Päivän miete: Heti koulun jälkeen aloin oppia tärkeitä asioita.





Luigi Pirandello valitti, että hän ei tiennyt miten hulluilla voi olla  monimutkainen
ajattelukoneisto joka toimii niin täydellisesti. Ehkä jopa paremmin kuin meidän, eikä se
pysähdy koskaan kuten meidän. Ei edes mahdottomimpienkaan asioiden edessä.

HUONE

Painoin oven kiinni ja jäin miettimään. Outo tunne valtasi mielen, se oli kuin vainoharhainen viesti
jostakin mitä en tunne. Entä jos avaan oven uudelleen, eikä siellä olekaan mitään? Jos kaikki huone-
kalut, kirjoituspöytä mukaan lukien ovat vain lakanneet olemasta. Tai ainakin näkymästä. Avasin siis oven uudelleen ja näin että kaikki on ennallaan. Täsmälleen samassa asennossa mihin olin nähnyt niiden jääneen.
Työhön tarpoessa muistelin ikääntynyttä virkamiestä joka kotiin palattuaan löysi ovensa takaa holtittomasti käyttäytyvän pingispallon. Se pomppi paikasta toiseen ja piti sietämätöntä nakutusta. En
yhtään muista miten äijä pääsi pallosta eroon. Minä olisin pannut sen taskuuni ja vienyt viereisen
kerrostalon rappukäytävään. Varsinkin ikävissä tilanteissa oivallan nopeasti ratkaisut, vaikka jotkut
moittivat minua opportunistiksi. Osaan olla eri mieltä ja silti vaieta visusti siitä miten itse ajattelen ja koen.
Suljettu ovi askarrutti koko päivän ja häiritsi varsinaista syytä siihen miksi olin päättänyt jättää huoneen oman onnensa nojaan. Kun työpäivä vihdoin päättyi, lähdin paluumatkalle kotiin vähän epävarmana ja vastentahtoisesti. Olen lukenut paitsi tyhjän huoneen mahdollisuudesta, myös lentävistä esineistä. Ne eivät välttämättä heti näy, mutta aikaa myöten tulevat röyhkeämmiksi ja risteilevät huoneessa sinne tänne ja seiniin kolahdellen. Kaapin ovet aukeilevat omine aikoineen ja seiniin ilmaantuu lapsekkaita raapustuksia. Sanovat sitä meluhengeksi, mutta kiistävät ajatuksen että se olisi jotenkin ulkopuolinen. Se mekkaloi vain kokijan omassa päässä.
Näinkö on? Ulko-ovella pysähdyin hetkeksi mietiskelemään. Naapuri poltti tupakkaa talon nurkalla
ja heitti minuun epäluuloisen silmäisyn. Astuin rohkeasti sisään ja sitten keittiön kautta työhuoneen
ovelle. Ei kuulunut nakutusta eikä laahaavia ääniä. Avasin oven ja tunsin pettymyksen tunneaallon
lehahtavan vasten kasvoja. Kaikki oli ennallaan ja juuri samoissa paikoissa mihin niiden olin aamulla nähnyt jääneen.