KERRAN MEIDÄN KATSEEMME KOHTASIVAT

Lyhytproosaa                

                                      

Afrodite

Joskus murrosikäisenä ihailin tyttöä joka oli kuin kuvan AFRODITE.  Hänen piirteensä olivat täydelliset. Kerran meidän katseemme kohtasivat, ja minä näin niistä silmistä vähättelevän, melkein halveksivan ilmeneen. Se katse piirtyi muistiin kuin graafinen taideteos. Koko iän se on seurannut kaikkialle ja kaikkiin elämän tilanteisiin. Se oli puukon isku minun itsetunnolleni. Tuon lyhyen katseen koin epäoikeudenmukaisena, koska katsoin häntä alhaalta päin ja odotin edes myötätuntoa.

Hän katosi minun elämästäni pelkäksi muistikuvaksi. Vuosia myöhemmin, keskiikäisenä näin hänet jossakin tilaisuudesa. Oli koolla nimekkäitä artisteja joille oli jaettu huomio ta ja palkintoja.Tutulta hän näytti ti vieläkin, mutta lähi etäisyydeltä erottuivat silmien alustan rypyt paksun maalikerroksen alta. Hänen äänensä oli kuin ruostunut sarana, se tuli kurkusta ja oli nopeaa hermostunutta säkätystä. Ei hän minua yleisön joukosta huomannt tai ei ollut huuomaavinaan.

Ei se minua enää häirinnyt. Jossakin tunteiden nurkassa häivähti sääli, Hän oi kokenut avioeron, hänen lapsensa oli kuollut autokolarissa. Hän oli epäonnistunut liikeyrityksensä kanssa jossakin ulkomailla ja eli nyt yksin Helsingissä. Muu suku eli hajallaan maalla, siis Suomessa. Hän oli oppinut käyttämään englantia kaupoissa, ravintoloissa ja yleitövessoissa.

Seuraavan päivän lehdessä oli kuvia tuosta tilaisuudesta. Niissä hän näytti taas nuorelta ja kauniilta kuin Afrodite. Kuvien retusointi oli onnistunut. Mutta ruosteista, epäselvää puhetta eivät lehtikuvaajat onnituneet vangitsemaan. Enkä usko, että hänen luonnettaan olisi mikään voinut enää muuttaa empaattiseksi. Hän oli kasvanut nuoruudesta asti tunteettomaksi kilpailuyhteiskunnan kuluttajaksi.

2025