maanantai 17. huhtikuuta 2017



Päivän miete:  fraasit ovat niitä varten jotka eivät osaa ajatella.










Kafka sanoi, että vain käsityksemme ajasta antaa meille mahdollisuuden puhua viimeisestä
tuomiosta, vaikka kysymyksessä onkin  sotaoikeus. Minä olen oppinut elämältä, että käräjiä
käydään useimmiten omien korvien välissä ilman oikeutta.



ASIALLA

Todellisuus väreilee tarinassa kuin ilma
liekin ylpuolella. Kuvaa tuo väreily, niin
saat todenmukaisen tarinan todellisuudesta.

Mirja avasi oven ja katsoi kysyvästi. Meidän välillemme kasvoi vaaksan mittainen valokuilu aina sitä mukaa kuin ovi hitaasti aukeni. Ja hiljaisuus, jonka päässä riippui useita kysymysmerkkejä.  Hänellä oli nyt musta tukka. Mutta sivulta päin, oliko hän yhtä hyvän näköinen ja tuttu kuin ennenkin? Mirja katsoi jonnekin syrjään, huoneiston pimeisiin onkaloihin. Kuulosti siltä, että hän oli säilyttänyt kiinnostuksensa musiikkiin. Jostakin käytävien päästä kantautui eksoottinen huohotus ja uhittelevia urahduksia. Se oli Kirite Kanawan maorikuoro.
Muistin, että hänen silmänsäkin olivat mustat. Seisoimme hetken tarkastelemassa toisiamme. Enää ei ollut vähääkään epäilystä siitä, etteikö hän tiennyt miksi olin taas tullut. Ehkä hän oli odottanut, että ilmaantuisin joskus yöllä niin kuin ennen, nuoruudessa. Että minulla olisi mukana firman papereita ja että kertoisin mielelläni matkan vaiheista.
Nyt kun taas näin hänet, ihmettelin mikä sai minut vierailemaan vieläkin hänen luonaan. Eihän meillä ollut mitään yhteistä, ei edes ajatuksia. Vain pakkomielle joka ei jättänyt rauhaan. Hän oli kuihtunut ja kuivettunut, kasvot jo ryppyiset ja äänikin oli vanha. Kun ovi vihdoin aukesi kokonaan, varmistuin ensivaikutelmasta. Hänen sivuprofiilistaan,  sillä eihän  se ollut hyvän näköinen vaan kyllästyneen vanha. Ilmeestä näin, ettei hän tiennyt misssä eli tai kuka minä olin. – Etkö sinä enää muista minua, kysyin häneltä. Mirja ei vastannut vaan avasi kuitenkin oven ja näytti epäluuloiselta.
Kyllä minä muistan, mutta aikaisemmin en koskaan huomannut sinua, hän tunnusti  ja lähti opastamaan minua syvemmälle talon käytäviin, joiden varsilla oli lukemattomia viralliselta näyttäviä ovia. – Sinä et ole täällä koskaan käynytkään, Mirja selitti kuin itselleen. – Mutta jos sinä etsit minun lapsuudenkotiani, niin tämä kierros on turha.
 -Ei minua se kiinnosta, vakuutin Mirjalle joka oli istahtanut peilin ääreen ikkunasta hohtavan valon alle.Hän suki siinä nyt hiuksiaan hermostuneesti ja vähän hämillään, koska ei ollut selvillä asiasta. Hänen mielessään pyöri lukuisia vaihtoehtoja jotka hämmensivät mieltä.
Haluaisitko sinä vielä yöpyä täällä minun kanssani, hän kysyi ja näytti nyt melkein
ujolta. Hiukset oli kammattu polkkatukan malliin ja jostakin hän oli laatikon pohjalta kaivanut esiin raskaat korvakorut. Ne näyttivät irvokkailta minun silmissäni, ja nyt hän pani vielä tupakaksi. Tämä kaikki hämmensi minun mieltäni, sillä en ollut valmistautunut mihinkään. Halusin vain tietää ja nähdä, en kosketella epätodellista. Minä vain seisoin siinä hänen edessään enkä osannut puhua tai liikkua, niin pettynyt olin. Voimaton hänkin oli, ja siinä hänen kasvojaan tuijottaessa näin kyynelen joka tihkui silmäkulmasta ja lähti valumaan poskelle. Halusin vain tietää missä sinä olet ollut näin kauan, minä yritin selitellä. Se tulee usein mieleen näin iltaisin eikä anna rauhaa. Eikä se lopulta muuta ole kuin uteliaisuutta. Katsoin häntä nyt uudelleen, enkä halunnut ilmaista todellisia tunteitani.Päällimmäisenä oli turhautuminen ja syvä pettymys. Tämä ei voi olla totta, tuo vanha nainen ei voi olla Mirja. Mistä hän on nuo arvetkin saanut ranteeseen?
 Mirja asettui istumaan kangassohvaan jonka muistin vielä kaukaa nuoruudesta. Jossakin muutossa se oli vapissut tänne ja tyytynyt uuteen paikkaansa josta ei voi liikkua mihinkään. – Sinä olet vanhentunut, Mirja sanoi väljähtyneesti. – Oli ensin vaikea tuntea kun avasin oven ja näin sinut.
 Hänen kiinteä tuijotuksensa sai minut epävarmaksi, levottomuus hiipi mieleen. Mustat silmät seurasivat minun liikkeitäni ja niihin levisi hitaasti oivalluksen valo.
Kuka sinä olet, hän kysyi. – Oikeastaan minä en tunne sinua. Haluaisitko sinä
lähteä  tanssimaan?  
   Katsoin hänen tarkoituksella esiin työnnettyä jalkaansa ja näin säärissä suonikohjuja. Sukassa oli silmäpako ja kauhukseni huomasin vielä vuosikymmenien takaiset sukkanauhat. Jostakin taka-alalta, käytävän raollaan olevan oven takaa kuului pianon pimputusta. Istuin hänen viereensä sohvalle ja tovin viivyimme siinä hiljaa, ikään kuin aatoksissa. Katkaisin ajatusten nauhan ja hievahdin jalkeijlle.
Kyllä minun on nyt lähdettävä, ei tämä tästä miksikään muutu. Minä olen jo liian
vanha enkä tiedä oletko sinä lopulta edes olemassa.
 Hänkin nousi sohvalta ja astui aivan liki, kiersi kätensä minun harteilleni ja yritti hymyillä iloisesti. Hänen kätensä olivat kevyet kuin ilmavirta ja väsymys valtasi minut. Tuijotin hetken aikaa seinäkellon taulua ja näin kuinka hänen hahmonsa katosi vähitellen numeroiden lomaan. Minuuttiviisari osoitti jo seitsemää, mutta en ymmärtänyt aamuako vai iltaa. Käytävän ovi oli suljettu eikä kukaan soittanut enää pianoa.
    






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti