KUVIOAMMUNTAA


Miete:

Monen runon loppuriiminä
on laukaus







Katse siirtyy yli kehäkukkapenkin, seinänvierustaa pitkin vesikorvolle asti. Tuossahan on paikka, jossa seisoin monet kerrat seestyvässä murrosiässä ja katselin tähtitaivasta. Otavaa, Pientäkarhua ja Venuksen sirppiä. Sen saattoi kevätiltana nähdä sirppinä niin kuin kuun, jos vain ymmärsi oikeana iltana suunnata kaukoputken sitä kohti. Mutta nyt se oli  suunnattu kohti pahvisia ihmishahmoja, joita minä liikuttelin vetämällä kahdesta kahvasta
kymmenen sekunnin välein. Ihmisen kuvat käänsiivät pahvikasvot kohti ampujaa ja sitten taas häneltä kylkimyyryä piiloon, sivuttain. Säännöllisin väliajoin isän käsi nousi, ja hän ampui jokaista pahvihahmoa sydämeen.

Vihasiko hän noita pahvihahmoja, minä mietin. Kranaatin sirpaleiden jättämät arvet vihersivät hänen poskillaan ja ohimoissa, jalkaansa hän vähän nilkutti. Puolet hampaista oli jäänyt Suomussalmen ja Kuhmon korpiin. Sairaalassa hän oli maannut monta kuukautta puoliksi halvautuneena. Säilytän vieläkin muistona hänestä kaivettua isoa kranaatin sirpaletta. Kun sota myöhemmin taas jatkui, lävisti luoti vasemman olkapään Ihantalassa. Pahviset viholliset eivät näistä tapahtumista tienneet mitään, ne vain antautuivat ammuttaviksi koska minä käänsin ne rintamaan. Ehkä isää helpotti huomata, että minä halusin auttaa asiassa, jota en itse oikein ymmärtänyt.

Monesti teki mieli kysyä häneltä, että miltä se tuntui. Olivatko nuo kuvitteelliset ihmiset, pahvihahmot syyllisiä siihen, että nuoruus jäi Karjalan korpiin. Kysyminen oli kuitenkin vaikeaa, koska hän ei koskaan puhunut noista muistoistaan. Seisoi vain hiljaa ja kaikki hänen ajatuksensa olivat salaisia. Kun minä vedin vivuista, kääntyivät taulut pelokkaina kasvotuksin vainoojansa kanssa, ja isä ampui jokaisen hahmon sydämeen itkevän reijän.

Kun katson häntä nyt silmiin, näen vain pinnan. Jos yritän nähdä syvemmälle, näen vain pohjakivet ja kaiken sen mikä hukkui.   

WINCHESTER

Miete:
Anna hänelle se
minkä itse haluat saada

Se oli piilotettu lasivitriiniin, mutta näytti silti tutulta. Piippu oli vähän kulmikas ja liipaisimen kyljessä oli pieni lovi. Joku oli sen hionut 150 vuotta sitten, ja juuri sen
takia minä tunnistin tuon aseen. Olin monet kerrat tutkinut sitä tarkoin ja kuvitellut
kaikenlaista. Kivääri oli Winchester, 1870 –luvun mallia. Nyt se oli museossa.

- Onkohan sillä ammuttu inkkareita, poika kysyi. – Kun siinä on noita lovia.

