat. Joten katsoin siis parhaaksi pysyä siinä mihin hän minut asetteli. 

- Meillä on täällä loistava malli jota ei vielä kukaan taiteilija ole ikuistanut, hän sanoi ja heitti palavan katseen ujostelevaan Mirjaan. Seurue vaati Mirjaa laittautumaan minun mallikseni. Pitkin hampain tämä riisuutui ja mutisi jotain latinaksi. Semper fidelis, in spe. 

Olen tottunut työskentelemään aina yksin, korkeintaan mallin kanssa. Vaan tällä kertaa oli maalattava Mirja koko seurueen pällistellessä ja tehdessä joskus asiattomiakin huomautuksia. Tapansa mukaan Mirja istui hiljaa ja loi minuun raukean hyväntahtoisia silmäyksiä. Liitu ja pensseli karkeloivat kankaalla, ja niin hahmottui Mirjan kuva silmi-emme eteen. Jopa minä, vaatimaton mutta lahjakas taiteilija olin lopputuloksesta hämmentynyt. Kaikki muut olivat mykistyneitä, mikä yleensä on hyväksymisen merkki. 

Humanismi