Päivän miete:

Byrokraatti saa taide-elämyksen pykälistä


Joku varoitteli, että blogeja on paljon eikä niillä välttämätä tavoita lukijoita. Kunhan selailevat niin
kuin mainoksia selataan ja unohdetaan saman tien. Minä luotan painavaan sanottavaan ja sitä olen
tallettanut pöytälaatikkoon useita kiloja. Painavaa siitä huolimatta, että enimmäkseen kysymys on
unista. Eivät nekään aina keveitä ole. Lapsuuden ja nuoruuden muistot kuplivat unissa esiin ja saavat outoja muotoja. Vaan kyllä arkirealismikin voi tarjota yllättävän rikkaita elämyksiä. Kerron tässä yhden sellaisen viime elokuulta, jolloin vietimme kirjallisen piirimme päättäjäisiä. Minä luin siellä runon.
Venetsialaisia vietettiin nuoruudessani Pohjanlahden rannikkokaupungeissa. Olkoon tämä nyt preludi, mutta älkää luulko, että jatkossa seuraa helpompaa.


VENETSIALAISET

                  Sankarit Kappadokian kaikin
                  samosit Filisteliaan

Veera lähti jo varhain Helsinkiin ja niinpä minut valtasi oitis vapaudentunne, eräänlainen ahaa-elämys. Vain hetken ehdin istua toimettomana tuolilla television edessä, kun mielen jo täyttivät lukuisat kiinnostavat aktiviteetit. Varsinkin ne, joista Veera minua aina varoittelee.
       Siitä paikasta nousin jalkeille ja soitin Arskalle, joka lupasi tuoda rummut tullessaan. Pate oli löytänyt jostain hemaisevan lauluartistin, jolla oli viehättävä irokeesikampaus ja lautasen kokoiset korvakilluttimet. He kaikin säntäsivät nyt meille kuin filistelialaiset Kappadokiaan, ja yhdessä me kertailimme vanhoja, muistorikkaita biisejä. Minä lausuin jopa uusimman runoni ja
luin otteita omista muistiinpanoistani. Lauloimme Esterin (edellä mainittu artisti) kanssa dueton, joka päättyi mestarilliseen yliäänisopraanoon. Arska vispasi rumpuja hillittyyn tapaansa ja herätti paikalle kertyneessä väessä kiitollista mielialaa. Väkeä tuntui lappavan lisää televisiosta, joka oli unohtunut auki säätiedotuksen jälkeen. Ilokseni huomasin, että myös Mette oli paikalla ja
niinpä kumarsin syvään kysyen äänekkäästi: saanko luvan? Minä sain, ja niin me lähdimme sulavasti liikehtimään kohti kirjahyllyä. Päätin näyttää hänelle  taitojani ja vaihdoimmekin nyt lampadaan. Yksi askel vasempaan, toinen oikeaan ja jokunen myös taaksepäin, siinä koko niksi. Lampada on siitä hauska tanssi, että  siinä pieni nipistelykin sallitaan, pois turha tiukkapipoisuus. Ilon ollessa ylimmillään soi ovikello ja asialla oli kolme tiukkailmeistä rouvashenkilöä. He valittivat yö-
häiriöstä. Hämmästyttävää kuinka aika olikin kiitänyt! Oli todella jo yö. Johdatimme rouvat vaatekomeroon, jonka avain pantiin Esterin rintaliiveihin.
       Keskiviikkona, ammulla varhain kun sää oli parhain, saapui Veera Helsingistä. Hän antoi katseensa kiertää asunnossa ja näytti mykistyneeltä. – Mitä herran tähären täällä on tapahtunut? Minähän käskin siivota paikat ja imuroida! Mitä sinä olet tehnyt? Ja mikä tuokin on, hän kysyi ja nosti
lattialta opettajarunoilija Iines Nuuppion pikkuhousut.Hän oli unohtanut ne siihen, koska ei päässyt
kumartumaan.
       Meillä oli täällä kirjalliset kesäkauden päättäjäiset, perustelin Veeralle näitä hämmennyksen kohteita.  – Kyllähän sinä tiedät, sellaiset venetsialaiset.
Veeralla oli nyt harja kädessä ja hän näytti päättäväiseltä. Vielä minä sinulle kesäkauden päättäjäiset ja venetsialaiset näytän, hän huusi niin että krannin kissakin luikahti kauhuissaan tuuletusluukusta talon alle. Teki minunkin mieli, mutta kun en mahtunut.

Koulupäivän jälkeen teki mieli etsiä hiljaisuutta. Sitä löytyi vanhasta vajasta ja läheisen kumpareen päällä kasvavan haavan oksilta. Aikuisena, työstä palattua ihmettelin usein Nerudan kysymystä: miksi torstai ei päätä tulla perjantain jälkeen. Se oli käsittämätön ja pelottava aavistus.


VAJA


Katon rajassa, pääskyn pesä, salainen siritys. Vanhojen hirsiseinien rasahtelu kuumana kesäpäivänä. Vuosikymmenien yksinäisyys, taakka jota sei ei ole oppinut kantamaan. Korviin hiipii hidas etäinen sävel, joka yrittää varastaa nuottiavaimen Dvosakin Uudesta maailmasta. Syypimeällä siellä on nähty hahmo, joka liukuu maalattian yli kohti yläkertaan nousevia rappusia. Siellä ylisillä on minun kätköni, lady Chatterlayn rakastaja. Luen sitä usein ulkona suuren haavan oksalla ja ihmettelen mikä tuossa kirjassa niin ihmeellistä on. Minä en tunne luokkarajoja, vain oman nimeni, joka viittaa niiden tuntemiseen. Mutta en halua valehdella ja siksi viihdyn mielelläni myös vajan hämärissä. Kuuntelen ja mietin, useimmiten vain lyhyet minuutit, ja sitten palaan kuumaan kesäpäivään. Tiedän, että jonain päivänä alkaa hämärtää ja valo sataa maahan lumena joka sulaa pois vasta ensi kesänä.