torstai 27. huhtikuuta 2017

Olin viettänyt vapaapäivää kaupungilla ja istunut baarissa parin tuttavan kanssa. He olivat huolissaan yhteiskuntaa vaivaavista asenteista. Vapaamielisyyden ja anarkian väilinen raja on veteen piirretty viiva, he väittivät. Kaikki puetaan joko mustaan tai valkoiseen pakkopaitaan ja maailma on väritön. Oikeastaan tuo on totta, minä ajattelin vaikka en osallistunut arvosteluun. Mustaa suosivat fasistit, anarkistit ja eksistentialistit. Ja kuka nyt valkoista pantaa käyttäisi muu kuin pappi. Sehän on tekopyhyyden merkki, pään päältä kaulaan valahtanut sädekehä.
Ja muistikuvatkin ovat vain unien rakennuspalikoita, katoavat aamulla.


  
  


OLOHUONE


     Nousuhumalassa olevien tuttavien mielipiteet ja väittely soivat vielä korvissa kun palasin kotiin illansuussa. Kello oli jo puoli kuusi. Heti kun avasin ulko-oven ja astuin ahtaaseen tuulikaappiin, olin haistavinani tupakan savun. Se hämmensi minua kovin, sillä Roosahan oli matkoilla eikä koskaan tupakoinut. Eteisessä  haju tuntui jo selkeämmin ja kuulosti siltä kuin yläkerran olohuoneessa olisi vilkkaasti keskusteltu. Kuului myös musiikin jumputusta. Jotain sietämätöntä, sellaista millä ainakaan minä en korviani halua rasittaa. Tarkempi nuuhkaisu sai minut nyt todella epäluuloiseksi. Onko tuo marihuanaa? Kiipesin portaat tavallista hitaammin yläkertaan ja pysähdyin hämmästyneenä olohuoneen ovelle. Minun paikallani television edessä istua röhötti vastenmielisen näköinen rasvaletti, joka rummutti rokin tahtia tuolin käsinojaan. Makuuhuoneen ovesta näin vilauksen tanssiparista, joka vatkasi siellä käsiään samaisen rokin tahdissa, huitoi ja kiemurteli silmisssä haltioitunut, lasimainen katse.
     Missä minun cd-soittimeni on?
     Siellähän se oli entisellä paikallaan, mutta koko levykokoelma oli paiskottu pitkin lattiaa. Siellä lojuivat Schubertit ja Bachit sikin sokin.
     -Ei sulla jäbä parempaa musaa ole, rasvaletti uteli hävytön virne kasvoillaan.
     Mitä helvettiä tämä nyt on? Minä kiekaisin. – Kenen luvalla te olette tänne tunkeutuneet. Kuka teille on avaimen antanut ja miksi?
     - Rauhoitu hyvä mies, joku sanoi. Heitä oli kertynyt ympärille iso liuta, ties miltä suunnalta. Tabletit niillä oli nenän edessä jotakin peliä hiomassa. – Me ollaan suvakkeja ja parempi olis jos isäntä itekkin olis. Muista sopimus.
     - Mikä ihmeen sopimus, minä ärhentelin. Minä en teidän kanssanne ole sopimuksia tehnyt. Niin että sopii korjata luunne täältä ja vilkkasti tai soitan poliisille.
     He katselivat virnuillen toisiaan.
     Me ollaan tasa-arvosia, ei meitä tarvi teititellä. Ja suullinen sopimus on yhtä pätevä kuin kirjallinen. Ajateltiinkin ehdottaa, että kun meitä on nyt enemmän niin jaetaan tilat niin, että kaikki on tyytyväisiä. Kaavailtiin sulle tuota tilavaa eteistä. Sitä kun kalustaa niin saadaan siitä oiva yhden miehen asunto. Meidän on saatava mahtuman tänne kamariin bändin kamat ja olohuoneessa me voidaan harjotella.
     - Minä teille harjoitukset näytän, sanoin uhkaavasti. Silti huolestuneena pälyilin televisiota, josta näytti tunkevan lisää väkeä nyt jo ahtaaksi käyvään olohuoneeseen. Räikeästi maalattuja naisia vihreine hiustöyhtöineen, jopa gootteja ja irokeeseja joiden hiukset oli muuten leikattu, mutta keskelle päälakea oli jätetty seitsemän sentin pystyharjas. Kaikki he märehtivät purkkaa, tylsän näköisinä ja velttoina. Olohuoneen nurkkaan oli kertynyt ryväs tuota porukkaa, joka näytti valmistautuvan performanssiin ja ekhibitionistiseen esitykseen. Lauluartisti vääntäytyi esiin ja aloitti englanninkielisen ulvonnan josta ei saanut selvää, sillä rumpupatteristo latasi
täysillä kakofoniaa ja minulle tuli voimakas virtsaamisen tarve. Etsin sormilla sepalusta, mutta viime hetkellä joku huomasi aikeeni ja huusi äänekkäästi: ei sinne nurkkaan, kiitos! Vessan ovi on siinä vieressä.
     Avasin oven kiitollisena mutta myös kiukkuisena ja ryhdyin asianmukaisiin toimiin. Kakofonia, jota en musiikiksi haluaisi nimittää, tunki jopa tänne suljettuun tilaan. Harmitti ja raivostutti tämä yksityisyyden loukkaus jota olin nyt kokemassa. Keitä nuo olivat arvostelemaan minun musiikkimakuani ja kodinsisustustaitoja? Mitä Roosakin sanoo kun palaa matkaltaan kotiin?
     Laskin pytyn kannen paikalleen ja istahdin sen päälle. Tuntui vähän epämukavalta, mutta parempi näin kuin väärinpäin. Suljin silmät ja yritin keskittyä muistelemaan nuoruutta. Kyllä jazz oli sentään musiikkia tuohon verrattuna. Eihän tuossa ole edes melodiaa, mollisävellajista puhumatta. Silkkaa raakkumista ja paukutusta tuo on.
     Enkä minä täältä lähde ennen kuin Roosa on palannut kotiin ja ajanut vieraat varsi-
luudalla ulos!








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti