SANATAIDE

Miete:
Kun minä luen kaikki kirjoitukset
tosiasioista, alan epätoivoisesti
 kaivata kadotettua häntääni

Aikoinaan puhuttiin kaunokirjallisuudesta. Kirjastoissakin se erotettiin tiukasti tietopuolisesta. Kaunossa aihepiiri oli vapaa, kukin sai kirjoittaa mitä mielikuvitus salli, eikä kukaan kysynyt onko tuo nyt varmasti totta. Waltari sai kirjoitella vapaasti muistoistaan ja kokemuksistaan muinaisessa Egyptissä eikä kukaan syyttänyt häntä valehtelusta. Kafka kiersi ja kaarsi linnaansa, kirjoitteli siitä yhtä ja toista, mutta eihän siitä lopulta mitään tolkkua saanut. Ei häntä silti hulluksi nimetty, vaikka hän vakavasti seurusteli tutkimuksia tekevän koiran kanssa ja kuunteli apinan selontekoa akatemialle. Bulgakof puolestaan piti silmällä Saatanaa, joka saapui Moskovaan.

Fiktiivisestä kirjallisuudesta voi löytää hämmentävän hyviä havaintoja.Ennen vaaleja on syytä muistaa nämä Gogolin sanat: tietäähän sen jokainen mitä varten virkamies lahjasen ottaa silloin tällöin ja tekee petoksen. Sitä varten että rouvalle saisi saalin tahi kaikenlaisia robroneja, ja
hitto ties mitä ne kaikki ovatkaan nimeltään. (Kuolleet sielut, 1884 suomennos)

Tunnen ihmisiä, jotka yrittävät vielä uskoa siihen, että kirjallisuuden teh tävä ei ole tyydyttää pelkästään ajankulun tarpeita. On myös niitä, jotka ottavat tosissaan väitteen, että kirjailija haluaa kehittää kieltä ja taistella sen rappiota vastaan. Mainoksista ja arvosteluista he etsivät kiinnostavia
kohteita, kirjoja joiden kieli on kerrassaan hyvää ja edistyksellistä. Tarinoita joilla on syvällisempi sisältö kuin ajankulu. Ennen niitä oli tarjolla paljon ja kustantajat ottivat niitä julkaisuohjelmiinsa vaikka tiesivät, että ne tuottivat tappiota. Moni arvostettukin kirjailija olisi jäänyt tuntematto-
maksi, jos nykyinen asenne olisi ollut aina vallalla.

Tapasin taannoin tuttavan, joka luki parhaillaan kovasti mainostettua ja ylistettyä romaania. Hän oli niitä lukijoita, jotka etsivät kirjoista ajanvietettä. Mikähän sen kirjan kielessä oli niin kehittävää, sitä hän pyrki syynäilemään tarkoin. Hänellä oli lehtiö vieressä pöydällä ja sormien välissä utelias kynä. Hän laski eräiden sanojen esiintymistiheyden. Ja löytyihän sieltä arvoituksen avain. Iso joukko ilmeikkäitä, vanhoja murresanoja, jotka kuvasivat ihmisen sukupuolielimiä ja toimintoja. Noiden sanojen varassa on Suomessa syntynyt aikojen saatossa kokonainen kuvataidesuunta, jonka installaatiot löytyvät vessojen seiniltä.

Tuttava oli melkeinpä närkästynyt. Mitä uutta ja erikoista tyyliä tämä nyt on, hän minulta uteli. Minä sanoin, että mitä jos kokeilisit vaihteeksi lu-kea jotain syvällisempää, esimerkiksi kunnan tilinpää-töskertomusta. Siinä nuo rumat sanat on piilotettu rivien väliin, eikä moni juuri siksi tajua
tilanteen vakavuutta.
(2019)