AIVAN                      Romantiikan proosaa

Missä on yhtälö, joka näyttää tuntemattoman totuuden?

Hiilas valo leviää ja kahisee nurmikolla, yö hiipii jo metsänlaitaa. Aljosa näkee minut ja lähtee kävelemään kohti. Kuulen kuinka hän sanoo, että itseemsä rakastuneen on turha odottaa vastarakkautta. Minä puolestani ajattelen, että koskaan en suostu koskemaan tai tulemaan kosketuksi. Olen kuin sininen huoneentaulu ja minussa lukee ohje, älä pelkää pimeää.

Silti käännän päätä ja katson ikkunasta pihalle. Musta kettu juoksee orapihlaja-aidan taakse piiloon ja näen sen silmät. Se kuuli tuon ohjeen, koska se on eläin ja se vaistoaa asioita, joita ihminen ei voi ymmärtää. Aljosa on jo vierelläni, ja näen ristin hänen kaulallaan. Hän nostaa sen minun silmieni tasalle ja suutelee sitä. Mietin miten rosoinen sielu oli Dostojevski, joka näki Karamazovin veljekset samassa mielikuvassa. Dmitri, Ivan ja Aleksei. Aljosa, joka oli perheen musta lammas, koska oli munkki. Hän ei arvostanut rahaa eikä valtaa. Dmitriä ahdisti oidipuskompleksi, Ivan arvosti vain rahaa ja valtaa. Vai oliko se näin? Siitä on kauan kun luin tuon kuuluisan kirjan, olin silloin kolmissa kymmenissä.

Nyt kun katsahdan sivulle, näen heidät kokoontuneina viereeni. He puhuvat epäselvää venäjää, joka kuulostaa kuin olisi huttua hampaissa. Aiheena on Donald Duck, amerikkalainen oligarkki ja sekin oli aiheena melkein riitaan asti, että oliko Gogol ukrainalainen vai ei.

Ei tietenkään ollut, sanoo Ivan. Ukrainaa ei itse asiassa edes ole olemassa. Se kuului Moskovalle, joka oli merjalaisten ugrien kylä Volgan mutkassa, siihen aikaan, hän vakuutti itsevarmasti. Me isovenäläiset olemme alkuperäiskansa, kaikki meidän ympärillämme on ikivanhaa Venäjää. 

En tiedä mikä tässä mätti, kukaan muu ei ollut heitä kuulemassa paitsi minä. Moskova,  merja-laisten vaiko marien kylä, en muista. Käänsin kylkeä vasemmalle, mutta tunsin taas sen saman vaivan. Sydänalaa kuvotti. Veljekset tekivät lähtöä, Aljosa toivotti hasta luego, vamos con Dios. Oliko hänellä jotain vispiläkauppaa paavinuskoisten jesuiittojen kanssa? Nousin istumaan vuoteen laidalle ja pohdin äskeistä unta. Jalkoja palelsi.

Aivan, se todella oli unta eikä sillä ollut mitään yhteyttä arkielämään. Paitsi ehkä tuo typerä riita siitä, mikä on omaa ja mikä toisten. Dostojevski oli oikeassa, vaikka ei ollutkaan tässä unessa.

Asia: Karamazovin veljekset. Dostojevski. 

                                                 

 

VAROMATTOMUUS AUTIOLLA KADULLA

Lyhyttä proosaa: INRI

         

Varomattomuus autiolla kadulla on uni, jonka kierrän kolmesti ennen aamua. Me, hänen mukanaan kulkeneet seisomme portilla. Vainoojat meitä etsivät, ja minä piiloudun sotilaiden selkien taakse. Näen hänet, mutta käännän pääni kun hän vilkaisee minua. En ollut tuntevinani. Katson omia kasvojani peilissä ja näein halkaistun hymyn, olemisen pelkoa keskellä vainoojien rinkiä. He syyttävät meitä kapinoitsijoiksi ja kirjoittavat meidän yllemme laudan palaan INRI. Muistan tässä nyt Modianon kysymyksen, eikö meidän elämämme haihdu yhtä nopeasti iltaan kuin lapsen murhe. Se Ilta heittääkin jo hiuksensa kadulle, jonka varrella me seisomme katsomassa. Taivas vihertää, eikä mitään ole enää tehtävissä.

