MENNEISYYSDEN MERI


Miete:
Nykyisyys on menneisyyden
        meren pintavaahtoa

Isän työhuone oli äärimmäisen kiinnostava. Siellä oli suuri työpöytä jonka edessä oli vanha puukar-minen ja nahkapehmusteinen tuoli. Nahka oli kiinnitetty tuoliin kuparin värisillä niiteillä. Suuren kirjoituskoneen kyljessä luki teksti Remington. En tiennyt oliko se koneen etu- vaiko sukunimi. Pöydällä sen vieressä oli Akvila-nimisiä muste-pulloja. Outoa, että niilläkin piti olla yhteinen nimi. Oli myös leimasintyynyjä, joiden tumman sinipu-naisella musteella minä sotkin aina sormet ja naamankin.
Kokosin pienistä leimasimen kirjaimista ihas-tuttavan Eiran nimen ja painoin sen isän tärkeiden papereiden puhtaalle takasivulle. Näin nimi läh-
ti esikuntaan, jossa joku eversti luki sen isälle raskauttavaksi virheeksi.
Isää toruttiin suhteestaan Eiraan, vaikka hän ei edes tiennyt kuka se oli. Minä tiesin, ja minun olikin pakko selittää. Eira oli se tyttö, jolle minun piti palauttaa yks kirja. Se oli Jänökuoman kepponen. En minä muuten, mutta kun se oli tuputtanut sitä kirjaa minulle ja olin sen nyt lukenut.

Kirjoitin nimen muistiin, etten unohda keneltä se kirja oli lainattu. Isä kyllä ymmärsi nämä asiat, hän oli itsekin joskus joutunut samaan pinteeseen. Sekin oli kepponen, mutta siinä tapauksessa se Keppo-nen oli jonkun sukunimi.

Korkealla kaapin päällä oli pääkallo, jonka silmät tähyilivät aina minun suuntaani.Vaikka mihin olisin mennyt, aina sen tyhjä katse seurasi minua. Joskus kun se oikein ahdisti, istuin kirjoituspöydän alla ja piirtelin paperille lentokoneita. Kuulin kuinka puhelin soi ja havahduin virkeyteen. Näin että isä oli hakenut pistoolinsa vyökotelosta ja pannut sen pöydälle eteensä. Isä kuunteli radiosta uutisia, joista minä en ymmärtänyt mitään. Paitsi sen, että jossakin oli tapeltu ja heiluteltu jotain lippuja.   

Iltapäivällä isä sanoi että minun on nyt aika lähteä kotiin. Hän itse jäi vielä toimittamaan jotain tärkeitä asioita. Kotimatkan varrella oli se talotaajama jossa Eirakin asui. Siellä oli korttelin sisällä laaja piha, jossa kas-voi pensaita ja jokunen kukkapenkki. Nyt pihan keskellä oli suuri pata, jo-
ta ympäröi joukko vanhoja naisia. Yhdellä oli kauha kourassa ja sillä hän nosti padasta hernekeittoa miehille jotka odottivat jonossa vuoroaan. Tai en minä tiedä mitä keittoa se oli, mutta joku pojista niin arveli että herne. Äiti sanoi niitä punikeiksi. Hän oli yhtenä päivänä kaivanut kaapeista meiltä ylijäämävaatteita ja antanut minun viedä ne paketissa pojalle, jolla oli yksi ainoa reikäinen vanha villapaita. Sen pojan kanssa meistä tuli kaverit.

Eiraa minä en nyt nähnyt, ja ajattelinkin jatkaa taas matkaa kotiin. Ennen lähtöä näin, että pihalle kertynyt väki alkoi muodostaa jonoa ja valmistautui lähtemään marssille täältä satamasta kohti kaupunkia. Reijo, se kaveri tuli minun mukaani kotimatkelle oikotietä matsäpolkuja pitkin.
Perille päästyä hän jäi kasarmin portin ulkopuolelle odottamaan ja ihmettelemään vartiomiehiä joilla oli konepistoolit olalta toikkumassa. Näin hänet seisomassa piikkilanka-aidan takana ja huomasin, että hänen kasvoillaan viipyi ihmettelevä ilme. Jos hänet olisi laskettu portin läpi, olisi äiti käskenyt hänet syömään minun kanssani. Meillä oli sinä päivänä rössypottuja ja lettuja.
2019