Katsoin pojan viisaamaa kiväärin tukkia, johon oli veistetty riviin pieniä lovia.  – Voi
olla, minä hänelle sanoin, mutta muistelin jo mielessäni menneitä. Olin saman ikäi-
nen kuin oma poikani nyt, kun näin tuon aseen ensi kerran. Naapurissa asunut vanha mies oli kuollut ja hänen asuntonsa oli tyhjä. Minä tutkin uteliaana vanhukselta jäänyttä liiteriä, josta kaikki tavarat oli jo viety pois. Hämärässä nurkassa, kattopalkkia tukevan kakkosnelosen taakse jääneessä lovessa oli tuo kivääri, jonka minä sieltä otin ja kannoin salaa omaan piilopaikkaani. Se oli laudoista suoraan maan päälle kyhätty maja. Siinä oli ovi joka oli suljettu munalukolla, mutta vajaan pääsi sisään nostamalla mökin reunalautoja, jolloin siihen syntyi sopiva aukko. Velipoika oli hyvin selvillä tästä suunnitteluvirheestä ja käytti sitä joskus hyväkseen. Kun winchester muutaman viikon jälkeen katosi salaperäisesti majan nurkasta, epäilin häntä. Veli kielsi tietäneensä aseesta mitään; etkö sinä luota minuun? En minä sinulta mitään varastaisi.

Hän näytti vakuuttavalta, melkein viattomalta. – Jospa se oli se vainaja itse joka haki
omansa pois. Pate on nähny sen haamuilevan siellä liiterin kulmilla, oli kuulemma
ovet aukeillu itsestään ja outoja ääniäki se oli kuullu.

Laskin kiväärin tukkiin veistetyt lovet. Muistin jo kaukaa menneisyydestä, että niitä
oli kuusi, pahan luku. Sain nyt lopullisen varmuuden siitä, että veli oli pettänyt luot-
tamuksen. Ei vanha ase mitään merkinnyt, mutta tunsin haikeaa ikävää siitä, että
meidän välillä oli vuosikymmeniä hiertänyt tuo pedon luvun juuri. Se mikä kasvattaa lapsen mielestä aikuisen pettymyksen ja epätäydellisyyden. Jostain syystä hän oli
piilotellut sitä koko elämänsä ajan. Pedon luku oli saanut kolminkertaisen muotonsa
666, siitä oli tullut ihmisen luku. Nyt totuus oli jo myöhässä eikä sillä ollut enää mer-
kitystä, sillä veljeä ei enää ollut.

PIMEINÄ AIKOINA

Miksi pimeinä aikoina kirjoitetaan 
näkymättömällä musteella?
(Neruda) 

Katselinpa taannoin sotilasparaatia. Siinä sitä marssittiin päät kekallaan ja
nenä pystyssä vihollista kohti ja laulettiin agressiivista tappomarssia. Sotilaiden vöihin oli kirjoitettu Gott mit uns, ja vastapuoli oli samasta läsnäolosta yhtä vakuuttunut. Kenttäpappi oli toiminut asiassa välittäjänä. Hänen edeltäjänsä olivat jo vuosien ajan tehneet tuota laupeudentyötä, luvanneet turvaa ja suojelusta nuorille miehille, jotka oli pakotettu marssille puolustamaan valtiaittensa omaisuutta ja etuja. Heille hoettiin sanoja koti, uskonto ja isänmaa, mutta tärkeimmästä asiasta, vallan ja rahan puolesta taistelemisesta oltiin hiljaa. Hyvin usein oli kysymys herrojen sukuriidoista ja naimakaupoista. Koti oli jäänyt oman onnensa varaan, uskontoon oli opetettu suhtautumaan epäluuloisesti. Iisänmaa rajoittui muutamaan aariin tai hehtaariin soista  joutomaata.

Tämä on tietysti pelkistetty ja yksipuolinen kuva asiasta, joka on paljon moni-
syisempi. Euroopassa kristillisellä moraalilla on vahva pohja. Se opettaa, että
kohtele muita ihmisiä niin kuin toivot heidän kohtelevan itseäsi. Älä tapa äläkä
tee huorin. Jos joku lyö sinua, käännä toinenkin poskesi lyötäväksi.

Tietysti kohtelen toista hyvin, jos hän kohtelee minua samoin. Paheksun murhia ja tappamista, mutta katselen mielelläni niitä esittäviä filmejä ja television
uutisia. On niin rauhoittavaa kun tietää asuvansa maassa, jossa terroria ja ro-
tusortoa ei hyväksytä. Asun mielelläni seudulla, josta ääriainekset on likvidoitu
tai ajettu takaisin sinne mistä tulivat. Mitä siihen huorimiseen tulee, niin sehän
on vain tätä nykyaikaa. Täytyy olla mieleltään liberaali ja hyväksyä pienet lipeämiset kaidalta tieltä. Sateenkaaren alla on niin auvoisaa taivaltaa yhdessä ja erikseen mihin mieli milloinkin halajaa.

Mutta elämä on lyhyt ja korjausliikkeille jää liian vähän aikaa. Näin sanoo Lut-
herus: mikäs ihminen on? Respondit: ihminen on vähämielinen ja hullu, us-
que ad annum 40.  Eli neljäänkymmeneen ikävuoteen asti, jonka jälkeen hä-
nelle selväksi käypi, että hän on narrien narri. Mutta silloin on hänen elämän-
sä jo ohitse. (Kallas:Reigin pappi)

ISISIN KIRVEKSISTÄ


Asia on kuin säkki, joka ei 
pysy tyhjänä pystyssä
(Luigi Pirandello)


Minua hermostutti ihan henkilölohtaisesti tuo Isis. Radiossa ja televisiossa oli jo
vuosikaudet kiusattu kuulijoita sössötyksellä, ja sitten keksittiin se Isis. Aivan sii-
nä vatsaa vääntää kun kuulee toimittajan ääntävän hienostuneesti lauseen vesihiisi
sihisi Iisisin hississä. Minua tämä (ilmeisesti ruotsinkielisten) toimittajien alullepane-
ma suomenkielen kehittäminen riepoi kovin. Soitin kielitoimistoon ja kysyin että
miksi? Sieltä joku nuorelta kuulostava tytön ääni valisti minua, että ulkomaalaisten
on vaikea ymmärtää suomalaista ks-taivutusta. No minä siihen, että eivätkö ne uu-
tiset ole kohdistettukin viidelle ja puolelle miljoonalle suomea puhuvalle kuunteli-
jalle sekä niille sadoille tuhansille jotka ovat täältä paenneet median suosimaa luku-
ja kirjoitustaidottomuutta. Miksi meidän omaa kieltä pitäisi muokata muiden ehdoilla?
Uusi sääntö kuulemma koskeekin vain vierasperäisiä sanoja ja nimiä, suomalainen
rahvas pitäköön jäniksensä ja panoksensa, hän minua valisti.

Vaikka siis kielikorva kehoittaisi taivuttamaan että Iiriksen ja Iineksen, niin älä usko.
Oikea taivutus on nykyään Irisin ja Inesin, sekä vielä Iisisinkin. Pitkän vokaalinkin
voi hyvällä omalla tunnolla lyhentää, sillä pitkä äänne kuulostaa niin kovin maatiai-
selta. Sama koskee myös nimen lopussa keikkuvaa hauskaa vokaalia, iitä tai aata.
ne kun ovat niin suomenkielelle ominaisia. Hotel on meillä hotelli ja Paris on Parii-
si.

Sitäkin mieltä kyllä olen, että lauseenjäsennys pitäisi saada takaisin opetusohjelmaan.
Kunnon oppilaan tulee tietää mikä on terminatiivi ja mikä on prolatiivi, potentiaalista
puhumattakaan. Suomenkielen sanat ovat joskus pitkiä, ei siis olisi pahitteeksi har-
joitella niiden parissa sijamuotoja. Mitä kaikkea sisältääkään yksi ainoa sattuva sana:
olemattomuudellansakaan. Joku ulkomaalainen tarvitsee asian ilmaistakseen koko-
naisen lauseen. Ja jos nyt uutta taivutusta halutaan suosia, on syytä erottaa alkupe-
räiset suomalaiset sanat vieraista lainoista. Kun on kysymys käännöskirjasta, puhu-
taan sen painosesta. Jos teos on suomenkielinen ja tekijäkin täkäläinen alkuasukas, puhumme painoksesta. Olkaa toki tarkkoja myös nimen Jeesus kanssa. Meillä voidaan puhua Jeesuksesta (huom. Pitkä vokaali), mutta ulkomailla Jesusista. Ja metsään mennessä nappaat mukaan tietysti kirveksen, mutta jos mukana on joku turisti, puhut hänelle kohteliaasti kirvesistä. Sehän on liettualainen lainasana.

Vaan loppujen lopuksi, ymmärsinköhän minä nyt oikein tämän Suomalaisuuden Liiton uuden taivutusohjeen?

Kuva: narratiivin kirjoittaja Matomäen
Yliopiston promootiossa kesällä 2018.

LEVOTON MIELI

     
Kuinka pitkä matka      
onkaan kauas!

Minulla oli levoton mieli ja siksi päätin lähteä vielä ulos. Ilta oli lämmin ja kaukaa kuului hajanaisia ihmisten puheita. Irrallisia sanoja, myös raitiovaunun kolinaa. Suunnistin kohti sitä valtavaa sorakuoppaa, oikeastaan laaksoa jonka olin päivällä nähnyt ohi kulkiessa. Sen jyrkällä reunalla kasvaa metsikkö, mäntyä ja lehtipuuta. Kuljin hiljaa tummien puunrunkojen lomassa ja kuuntelin. Ääni tuntui tutulta, se kuului menneisyydestä ja siinä oli  Turun aksentti. Näin että lähestyessä tuijotit minua, ja sinun kasvoillesi ilmaantui vähitellen tunnistamisen ilme. Sanoitkin jotain, mutta sanoista en saanut selvää. 

Enkä minä voinut tietää, että se olit varmasti sinä ja ettei meillä tulisi koskaan olemaan mitään yhteistä tässä elämässä, paitsi vain minulla hatarat muistot.

Kuu leyhytteli vihreää varjoa ruohikolla. Olit jo ehättänyt viereeni seisomaan neuvottomana. Olit nyt hiljaa, sillä luulimme että aika ja tietoisuus kuuluvat yhteen. Meitä molempia kiehtoivat Chopinin yösoitot. Ei tässä maisemassa eikä tässä musiikissa mikään  kuulunut muille, eikä tulevaisuus meitä kiinnostanut. Oli helppo sanoa carpe diem, kun hetket karkasivat käsistä eikä niiden määrälle vielä loppua näkynyt. Enkä minä voinut uskoa, että joku jossakin veteli naruista ja sai meidät tanssimaan harhaan. Me availimme virtuaaliovia ja astuimme maailmaan jossa mikään ei ollut, tai oli jatkuvassa jakaantumisen tilassa.  Suurimmat oivallukset ovat äärimmäisen yksinkertaisia. Aika on peili, jonka läpi meidän on kuljettava, niin minä silloin ajattelin viisaasti.

Joskus vuosia myöhemmin käyn katsomassa muinaista soralaaksoa ja muistan tämän hetken. Tuossa oli haapa, jonka edessä sinä seisoit hetken. Muistan tuon valtavan muistojen kaivannon josta on kaiketi nostettu soraa elämän rakennustöiden tarpeisiin. Äänet sieltä ovat nyt kadonneet, ne äänet jotka tunnistaisin entisiksi. Ne ovat siirtyneet portaiden yli luentosaleihin sinne missä minä näin sinut kauan sitten. Ajattelen miten sattuvasti Omar Khaijam on meistä sanonut. ”Kehässä tässä, jossa harhailemme, me loppukohtaa löydä emme. Ei kukaan kerro mistä saavuimme, ei kukaan tiedä kunne kulkenemme”.