Taas hän katsoo minua ja käännän pääni näkemään kukon, joka pöyhistelee höyheniään. Kaiken tämän melun keskellä se valmistautuu kiekumaan. Katson hänen hauraita kasvojaan ja ihmettelen , että miten voisin aamulla taas hengittää. Hän on kuin eilinen sade kattojen yli, purjeensa avannu siemen ja lentä-mään valmis. Puiden sävel soi korvisani, ja taas hän ohi kulkiessaan vilkaisee minua. En tunne häntä, koska he vievät häntä tuomittavaksi ja minä olen viaton.

He kysyvät kolmannen kerran tunnenko minä tämän miehen, joka vilkaisee minua ohi mennen. En minä häntä tunne, sanon kolmannen kerran ja kuulen kuinka kukko alkaa kiekua uutta aamua.

He vievät hänet jonnekin. Minun on pakko lähteä, sillä hänen vainoojansa ovat epäluuloisia ja pälyilevät minua. Askelissa keinuvat kadun varren puut, verestä punaIset kivet, ja pilvet vyöryvät taivaalla. Harmaus edeltää valon syntyä, tasainen hämärä. Lisään vauhtia että ehtisin kadota ennen kuin he päättävät lähteä seuraamaan. Pilkalliset ja kaunaiset silmät tuijottavat minua, ja kuulen kun he kuiskivat keskenään. Tuo mies kulki hänen mukanaan, minä näin heidät.

Olkaremmistä he roikottavat kalashnikovejaan ja ovat muka isänmaansa asialla.

                                                        

       

Asia: INRI. Jeesus nasaretilainen, juutalaisten kuningas
2025

                

 PUNTIKSELLA

HYVIN REALISTINEN NARRATIIVI

                                                          

                                                       Iihahahaa, poistumiskielto           .

Olimme nuoria. Minä sotaväessa ja vaimo pankkifröökynä. Yksi hänen asiakkaistaan oli majuri, samasta varuskunnasta jossa minä harjoittelin taaksepoistua. Kyseinen majuri asioi mieluiten minun nuoren ja nätin vaimoni pakeilla. Vain hän kelpasi palvelemaan sotaherraa. Itsetietoisuutta äijällä riitti vaikka muille jakaa. Kiersin hänet aina kaukaa, eikä hän oivaltanut minut nähdettään kuka olin. Minä olin jo erittäin oppinut alokas, opinnot yliopistossa lähes kanditasolla. Asia, jota ei kannattanut mainostaa.

Onni oli ollut myötä, kun jouduin väkeen kotipaikkakunnalle. Kasarmilta kotiin oli vain seitsemän kilemetriä. Rivakka kävelymatka vain. Heti kun olot vakiintuivat, käytin hyväkseni aliupseerikoulun etuja. Hamina ei huvittanut, oli mukavampaa livahtaa puntikselle aina kun tilaisuutta siihen oli. Eräältä varuslomalta palailin sitten hyvin myöhään iltapimeässä. Mitä tuosta, päivystäjä oli tuttu mies eikä aiheuttanut pään vaivaa. Vaan vaivaa aiheutti sitten majuri, jonka näin marssivan vastaani pimeässä kaddulla. Hän talutti lemmikkiään, pedon näköistä schäferiä. Näin tuon parin jo kaukaa, vaikka oli pimeää.

Siinä olivat sotilasopit nyt tarpeen. Syöksyin päätä pahkaa metsään ja maastouduin puolukkamättäiden suojaa. Oikein siinä sydäntä pani väpättämään, koira kun luimuili epäluuloisena juuri minun suuntaani. Kun ohimarssi oli suoritettu, lähti hengitys taas palautumaan. Eihän tässä mitään muuta, mutta kun komppania oli poistumiskiellossa. Onneksi päivystäjä oli tuttu ja myötätuntoinen, hän kuiskasi vain onnittelut näyttävästä paluusta.

Traumaattinen kokemus jäi muistoihin. Paria päivää myöhemmin palasi majurikin kummittelemaan arkitodellisuuteen. Hän ehdotti vaimolle vierailua kesämökilleen. Tämä kun oli nuori ja epäluuloinen, niin keksi jonkin syyn kieltäytymiseen. Ei kutsu mitenkään nyt sopinut, koska hänen miehensä oli estynyt tulemaan lapsen vahdiksi. Tällä kun oli ankaria paineita työmaallaan, jossa oli liian autoritäärinen ilmapiiri. Majuri poistui pettyneenä seurustelemaan koiransa kanssa. Silläkin oli juoksuaika.

Aatoksia:

Aika on peili, jonka läpi on ryömittävä

Ajatuksia ei voi sensuroida. Ne pitää unohtaa.