AMPUMARADALLA                                                           LYHYTPROOSAA

                                                     

                                                         Pelko

Ampumarata oli piikkilanka-aidan takana, metsikön reunassa. Siellä oli penkere jonka eteen oli pantu maalitaulut. Minua vähän pelotti, katsoin syrjäsilmällä isää joka oli vaitelias. He olivat kotona riidelleet ja äiti sanoi että isä oli äkkipikainen. Ei hänestä voinut tietää mitä ajatteli ja mitä tunsi. Ehkä hän kääntyy äkkiä ja tähtää vaikka minua. Hänestä oli tullut sellainen sodassa.

Nyt nän, että isä tähtäsi pahvista kyhättyä, pelokasta miehen hahmoa. Hän ei laukaissut vaan laski aseen tukipöydälle ja jäi miettimään. Pahvihahmo oli palauttanut hänen mieleensä jonkin muiston. Ehkä hän muisti miehen, joka ilmestyi uhkaavasti ison kiven takaa, aseella häntä osoittaen. Se oli sense datum, joka pysäytti hetkeksi liikkeen. Isä oli nopea ja tarkka, mies lyyhistyi polvilleen ennen kuin ehti muistaa rakkaitaan. Niitä hänelläkin oli jossain kaukana.

Nämä asiat olen kuullut salaa aikuisilta, kun ne ovat olleet meillä kylässä. Nyt kuusen näreessä istui oksalla yksinäinen korppi. Se pälyili uteliaasti minua, mutta en tiennyt mitä se pohti.

Minä olin tässä ja odotin mitä isä seuraavaksi tekisi. Saattaisin juosta piiloon ison kiven taakse. Siellä lojui paljon tyhjiä hylsyjä, joita ampujat eivät viitsineet kerätä talteen. Minä vain keräsin ja vein ne kotiin. Leikeissä ne olivat sotilaita jotka taistelivat vihollisia vastaan. Kiväärin hylsyistä oli kiva kyhätä tykkejä. Patruunakampaan kiinnitetty hylsy oli tykin piippu, jonka panin rihma-rullan päälle niin, että rulla näytti tykin pyöriltä.

Isä alkoi kokoilla tavaroitaan ruskeaan nahkasalkkuun. Hän pani sinne parabellumin ja trasselitukot, panoslaatikot. Näky tuntui helpottavalta. Hän yritti hyräillä jotakin, mutta tiesin että isällä oli sonnivainaan nuotti. 

-Tulepas nyt niin lähdetään kotiin, hän sanoi minulle. Siellä jo ruoka odottaa. Hänen suupie-lessään näin hienoisen hymyn häiveen ja äkkiä tiesin, että vaara oli ohi ja että olin sen vain kuvitellut.

 Ajattelin, että isä ampuu vain vihollisia.

MIETTEHIÄ:

Ei luulisi, että kananpee on herkullinen ranskalainen ruokalaji.

Ei ole koiraa karvoihin katsominen, arvelivat kirput yksimielisesti.

Ennen pridekulkuetta nähtiin Göbbels useissa lehtiitoimituksissa.

Empaattinen mies juo muiden terveydeksi. Vastalahjakssi hän saa maaksakirroorin.

Asia: 

Panoskampa. Mikä ero on saksalaiseella ja suomalaisella panoskammalla?

Parabellum. Näre. Sense datum.

                                                The raven lord

    

TAKAPIHAN NUKET                                                   

LYHYTPROOSAA    

Nocturno. Akvarelli 2018 

Kirjoituspöydän kulmalle oli joku pannut pienen veistoksen. Se esitti ballerinaa jonka lyhyt mekonhelma heilahti joka kerta kun käänsin lehteä. Minä kun samalla myös luin. Pidin silmällä veistosta ja luin Marquezin kertomusta everstistä joka odotti kirjettä. Pimeys oli jo laskeutunut kaupungin ylle, etäisyydessä syttyilivät lukemttomat valot. Tiesin että pihakorttelin kulmauksessa oli röykkiö romua. Siihen oli kasattu konkurssin tehneen liikkeen poistotavaroita, joukossa vanhoja mallinukkeja. Kävelin päivällä paikan ohi ja kuulin kuinka ne kuiskivat keskenään salaisuuksia. Ette usko miten minua hävettää, yksi nukeista valitti. Heittivät tänne pihalle syrjään ilman vaatteita. Olisivat edes paidan jättäneet päälle. Tässä sitä nyt rinnat paljaina täytyy ohi kulkijoille keikistellä.

Vilkaisin ohi mennen nukkea joka makasi selällään pahvilaatikoiden ja muun roinan päällä, jalat oikoisenaan. Toisesta jalasta oli tippunut piikkikorkoinen kenkä asfaltille. Näky häiritsi minua, koska se jostain syystä palautti mieleen assosiaation nuoruudesta. Olen joskus kokenut tämän tilanteen, ajattelin ja kilistelin avainnippua taskussa. Kiipesin kolme kerrosta yläkertaan ja kaivoin esiin Marquezin everstin. Pöytäveistos teki piruetin ja kuulin kuinka Katia Buniatishvili soitti Chopinin nocturnoa numero 9, c molli. Istahdin pöydän ääreen ja päätin jatkaa kirjoittamista.

Luin nyt, että tapahtui virhe, eikä tallennustietojasi voitu ladata. Odota hetki ja yritä uudelleen. Mikä virhe muka? Kukahan kielinero tuonkin virkkeen on laatinut, minä ajattelin.

Oli niin vaikea aihe. Minua oli päiväkausia kalvanut kysymys olemassaolosta. Olinko minä muka eksistentialisti? Vai olinko sittenkin anakronisti, joka istui väärässä paikassa haikailemassa eilisen perään. Ikkunaruudussa häilähti jotain, ja kun avasin juuri äsken suljetut silmät, näin Marquezin hevosen laukkaavan yli taivaan. Kattojen ja antenniviidakoiden yli, kohti päivän nousua. Sieltä ei mitään hyvää tule koskaan, sanoi äiti aikanaan ja oli oikeassa. Nyt sieltä tuli tuhansittain nuoria miehiä, jotka tapetaan pusikoihin ja teiden varsille.

Aikaa ei oikeastaan ole, kirjoitin koneen muistiin. Se on mielikuva, jonka vastakohta on sense datum. Tämä hetki. Oli yö, ja Katia lakkasi soittamasta. Balettitanssijan piruetti jäi kesken. Minä vain olin olemassa ja miljoonat muut joita vallanhimoiset psykopaatit ajoivat kuolemaan. Ratsu oli ikkunasta kadonnut, ilta jo piirittänyt lehmusten hahmot. Näin tummat linnut rypäinä puiden oksilla. Oli vaikea uskoa todeksi sitä mikä ei liiku. Oli vaikea liikuttaa todellisuutta. (2025)

AJATUKSIA

Kustahan poijaat tähän, naukuu meirän kollikissi krannin portahilla

Ihmiset vaikenevat, koska eivät osaa tai eivät halua ajatella. 

Jenkit olivat kaikki isänmaallisia kun purjehtivat Amerikkaan. 

Kaikki he olivat yksimielisia kun kaksimieliset likvidoitiin.

Teologia antaa heille turvan, jota usko ei pysty antamaan.

 Asia: Garcia Marquez, Kukapa evrstille kirjoittaisi. Wsoy 1970. (Kranni:Etelä-Pohjanmaalla se tarkoittaa naapuria)

  

   YÖN HIUKSET

LYHYTPROOSAA

Yön hiuksille nyrkkiin puristunut         

pieni musta  käsi, Koko yön se painaa sinettejäjään

 kuun nimissä  (jules Renard: Kuvien metsästäjä 1973

Suomennos                                                                                        

                                                                                            

                                                                                                     Vihollinen aikaan: sekavärityö

                                                                                                               T.Yli-Rajala 1979                                                                                              

Heräsin aamuyöstä kolmmelta, vihollisen aikaan. Se on jo kaksi vuosituhatta tiedetty saatanan kellon ajaksi. Selkää särki, vasen käsi oli puutunut. Päässä humisi ja unta pakenevissa silmissä näin hahmon, joka juuri äsken oli käynyt koskeettelemassa minun peittoni kulmaa. Muistin kuinka utelias katse sillä oli, ja kylmä värisytti jäseniä. Herää nyt, minä näytän tien se kuiskasi.

Ja minä heräsin. Laahustin keittiöön kahvin tekoon, sillä yösyöminen alkaa aina nukut-taa, vaikka kahvin pitäisi virkistää. Mietin mihin kuiskaaja, se hahmo oli kadonnut. Olohuoneen ilmassa tuntui vain ohut rikin haju, mikä sai päätä särkemään. Kahvia kulauksen juotuani suljin silmät ja näin jatkoa unelle.

Pitkä jono sotilaita marssi aseet tanassa kylää kohti, ja ihmiset siellä pakenivat heidän tieltään kuka minnekin. Metsään, tien siltarumpujen alle, raunioiden taakse piiloon. Jostakin kaukaa kuului Sostakovitsin toisen valssin ihastuttava sävel. Näin upseereiden juhlatamineissaan tanssittavan pakolaisia, naisia joiden silmissä eli pelko. Muuta elävää heissä ei ollutkaan. Näin myös lapsia jotka pyörivät tanssijoiden ja kiväärimiesten jaloissa.

Seinäkello kuului lyövän kolmea, pimeys hiipi ikkunan takana. Nyrkkiin puristunut karvainen, musta käsi kuristi minua. De profundis clamo ad te, Domine.  Kylmä yö oli maalannut jääsinettejä kamarin ikkunaruutuihin. Toinen valssi alkoi hidastua ja häipyi hiljaa korvista. Katsoin vaistomaaisesti ranneekelloa, mutta en nähnyt viisareita. Muistin taas sen Nietschen ihmettelyn, mihin aika on paennut. (2025)

Aatoksia:

Ryhmäpäätös on jatulintarha. Siitä ei ole ulospääsyä

Jos pää on täynnä ideologiaa, voi vain kypärä suojella sitä ajatuksilta

Jos käännyt vasemmalle, jääkö oikea entiselle paikalleen?

Jos sielunvihollinen kutsuu sinut päivälliselle, muista ottaa mukaasi haarukka

ASIA: Sostakovits. Toinen valssi ("Venäläinen valssi") JulesvRenard.

         

OJAN POHJALLA

lYHYTPROOSAA

                                      

                                                                Sammon ryöstö.          

Oja ei ollut tarpeeksi syvä. Ryömin sen pohjalla ja kastelin polvet sekä housun lahvit. Koska minua vähän pelotti, niin kertasin mielessäni kertotaulua. Yhdeksän kertaa  yhdeksän on kuusikymmentäkuusiko? Vähän kauempaa kuului koirien haukku ja joku huusi, että se on mennyt täältä piikkilanka-aidan ali. Lähtään heti perään niin saadaan se kiinni ja pannan kuuntelemaan kunnon musaa. Viedään se väkisin Ruisrokkiin.-

Kurotin päätä vähän ojan reunan yli. Siellä ne tosiaankin lähtivät ravaamaan pitkin pellonlaitaa. Se naapuri, jonka kanssa en tule toimeen, heilutti juostessaan paksua astaloa. Se oli taas kuunnellut uutisia, joissa kerrtottiin ilmaston muutoksesta. Tieto sai hänet aina kiukkuiseksi. Viha kohdistui minuun ja perheeseen joka oli viaton. Ennen näitä tapahtumia olin onneksi patistanut vaimon ja lapset maakellariin piiloon, jonka kannen päälle asetin jakkaran. Takavarikoin heiltä kännykät ja tabletit ja neuvoin olemaan hiljaa. Jos joku kysyy että miksi, niin sanokaa ettei se kuulu heille.

Jatkoin taas kesken jäänyttä kertotautua ja huomasin, että vainoojat olivat kaikonneet baarin ovesta oluelle. Siellä heitä palveli se paksu kaunotar joka oli kammannut tukkansa tiukalle ja sitonut niskaan ruman nutturan. Hän luuli olevansa artisti. Minä kerran valitin siitä, että baarissa oli äänisaastetta ja radio huuti liian täysillä. Eikä riitä että kuullaan uutiset, on pakko alistua jonkun valitsemaan kakofoniaan. Mikä lie vapaamielinen sekin akka.

Nousin nyt ojasta ja puistelin moskat housuista maahan. Tiukka tilanne oli saanut vatsan sekaisin, oli pakko lähteä etsimään vessaa. Se oli tuon samaisen kapakan oven takana. Hiivin paikalle ja tarkistin, ettei asiointi ole maksullinen. Ei ollut, ovella oli vain kyltti we speak only english here. Minä siitä viis veisaan, ajattelin ja kertasin vielä vähän kertotaulua. Vessan kopperossa heitin reippaasti vettä ihan kansainväliseen tapaan ja lauloin Oi kallis kotimaa, Suomi sulo pohjolaa, ei löydy maata sen armaanpaa.

Mietin siinä sepalusta sulkiessa, että maailma oli menossa väärään suuntaan. Tästä lähtien minä en suostu kuuntelemaan uutisten yhteyteen ujutettua pakkomusiikkia enkä osta ikinä merkkivaatteita. Syön vain rössypottuja ja mustaa makkaraa ja juon raikasta kylmää kevytmaitoa. Kaiken kaikkiaan haistatan närhen munat niin sanotulle kansainvälisyydelle.

Seisoin pihalla ja katselin nyt takaa-ajajia, jotka purkautuivat ulos baarin ovesta. Kaikki olivat oluthumalassa ja naapurikin pudotti astalon maahan heti minut nähsessään. Säikähti raukka niin. Tevehdin miestä kohteliaasti ja kysäisin Kuis hurisee. Hän ei vastannut, koska oli jo unohtanut mitä oli tekemässä. Ei mitään, niin kuin tapana on meillä päin sanoa. (2025)

Odotamme nyt milloin Suomen unelma voittaa Venäjän järjestämät vaalit.

Oikea ja vasen silmä luovat harhakuvan syvyydestä. Pinnallisuus syntyy vain yhdellä silmällä. Ummista molemmat silmät, niin näet totuuden.

Olen anakronisti, jota aika ajaa takaa saamatta koskaan kliinni.

Kaikki he olivat yksimielisiä kun kaksimieliset likvidoitiin.

ASIA: Sammon ryöstö: mollisävellajin muistoksi. Kansainvälisyys. Rokkifestivaalit. 

 

RAVINTOLA  EINES

Lyhytproosaa

                                                                

                                                                                             Händel : Passagalia, Zhanna 

                                                                                             Kovaleva

Talossa oli kolme kerrosta, se oli kivitalo. Joku oli sanonut että siinä oli ollut toimintansa lopettanut liikeyritys. Meille lapsille se oli kolkko ja kummitusmainen rakennus, jonka melkein tyhjissä tiloissa asui vain muutamia ihmisiä. Perheitä sen pieniin, lokeromaisiin tiloihin ei mahtunut. Oli pitkiä käytäviä ja niiden varrella ovirivejä, tyhjiä ja lukit tuja koppeja. Yhdestä huoneesta minä löysin korkean puukaapin, johon oli sullottu vanhoja lehtiä. Selasin niitä joutessani ja löysin Hakkapeliitan sivuilta Nuijasodan.

Mitä minä silloin ajattelin ja tunsin, en enää muista. Vaan nyt kun vanhana asiaa muistelen, luulen että kysymys oli silloinkin rajojen tarkistukseen liittyvästä operaatiosta.

Mihin lehdet myöhemmin jouituivat, en tiedä. Paperikeräyksiä ei siihen aikaan tainnut olla. Luulen että minä vähän myöhemmin lähdin niiltä sijoilta satamaan ja sille pitkälle laiturille. Vasaan tuli laiha musta mies, joka hymyili leveästi ja tarjosi minul-le, yhdeksän vuotiaalle tupakkaa. Camel taisi olla sen merkki. Äiti sanoi sitten kotona, ettei ulkomaalaislta saa otta mitään vastaan koska he ovat vieraita eikä niistä koskaan tiedä mitä aikovat. Aina ne ovat jotakin vailla.

Veli onki pieniä kaloja laiturin rakosista. Hän sanoi, että lähään tästä kaljalle rantaravintolaan. Sinne mentiin ja veli haki meille lasit tummaa, hyvältä maistuvaa limonadia. Siellä ravintolassa oli myös Ritva. Hän oli sen myyjänaisen tyttö, minun ikäiseni. Kerran hietakentällä kiusattiin muurahaisia ja hänellä oli vanha peitto jonka päällä maattiin auringossa. Ritva makasi selällään ja katseli pilviä. Kuule, mennään peiton alle niin sun veli ei näe meitä. Ja me sinne ryömittiin. En tiedä mistä se johtui, että makoilu aivan hänen vieresssän tuntui mukavalta. Ja sitten minä pussasin häntä.

Seuraavana päivänä satoi. Rantahietikko oli autio, vain lokit kaartelivat sen yli. Äidiltä kuulin, että Ritvan perhe muuttaa pois,kun sen isä oli saanut työpaikan joltakin tehtaalta. Olo tuntui yksinäiseltä, koska kaikki muutkin olivat kesän mittaan kadoneet. He tulisivat kyllä takaisin syksyllä, mutta Ritva ei enää koskaan.

Kun silloin jo, kun maailmamme loit, minulle moiset tavat kaavioit. Niin millä oikeudella helvettiin minut, ja kaltaiseni heittää voit, kysyi Petrarca. Ritvasta tuli outo pakkomielle, joka palasi alituisesti muistiin.

Aika lepatti karkuun enkä saanut otetta sen helmasta. Vuosikymmeniä myöhemmin palasin laiturille ja hietarannalle. Lokit kaartelivat vieläkin taivaalla, eivät ne olleet kadonneet metsänrajan taa. Tunnistin paikan jossa olin kauan sitten maannut päi väpeiton päällä kiusaamassa muurahaisia. Rannassa oli vieläkin se ravintola,jossa veljen kanssa käytiin limonadia latkimassa. Nyt kun menin taas tuohon tuttuun kapakkaan, siellä tarjoili ihan saman näköinen nainen kuin ennenkin. Ei se voinut Ritvan äiti olla, se oli Ritva. Tytön kasvot olivat aikuisen kasvot ja kätensä ryppyiset. Vain katseessa oli jotain tuttua. Jostain syystä hän tunsi minut heti.

- Vieläkö sinä olet täällä, kysyin hölmösti. Tiesin että hän esiintyi joskus kauan sitten musiikkiohjelmassa. Soitti pianoa. Miksi hän oli palannut tänne?

Hän katsoi minua nyt tarkkaan ja hymyili vähän. – Täällähän minä olen aina ollut, etkö muista? Minä jäin sinne peiton alle, ja usko pois, moni on siellä käynyt sinun jälkeesi.

Kun nyt oikein tarkoin näin hänen kasvonsa, löysin niistä ikääntymisen merkit ja tyhjän katseen.Ritva katosi hitaasti kauas smenneeseen, eikä häntä enää ollut. Minä otin lasin ja kävelin takaisin paikalle, jossa olin istunut kuusi vuosikymmentä sitten. (2024)

Miettehiä: 

Elämä on kuin Sostakovitsin toinen valssi. Ensimmäistä en muista, ja kolmannen äänentoistossa on vikaa

Elämä on vakava kokemus, jos siinä ei ole sijaa naurulle eikä itkulle¨

Mikä takaa, ettei tekoäly valehtele meille

Parasta on, että diplomaatti pysyy ulkomailla

Asia:  Rudenin talo, Ykspihlaja. Zhanna Kovaleva. (youtube)

              

MUISTIN PALIKOITA

Lyhytproosaa

                                                         Marleena. Informalismia, kuva

                                                                    Marleena Luukkosen näyttelystä                                                 

Valokuvat ovat muistin palikoita. Niistä koostuu menneisyyden pyramidi, jonka sisään on haudattu pakkomielle. Se on muumio joka luulee liikaa itsestään, jonka sisälmykset on säilötty muovipurkkiin. Sen kyljessä lukee päänsärkyyn, latinan kielellä. Valokuvia katsel-lessa saatan kuulla vanhoja säveliä vuosien takaa, sellaisia kuin Dona Dona Dona. Ja näenhän minä lopulta tuon Donankin. Hän oli yhdeksätoista vuotias ja viihtyi minun mat-kassani minne kuljinkin, paljon ennen kuin minusta tuli farao. Donalla oli vihreä mini-hame, kadeksän sentin piikkikorot ja hän olimeikannut silmänsä egyptiläiseen tapaan. Dona oli korkoinenn vähän minua pidempi ja puhui kielellä jonka olen unohtanut. Joku sanoi, että se oli nuorison slangia, mutta oli mitä oli, minua se siihen aikaan ihastutti. Joskus siinä oli turkulainen aksentti, toisinaan Kokkolan ruotsin.

Minun aksenttini on nyt vanhan äijän. Kiihtyessä se pyrkii vinkumaan. Tieto siitä rasittaa ja saa äkeäksi. Minkä sille voi että ikä alkaa painaa ja kuuluu puheessa; että sanat unohtuvat ja lauseet katkeilevat kesken puheen. Valokuvat kokoan taas pyramidiksi ja päätän karsia niistä kaikki mitättömät muistot. Niitä on kuitennkin vaikea löytää. Huo-maan, että kaikki muistotovat tärkeitä, niistä rakentuu koko elämä. Ja opettavaistakin valokuvien katselu on, sillä ne muistuttavat jokaisesta lyhyestä hetkestä Siitäkin, kun seisoin puun runkoa vasten nojaten Dona kainalossa ja joku otti meistä valokuvan, mus-tavalkoisen. Himmeän ja harmaan. Sellainen oli myös Donan hymy joka on lentänyt kauas pois.

Kasa valokuvia säilyy, yhtäkään en halua heittää roskiin. Niistä rakentuu nuoruuden  elämä, joka on yhtä turha kuin tuo kasa. Siihen kasaan mahtuvat pettymykset ja vastoin-käymiset, se on hutera eiikä siitä voi koota näyttävää korttitaloa. Joku voi puhaltaa sen hetkessä kumoon ja sanoa, että se on virtuaalitodellisuus jolta voi ja jolta pitää piiloutua. Sanoa, että minulta puuttuu suuntavaisto jonka avulla voin jatkaa matkaa ilman päämää-rää.

Hän on jo vuosia ollut laulaja, artisti joka on kiertänyt maata pitkin poikin. Eikä hän enää näe minua, ei edes yritä laulaa.

Joku  on neuvonut, että valokuvia ei tarvitse koota ja pinota pyramidiksi. Ne pitää indeksoida ja syöttää tietokoneen kovalevyn kitaan. Siellä ne sulavat puuroksi josta ei yksityiskohtia enää erota.  (2025)

AILAHDUKSIA:

Nyt kun pysähdyt tähän, älä luule että maailma pyörii vastasuuntaan. 

Olen kulkenut ennenkin tätä tietä. Kaikki muistot seuraavat nyt minua.

Naisnäkökulma? Ehkä vika onkin juuri siinä kulmassa.

Asia: Abstrakti taide. Informalismi. Impressionismi.

Sieppasin kuvan tietokoneen näytöltä. En osaa etsiä tarkkoja lähdetietoja, mutta ehkäpä asia hoituu niin kuin kuvan alla seisoskelee. Anteeksi Marleena! Kuva on kerrassaan komea impressionistinen kuvaus hetkesstä elämässä.

 

 

ILTA PIIRTÄÄ VARJON

Lyhytproosaa

Olli Joki: Paluu kotiin. öljyvärityö 2010.

Työpöydällä palaa punakuuppainen lamppu, jonka valo lentää suoraan erään ta-lon ikkunaan. Siellä kaukana verho raottuu ja silmpari näkee tuon valon. Meidän välissämme on kilometri syksyistä tummaksi kynnettyä peltoa. Sälekaihdin sulje-taan ja pimeyteen jää vain viidensadan watin pihavalo valaisemaan puistoa.

Avaan kirjan ja yritän keskittyä. Tarina kertoo pikku pojasta, joka joutuu eroon perheestään. Siinä elettään toisen maailmansodan Puolassa. Seuraan myötätunnolla pojan kokemuksia ihmisten parissa. Häntä hyljeksitään ja häneltä kiellettään kaikki tarpeellinen mitä tarvitaan pimeässä talviyössä. Lukeminen on vaikeaa, sillä kirja on englanninkielinen, Kosinskyn Painted bird, Kirjava lintu.

Pojan rikos oli olla juutalainen.

En enää muista tarkoin miten pojan lopulta kävi. Kirjavan linnun jälkeen luin paljon muutakin, koska ihminen ongelmineen kiinnosti minua. Olin seitsemän-toista ja pelehdin vaikeuksissa, joita arkipäivä satoi harteille. Lukeminen antoi lohtua, monilla muillakin meni huonosti. Etsin pakopaikkaa kirjoista, yritin opis-kella omin päin ranskaa ja luin kaiken mitä siihen aikaan tiedettiin aurinkokun-nasta ja paleontologiasta. Koulukirjat eivät kiinnostaneet, ne esittivät asiat pitkä-veteisesti. Tuntui että opettajat arvostivat enemmän ulkolukua kuin omia sanoja, ja niitähän oli minusta vaikea saada irti.

Matematiikka oli minun käsityksissäni turhauttavaa numeroilla leikkimistä. Algeb-ran kirjakin oli hukassa koko lukukauden. Kaikis ta viheliäisistä oppiaineista eng-lanti kiinnosti, koska luin Lifeä ja Picture Postia. Seurasin arkeologista sarjaa sume rilaisesta kulttuurista ja keräsin suuren sanavaraston tarpeettomia sanoja. Opinnot huipentuivatkin sitten keväällä improbaturiin ja syksyllä melkein laudaturiiin. Silloin ei ällän ja cum lauden välimuotoja käytetty. Minulta löytyi yksi iso virhe.

Kun nyt, hyvin jo vanhana katselen muistoissa tuota nuoruuden ikkunaa, valtaa haikea masennus mielen. Onko kaikki mitä elämän varrella on tapahtunut yhtä turhaa kuin nuoruuden haaveet. Kaikki on kuin ennenkin on ollut, päivät toistuvat samanlaisina. Harmaus edeltää valon syntyä, tasainen hämärä. Se on kuin muisto, tai pelon varjo. Talvi tuoksuu lunta ja männyn pihkaa, hiljaisuutta.Varpusella on oljenkorsi nokassa, ja maa huokaa, on raskas.

Varpuset ovat kadonneet, enää niden tirskutusta ei kuusiaidasta voi kuulla. 

Mietin miten yksinäisyys on vallannut päivät ja kuinka hetket haihtuvat kuin varpuset ilmaan, ja minulle sanotaan carpe diem. Olen neuvotton. Miten saisin otteen ohi kiitävästä hetkestä, joka kihisee toiveita ja pettymyksiä. Mihin aika on paennut, kysyi Friedrich Nietschekin. (2025)

Miettehiä

Yksi lensi yli sorsanpesän. Loput ammuttiin.

Väärillä säärillä ei pääse esittämään balettia Joutsenlammella.

Yksinkertaisuus on vaikeinta. Se koostuu mielikuvista, joita yksinäisyys pyrkii monistamaan. Et elä yksin.

Uudissanat ilmaisevat rakkautta äidinkieleen. Valitettavasti ne  ovat kaikki nykyään englantia.

Petomainen. Siis maallinen peto. Taivaalliset pedot piileksivät usein hurskaiden kansien välissä.

Asia: Kosinsky, Painted bird Bantam Book 1973 USA.