VAROMATTOMUUS AUTIOLLA KADULLA
Lyhyttä proosaa: INRI
Varomattomuus autiolla kadulla on uni, jonka kierrän kolmesti ennen aamua. Me, hänen mukanaan kulkeneet seisomme portilla. Vainoojat meitä etsivät, ja minä piiloudun sotilaiden selkien taakse. Näen hänet, mutta käännän pääni kun hän vilkaisee minua. En ollut tuntevinani. Katson omia kasvojani peilissä ja näein halkaistun hymyn, olemisen pelkoa keskellä vainoojien rinkiä. He syyttävät meitä kapinoitsijoiksi ja kirjoittavat meidän yllemme laudan palaan INRI. Muistan tässä nyt Modianon kysymyksen, eikö meidän elämämme haihdu yhtä nopeasti iltaan kuin lapsen murhe. Se Ilta heittääkin jo hiuksensa kadulle, jonka varrella me seisomme katsomassa. Taivas vihertää, eikä mitään ole enää tehtävissä.
Taas hän katsoo minua ja käännän pääni näkemään kukon, joka pöyhistelee höyheniään. Kaiken tämän melun keskellä se valmistautuu kiekumaan. Katson hänen hauraita kasvojaan ja ihmettelen , että miten voisin aamulla taas hengittää. Hän on kuin eilinen sade kattojen yli, purjeensa avannu siemen ja lentä-mään valmis. Puiden sävel soi korvisani, ja taas hän ohi kulkiessaan vilkaisee minua. En tunne häntä, koska he vievät häntä tuomittavaksi ja minä olen viaton.
He kysyvät kolmannen kerran tunnenko minä tämän miehen, joka vilkaisee minua ohi mennen. En minä häntä tunne, sanon kolmannen kerran ja kuulen kuinka kukko alkaa kiekua uutta aamua.
He vievät hänet jonnekin. Minun on pakko lähteä, sillä hänen vainoojansa ovat epäluuloisia ja pälyilevät minua. Askelissa keinuvat kadun varren puut, verestä punaIset kivet, ja pilvet vyöryvät taivaalla. Harmaus edeltää valon syntyä, tasainen hämärä. Lisään vauhtia että ehtisin kadota ennen kuin he päättävät lähteä seuraamaan. Pilkalliset ja kaunaiset silmät tuijottavat minua, ja kuulen kun he kuiskivat keskenään. Tuo mies kulki hänen mukanaan, minä näin heidät.
Olkaremmistä he roikottavat kalashnikovejaan ja ovat muka isänmaansa asialla.
2025
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti