VÄÄRÄ SUORA
Aika on suora joka vääristyy mitä pidemmälle se juoksee. Tämän huomaa heti kun vilkaisee vain peiliin. Lapsena kuvan silmät olivat viattomat ja ne katsoivat suoraan kohti. Lapsen silmistä heijastui valoa, jota oli vaikea ymmärtää tai hyväksyä. Autuaita ovat viattomat, minä muistelin jonkun sanoneen. He perivät taivaan, jopa siitä huolimatta etteivät tiedä mitään sen olemassaolosta. Lapsen silmistä näkyy luottamus, ja niitä on vaikea pettää. Siltti suora muuttuu vähitellen vääräksi, ja aikuisena tulee eteen hetki jolloin aikaa on tähyiltävä taaksepäin.
Murrosikäisenä minä katselin kuvaa peilistä ja näin siinä paljon heikkouksia. Nyt jälkeenpäin ne tuntuvat turhilta vaikka ne ovat totta. Iän myötä on psyyke kehittänyt puolustuskyvyn ja peittää kaikki ikävät asiat ja muistot. Viattomuus on sana, jota skeptikko ei tunnusta vaan keksii sille muita nimityksiä. Se on heikkoutta, kyvyttömyyttä ja tyhmyyttä. Kuka nyt toisen poskensa kääntäisi lyötäväksi kun toista jo lämitään. Viattomuus on molekyylien tanssia tyhjyydessä jonka nimi on elämä.
Minusta tutuu, että todellisuus halutaan piilottaa nimilappujen alle. Silti se ei mihinkään katoa. Mihin se muka voisi kadota, koska se on vain jokaisen katsojan, lukijan tai kokijan omassa päässä. Totuuksia on siis paljon, rajattomasti, ja siksi niistä on turhauttavaa kiistellä. Täytyy vain ummistaa silmät ennen kuin lopullisesti sukeltaa. Minä, vanha ja kärttyinen äijä yritän peilissä näyttää vakavalta ja asialliselta. Huomaan, että ennen niin ruskeat silmät ovat muuttuneet kirjaviksi ja hyvänluontoinen ilme on kadonnut työelämän muistoihin.
Sielu on peili, josta kirkkaus säteilee maailmaan. Oliko se Johannes Krysostomos joka noin sanoi? Sielu on muusikko, ja ihmisen aineellinen olemus on hänen soittimensa. Minulle sielu on aksiooma ja se mitä muut sielusta ja sen kuolemattomuudesta ovat mieltä, on yhdentekevää. Näen sielun liihoittelevan Johan Sebastian Bachin pään yläpuolella kun hän säveltää Vergnugte Ruh, beliebte Selenlust. (2022)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti