Päivän miete:

 

Vieras mies tuli taloon heti kun viisas lähti sieltä pois

 

 

 

 

PEILIKUVA                                                      

 

 

 

Ulkona jo hämärsi. Ikkunassa näin puiden latvat jotka saivat hitaasti valkoisen lumihupun. Monta kerrosta alempana kadulla oli autojono pysähtynyt liikennevaloihin. Istuin tuolilla joka on kulkenut kaikissa muutoissa mukana ja on vieläkin se sama, jolla istuin joskus vuosikymmeniä sitten katsomassa peilikuvaa. Soi Bachin Brandeburgilainen, oli syksy ja elämä oli luistamassa käsistä.
Peilistä minua tuijottivat pienen pojan kasvot. Hän oli laiha ja ruskeasilmäinen, näytti vähän pelokkaalta.
      -Et kai sinä minua pelkää, kysyin pojalta joka hätkähti.  – Minähän tässä olen, etkö enää tunne? Vaikka kyllähän minä tiedän ettet sinä voi minua muistaa, mutta minä muistan sinut.
Ei minua tarvitse pelätä.
      Pojan takana näin tutun seinätapetin, jossa oli suuria vaaleanpunaisia kukkia joita isä liisteröi uuden asunnon seinälle. Poika istui paikalla josta minäkin usein katselin peiliin ja mietin asioita. Punaruskean kukkamaljakon näin myös, sen joka unohtui kauan sitten Rovaniemen kodin seinälle kun oli pakko lähteä. Poika hievahti vähän ja katsoi varovaisesti kohti. En minä sinua, mutta pimeää minä pelkään. Ja yksinolemista, hän sanoi.
Peilin pinta väreili ja minä lähestyin häntä hopeanväristen kehysten läpi ja istuin hänen viereensä. Katselimme hetken toisiamme, mutta tuntui kuin hän olisi enemmän ajatellut kuin nähnyt minua.  – Millä luokalla sinä nyt olet, kysyin pojalta. 
               -Kolmannella, hän sanoi. Minä katsoin peiliin ja näin sinut, ihmettelin kuinka vanhalta sinä näytät. Asutko sinä siellä? Miten siellä voi elää?
-Minä olen elänyt siellä jo vuosikymmeniä ja tuntuu kuin valuisin vähitellen yhä
alemmas. Tulin sieltä nyt siksi että halusin muistella sinua.
  Poika unohti peilin ja työnsi pari kirjaa reppuun. Lattialla, nojatuolin takana näin tyhjistä panoslaatikoista rakennetun kaupungin. Tulitikku- ja hammastahnalaatikoista oli tehty kaduille autoja, rihmarullista ja kiväärin hylsyistä tykkejä.
Oletko sinä lähdössä kouluun, kysyin häneltä ja vilkaisin kelloa. Se näytti kymmentä yli kahdeksaa aamulla. Äiti kuului askartelevan keittiössä, josta kuului astioiden kalinaa. Ovesta hän vilkaisi poikaa, joka heilautti lähtiäisiksi kättään ja astui  ulos raikkaaseen syysilmaan.  – Tule sitten sen mutkan kautta takasin ettet lähe metsään hortoilemaan, äiti huikkasi vielä perään. Lähdimme astelemaan soratietä pitkin kohti satamaa.
      -Minä tulen mukaan, sanoin hänelle. – Vielä tämän kerran, koska minusta tuntuu ettei me ehkä enää nähdä tämän jälkeen.
      Poika katsoi uteliaana.
     - Mihin sinä aiot mennä?
Minä menen takaisin sille paikalle missä sinä minut olet nähnyt.  Se on minun
paikkani nykyisin, se on vain muistelemista varten.
      -Mitä sinä muistelet, poika  kysyi. Hän näytti hämmentyneeltä, aivan kuin olisi ihmetellyt mikä tässä arjessa on muistelemisen arvoista.
     Kuljimme yhdessä soratietä, joka tuntui aina vain tutummalta mutta samalla myös vieraalta. Kesällä sen kaltailla kasvoivat puna-ailakit ja horsmat, nyt vain keltaisia syysmaitikoita  ja niiden valkoisia hahtuvia. Tuossa oli se paikka, josta kerran löytyi iso kasa nyljettyjä minkin raatoja tai mitä lienevät olleet.
Muistatko sinä ne, utelin pojalta joka käveli aivan sen paikan kohdalle ja ikään
kuin etsi niitä hänkin muistoistaan.
      -Me sörkittiin niitä kepillä ja heitettiin ohiajavien autojen lavoille. Kyllä niillä oli satamassa sitten ihmettelemistä!
      Kakaravaaran kohdalla ohitimme sen paikan, jossa höyrysi suuri pata joskus keväällä kun kommarit valmistautuivat vappumarssiin. Pihalla käveli nyt arvokkaasti mustavalkoinen kissa. Kävelimme rinteen ohi ja sitten vielä puoli kilometriä. Matkan varrella oli jo useita taloja, myös se vanha ja rapistunut piparkakkutalo jossa asui Eira. Se on sankan pensasaidan takana ja äärimmäisen salaperäinen.
      Vieläkö sinä olet ihastunut siihen Eiraan, kysyin pojalta joka meni hämilleen. Hän vaihtoi aihetta ja alkoi puhua laivasta, joka oli tullut eilen satamaan. Siellä oli mustia merimiehiä jotka polttivat Camel-nimistä tupakkaa.
       Saavuimme koulun portille. Se ei ollut muuttunut mitenkään ja sen pihamaakin näytti tutulta. Meidän oli nyt aika erota. Kello soi ja oppilaat asettuivat jonoihin, jotka yksi kerrallaan saivat valua koulun uumeniin. Siellä odotti saarnapaikka, jonka pylväisiin oli maalattu outoja koristekuvioita. Suoria pystyviivoja sekä joonialaisia kiemuroita. Tiedän, että poikaa ahdisti ulkoläksy jota hän ei ollut viitsinyt opetella. Hän oli leikkinyt kissan kanssa ja kuunnellut kauempaa ampumaradalta kantautuvaa aseiden pauketta. Laivan sumusireeni töräytti kaksi kertaa ja johtaja-opettaja astui katederille. Ennen kuin he aloittivat aamuvirren, minä näin vielä pojan laihan hahmon muiden joukossa. Jäät nyt tänne, minä ajattelin. Joskus vuosien kuluttua tulet tuosta ovesta takaisin ja etsit peilin. Katsot siihen, mutta näet vain oman kuvasi ja palan kukkatapettia. Hämmästelet väsyneitä silmiäsi ja ryppyjä niiden ympärillä. Huomaat että sinä itse olet jo peilikuva. Sinun ajatuksesi lepattavat lentoon ja katoavat lopulta pimeään yöhön.