LÄMPIMÄMMÄLLÄ SÄÄLLÄ 

Rääkkylässä rääkätään kärppää

Lyhyttä proosaa kielen kauneudesta            

                                   Lehmus tai petäjä iltahämärissä  Akvarelli 1990 T.Yli-Rajala

Odotin uutisia hartaasti kymmenisen minuuttia olohuoneen nojatuolissa. Radio oli keittiössä, josta kuului ankara kissan nauku. Kuka siellä kehtaa rääkätä kollikissaa tuolla siivolla, kysyin vaimolta. Se on narttu, tämä vastasi. Tuo naukuminen on hinta, mikä täytyy maksaa uutisista. Lattialla juoksi Barbie nuken ylkä Ken, ja irvisti minul-le. Lapset mekastivat seinän takana.

Vilkaisin ympärilleni ja hätkähdin. Kuuliko joku tuon arvion vaikka avoimesta ikku-nasta, elettiinhän vielä lämmintä syksyä. Tiedän, että joku todella istuu jossakin ja lähettelee arvioita ihmisten loukkaavasta kielenkäytöstä ulkomaalaisille, jotka eivät ymmärrä suomenkieltä. Tuo joku on päättänyt rangaista puhujaa tai kirjoittajaa, joka loukkaa hänen käsitystään siitä mikä on soveliasta. Jos minulta kysytään, pitäisin tär-keänä, että hänelle opetettaisiin suomenkielen selkeää artikulaatiota. Lämpimämmällä säällä Rääkkylässä rääkätään kärtyilevää kärppää.

Ei kissojakaan saa pilkata. Jotenkin tulee mieleen totalitaaristen valtioiden ilmianto-järjestlmä. Minä kuuntelen mieluummin Cecilia Bartolia ja ah, niin ihanaa barokki-musaa. Käytän aina silloin tällöin myös vanhakantaista sanaa isänmaa, jota pääkau-punkiseudulla ei enää ymmärretä.

Kyllähän Kirite Kanavankin maorilaulut ovat herkkua tuon joka päiväisen hevirokin ja raakkumisen sijaan. Ihminen on sellainen, että hän viihtyy parhaiten utopiassa. On mukava piehtaroida hauskoissa mielikuvissa ja työntää ikävät asiat ja muistot piiloon. Mihin ne kätketään? Maastokuvioisen maton alle, jonka pintaan on ommeltu varoitus: älä katso tämän alle, sinne on haudattu pelko. Helpot muistot ovat kauniita, ne palaut-tavat mieleen tuttuja ääniä ja ne saavat mielen otolliseksi ottamaan vastaan samanlais-ta tietoa. On kevyt olo kuin Imbolgin aikaan pyhän Brigidin päivänä Kylenmoressa. Ihastelen iirinkieltä, kun Moja ja Aisling laulavat Connemaran merestä. Olen kuullut sanottavan, että iireillä ja suomalaisilla on jotakin yhteistä. Ainakin meillä on surumie-lisiä kansanlauluja vaikka muille jakaa. Mutta eihän se käy laatuun, anglosaksista raakkumistahan musiikin olla pitää. Eikä meillä ole mitään omaperäistä, sillä mollisä-vellajikin on kirjattu venäläisille. Ja sikäläisen käsityksen mukaan Kalevalakin on venäläinen, koska karjalaiset ovat muka venäläisiä. Mitä nyt Lönnrothkin siellä kävi vain vakoilemassa.

Omat mielipiteet, omat muistot ja tuntemukset täytyy haudata kenttälapiolla kai-vettuun liberaaliin kuoppaan. Vanhaa kieltä on mahdotonta käyttää, se täytyy korvata vierailla lainasanoilla, jotka ovat kuin hiekkaa suomenkielen moottorissa. Tajunnan virta vie meidät kohti kuilua, jonka pohjalla odottaa fingelska. Uusi kyökkikieli EU:n museon komeroissa. Ja sensorit.

Tuo radiomusiikki sai minut taas kerran epäilemään, että olen anakronismi jostain1900-luvulta. (2024)

Asiasanat: Cecilia Bartoli. Barokkimusiikki. Kirite Kanava. Kylenmara.

Mietteitä:

Voi minua pessimisti parkaa! Appi on sovinisti, anoppi nihilisti ja vaimokin vielä feministi. 

Ystävyys venäläisten kanssa on rajaton

Suomi pelasi venäläistä rulettia viisi vuosikymmentä ja selvisi hengissä

Kirkkopyhiä kyllä on, mutta tekopyhiltä puuttuu nimikkopäivä

Sössöttäjät. Tulevaisuutenne on Suomen yleisradiossa.

Unionit tarvitsevat kansoja. Kansat eivät tarvitse unioneja.