HEVONKUUSESSA

                                           Kuva:  Illan lehmus (akvarelli T.Y-R 1999)

Päivän miete: 

Anna toiselle se, mitä itse et halua

Vanhuus ja viisaus eivät aina pelasta vakavilta väärinkäsityksiltä ja ongelmilta. Osallistuin taannoin kiinnostavaan yhteiskunnalliseen keskusteluun, mutta epäonnistuin vakuuttamaan muut osallistujat siitä, että olen oikeassa. Yksimielisesti he kehoittivat minua häipy-mään hevonkuuseen. Minulle paikka oli tuntematon, oli pakko vain räpytellä hämmästyneesti silmiä ja poistua kokouksesta. En halua ärsyttää ketään, ellei minun seurani kelpaa.

Olin edelleen vähän hämmentynyt kun lähdin etsimään tuttua reittiä täältä takaisin. Hyräilin kyllä mielessäni vanhaa rivoa kuplettia, jonka olin kuullut nuoruudessa työnjohtajalta. Hän oli taistolainen kommunisti, jonka kanssa tulin hyvin toimeen, koska minä puolestani olin jo silloin opportunisti. Kaiken lisäksi hän oli vielä sukulainen. Mummuni veisasi virsiä ja paheksui. Epäluuloinen minäkin olin, koska kotikasvatukseni ei hyväksynyt kiroilua.

Kotimatka…Silläkö minä nyt olin? Yksityiskohtia en enää muista-nut, mutta kadun pää näytti tutulta. Mietin niitä Karamazovin veljeksiä, sitä miten sama perimä voi johtaa niin erilaiseen tulokseen. Dostojevskillä olikin kova työ pitää aiheen langat käsissä, ja siitähän se tarinan monipolvisuus johtuikin. Hän hyppi kesken pitkää tarinaa lyhyempiin sivuhaarakkeisiin, jotka sellaisinaan olisivat olleet jo itsenäisiä. Ja Gogolhan oli ukrainalainen, vaikka luuli olevansa venäläinen. Tietäähän sen jokainen, mitä varten virkamies lahjasen ottaa. Sitä varten, että rouvalle saisi kaikenlaisia robroneita ja hittoties mitä ne kaikki ovatkaan, venäläinen Gogol  aprikoi.

Gogolin virkamies sai minut hätkähtämään. Missä hitossa minä oikein olen? Rakennukset olivat kuin väärinpäin ja kadut tähtäsivät vääriin suuntiin. En minä tuolta ole tullut, mutta miten olisi tuo tien pätkä. Sehän johtaa pihaan jossa louskuttaa äkäinen koira. Kävel-tiinkö me täällä joskus syksyllä? Oli se Bulgakovkin aika hyväkäs, kun veti itse Belsebuubin romaaninsa, etten sanoisi suorastaan päähenkilöksi. Mestari ja Margarita. Tuo nainen herätti minussa syvää myötätuntoa. Mutta edelleen vaivasi kysymys siitä, olenko minä eksynyt. 

Juolahti siis mieleen kaivaa esiin matkapuhelin, jota en suostu nimittämään kännykäksi. Se on räävittömän ruma uudissana suo-menkieleen, jota mummoni aina kehuu niin kauniiksi. Arvelen, että kielitoimisto suosittelisi sen tilalle ”langaton mobiililaite jota voi pitää salaa takataskussa”. Kaivoin siis kyseisen mobiililaitteen takataskusta ja havaitsin, että sen sijasta olin aamusella ottanut mukaani sähköhammasharjan. Nostin sitä juuri korvalle kun näin tutut kasvot erään oudon talon ikkunassa. Havahduin hetkeen ja lausuin sen vielä latinaksikin: carpe diem. Jätin Karamazovin veljeksei postilaatikon kupeelle ja nousin portaat kohti kotiovea. Sitten minä päätin soittaa jopa ovikelloa, koska en ollut aivan varma kuka minua koti-ikkunasta oli tähyillyt. Ehkäpä se olikin itse Sharikov?

Viittauksia teoksista

Gogol, Kuolleet sielut (1884 p.) ja Bulgakov, Saatana saapuu Moskovaan, sekä novelli Koiransydän.