Meitä on opetettu tiedostamaan minuus ilman identiteettiä. Että olemassaololla ei ole päämäärää ja menneisyyskin on vailla merkitystä. Muistutin sinua tuosta Omarin kehästä, mutta sinä vain katsoit minun ohitseni ikään kuin et edes näkisi minua. Jo nuorena sinua ahdisti Nietschen maailma, josta skeptikot ovat myrkyttäneet kristillisen moraalin pois.
Eikä meistä ollut yli-ihmisiksi. 

Tänään minä näin sinun kuvasi lehdessä. Se oli muistokirjoitus, vaikka sukunimesi oli jo toinen. Ja vieläkin sinä katsoit kuvasta minun ohitseni, vaikka näen että sinun silmäsi ovat lehtikuvassa vain mustat aukot. 

MENNYT AIKA

Miete:
Kateudesta on vain
kukonaskel pilkkaan.

Siitä on vuosikymmeniä, ehkä jo kolme. Jotakin tuttua tässä metsittyneessä
tiessä vielä oli, vaikka se oli paikoin jo umpeen kasvanut. Vaja häämötti kauempana peltoaukeaman laidalla ja sen edessä lojui ruostunut äes. Lojuiko se
tuossa jo silloin, kun yhdessä kävelimme sen ohi? Vajan ovenpielessä roikkui harmaa riepu, joka tuulenvireesä pyrki liikahtelemaan.

Tuntui ahdistavalta lähestyä vajan ovea. Mieleen palautui kuva nuoruuden ystävästä, koulukaverista jota monet vieroksuivat ja tilaisuuden tullen myös
pilkkasivat. Hän oli tullut muualta ja puhui eri tavalla kuin muut. Hän käytti outoja vaatteita jotka herättivät hilpeyttä. Hän ei puolustautunut koskaan,
otti vain vastaan kaikki loukkaukset joita hänelle syydettiin. Ei niitä aina sa-
nallisesti tarjoiltu, yhtä tehokasta oli porukan ulkopuolelle jättäminen tai ha-
luttomuus puhua hänen kanssaan. Kun hän ilmaantui paikalle, syntyi kyräile-
vä hiljaisuus. Jos tehtiin valintoja vaikkapa yhteiseen peliin, hänet huolittiin
mukaan viimeisenä. Kun matkaan lähtiessä tungettiin autoon, hänet jätettiin
ulos yksin seisomaan keskelle pihaa. Joskus hän sanoi minulle, ettei oikeas-
taan halunnut elää.

Vajan ovi oli jo ammoin irronnut sananoiltaan, jos niissä sellaiset oli joskus
ollut. Sen takana kyti pimeys ja  kesti aikansa ennen kuin silmät siihen tottuivat. Astelin hyvin varovasti lähemmäs.

Minä kuljin paljon hänen kanssaan, koska tunsin hävettävää empatiaa. Olim-
me monesti matkassa vain kahden kesken ja juttelimme meitä kiinnostavista
asioista. Sain selville, että häntä kiehtoivat vanhat löydöt, arkeologia. Ne tar-
josivat pakotien harmaasta arjesta. Ikävistä ja ahdistavista peloista ei kos-
kaan puhuttu ja minusta tuntui, että hän piti minua ystävänään.

Kurkistin varovasti vajan oviaukosta pimeyteen. Katon rajassa oli pääskyn
pesä, kesäinen siritys. Vanhat hirsiseinät rusahtelivat kuumaa kesäpäivää,
ne kantoivat vuosikymmenien yksinäisyyttä, taakkaa jota eivät olleet vielä-
kään oppineet kantamaan. Korviin hiipi hidas, etäinen sävel.Se yritti etsiä
nuottiavaimen Dvorakin Uudesta maailmasta. Tiesin että syyspimeällä siel-
lä oli nähty hahmo, joka liukui yli lattian yläkertaan nousevia portaita kohti.
Sieltä hänet oli myöhemmin löydetty, sikiöasennossa, pusero mytyssä pään
alla.

Hänen jälkeensä jäi hiljaisuus. Kukaan ei puhunut mitään ja hän puuttui nyt
joukosta. Tuskin häntä kukaan muu enää muisti muutaman vuoden kulut-
tua. Vain minä käyn vieläkin joskus katsomassa paikkaa, jossa hän näytti
minulle salaisuuden. Se oli pieni, paperinen taitettu kirjekuorelta näyttävä
jauhekätkö, enkä minä kysynyt mistä hän oli sen saanut ja mihin sitä tar-
vitsi.

Kierrän nykyään vajan oven aina kaukaa, mutta tänään haluan taas muis-
taa häntä.

PAKOMATKA


Miete:
On parempi elää kuin kuolla 
jonkin puolesta

Oltiin kävellen matkalla kohti Tuhnajaa. Nimi oli niin outo, että se jäi heti mieleen. Se oli niin kaukana kauppalasta, etteivät pommikoneet sitä löytä-
neet. Meidän koti oli vaaran rinteellä ja sen lähellä oli saksalaisten ampumarata ja kasarmi. Siitä ne marssivat usein talon oli ja lauloivat hai dii hai daa
hai dahhahhahaa, tai jotain sellaista. Ei siitä selvää saanut. Puhuttiin että niiden pitää kohta lähteä takaisin sinne mistä tulivat, mutta en minä tiennyt
mikä se paikka oli. Iltaisin ja öisin kuunneltiin lentokoneiden raskasta jylyä, kun ne suuntasivat rinteen yli kohti joentakaista kauppalaa. Äiti sanoi että
ne yrittivät pommittaa meidän taloa,mutta avasivat luukut liian myöhään.

- Miksi ne meidän taloa pommittavat? Minä kysyin.
- Siksi että ne luulevat näitä saksalaisten taloiksi, hän vastasi.

Nyt oli lähdetty pommituksia pakoon kauas Tuhnajaan. Isä oli sieltä etsinyt
meille paikan järven rannalla olevasta talosta. Käveltiin soratietä pitkin, mat-
ka tuntui toivottoman pitkältä. Jostakin takaa meitä lähestyi kuorma-auto,
jonka lava oli täynnä vankeja. Niin äiti minulle sanoi ja varoitti sanomasta
niille mitään, kun joku vangeista huusi minulle iloisesti. Hän heitti pienen nyy-
tin joka vieri tielle aivan meidän lähelle. Vangit nauroivat ja heiluttivat käsiään.

- Älä ota sitä, se voi olla myrkytetty, äiti varoitteli kun minä poimin nyytin
tieltä.
 Se oli nippu kosmoskyniä jotka oli sidottu yhteen pienellä langanpätkäl-
lä. Auto etääntyi tienmutkan taakse, mutta minulle jäi sen vangeista iloinen
kuva joka on säilynyt vanhuuteen asti. Eivät he niitä miehiä olleet, joita Go-
gol kuvasi näin: kaulat suorina ja päät ylväästi pystyssä he marssivat, en nyt
muista enempää että mihin. Ehkä vaikka Viipuriin vaihtamaan vanhat paikannimet uusiin.

Ne miehet auton lavalla olivat kaukana kotoaan ja tiellä taaperoiva pikkupoi-
ka herätti heidän mielissään muistikuvan. Voi olla niin, että heidän poikansa
jossakin kaukana olivat eksyksissä  ikuisesti, eivätkä he tarvinneet kyniä kir-
joittaaksen kirjeitä siellä mihin heitä vietiin.

Tuli toinenkin kuorma-auto. Sen kuljettaja oli ruotsalainen, mutta ymmärsi
mihin meidät vei. Järven rannalle, vanhaan maailmaan josta sota oli vielä
parin kuukauden päässä. Niihin aikoihin se oli vielä pitkä aika.