ILTA OLI LÄMMIN

Aika pysyy paikallaan. Me liikumme väärään suuntaan. (Stanislaw Jerzy Lec) 

    Taulu: Älä väistä valoa, oma varjosi on taakka lumelle

    Pimeyden ydin, silmuihin käpertynyt, pelkää kevättä   (T.Y-R)

Syysaurinko kieppui hailuna metsänrajan yläpuolella, valmiina pu-dottautumaan sen syliin. Kävelin kylätietä pitkin, ohi kellosepän ja vanhan asemarakennuksen. Päätin oikaista ratapihan kautta suo-raan tutulle tielle ja säästää kymmenen minuuttia .Vierailu soitto-kunnassa masensi ja kalvoi mieltä. Olin mennyt sinne kevein tun-noin ja pitänyt selvänä, että porukka ottaisi vastaan aplodein ja iloi-sin tervetulotoivotuksin. Minut, vanhan miehen jolla oli vielä ytyä yrittää jotakin. Vaan suhtautuminen oli ollut ylimielistä ja vähättelevää, selän takana naureskelua. Ei niitä soittotaito tai hieno sakso-foni kiinnostanut, vaan ikä. Liian vanha soittamaan, laulamaan ja kippaamaan kaljat muiden mukana. Ei minusta ollut enää seuruste-lemaan muiden kanssa, koska kaikki ystävät olivat kuolleet.  Piti ymmärtää oma tila ja jättäytyä syrjään odottamaan kuolemaa. 

      Tien pyörtänöllä rehottivat vielä keltaiset syysmaitikat ja vii-meisten horsmien vaaleanpunaiset kukinnot. Niiden alakuloisissa ilmeisssä oli silti jotain, mikä muistutti keväästä:

Oi taivas kuinka tässä

        on lehvin viita vihreässä

levossa leppeässä

suloinen vilve virpien

      Muistelin Bellmannia, joka haikaili kevättä yli kaksi vuosisataa sitten ja pysähdyin katselemaan horsmia. Niiden puna oli hailakka ja niiden kukinnoissa keveitä valkoisia hahtuvia. Siis syksyn loppua elettiin? Jatkoin matkaa ja ehdin jo kotipihaan asti, kun kuulin puhelimen pirinän. Etsin avainta ulkorakennuksen oven takaa, missä se roikkui salaisessa kätkössään. Vaan ruosteinen naula olikin nyt tyhjä. Talon ikkunat näyttivät vihamielisiltä  ja kuulin kuinka puhelin heläytteli soittoääntään yhä uudelleen. Roosakin kuului tulevan paikalle. – Mitä sinä täällä odotat? Mikset tule jo sisään? Hän näytti ärtyneeltä. – Soittivat soittokunnasta ja kysyivät voisitko tulla heidän vuosijuhlaansa. Muistelemaan kuulemma menneitä. -  En oikein tiedä kaipaavatko he minua, sanoin ja lähdin astelemaan Roosan perässä kohti kotiovea. 

 - No, he ainakin soittivat ja kysyivät, Roosa tivasi.- Eikö se sano sinulle mitään? 

- Hyvä on. Ehkä voin mennäkin kunhan ensin vähän lepäilen, vastasin Roosalle joka katosi keittiön suuntaan. Sieltä alkoi kuulua astioiden kalinaa. Istahdin sohvatuolille kuuntelemaan Schubertin neljättä sinfoniaa, joka parhaiten sopi syksyyn. Muistin viimeöisen unen. Puhelin pirahti soimaan ja sieltä kuului vaimeaa musiikkia ja ääni. Arvaa kuka soittaa? Se oli ikääntyneen naisen ryppyinen ääni, mutta silti tuttu. Olin nähnyt Evan neljä vuosikymmentä sitten, silti tunsin äänen heti. Hän oli yllättäen ilmestynyt syntymäpäiville  ja aiheuttanut hämminkiä estottomalla olemuksellaan. Roosalle sain selitellä toisenkin kerran kuka tuo nuori nainen oli. Naturligtvis på svenska.

      Mutta kuka sanoi minulle taannoin, aivan ohimenevästi että Evakin on sitten kuollut. Pitkään ja ankaraan tautiin Pedersöressä.

- Kyllä minä muistan, sanoin puhelimeen vähän töksähtävästi. 

      - Ollaan täällä kaupungissa pari päivää ja ajattelin, että voitaisiin nähdä pitkästä aikaa, ryppyinen ääni sanoi. 

        Ketkä me? Minut valtasi nyt outo tunne ajan pysähtymisestä. Se kelautui mielessä taaksepäin videokuvana, tapahtumat pyörivät kuin tivolissa. Olinko minä joku klovni? Miten minä tämän Roosal-le selitän? 

      -Mennään soittokunnan vuosijuhlaan, ovat sinne kutsuneet. Ei sitten Roosakaan saa tietää, sanoin äänelle.

      Hetki hiljaisuutta. – No, mikä ettei. Siellähän sinä ravasit jo nuorena. Oletko jatkanut soittoharrastusta? 

- Enpä tiedä, vastasin hänelle. Kevät tekee minut levottomaksi ja silti minusta tuntuu että on vielä syksy.  

- Miten Roosa jaksaa? Vieläkö te olette yhdessä?

       Kysymys ärsytti minua. Eivät ihmissuhteet ole vaihtotavaraa. Mihin Roosa olisi joutunut. Tai lähtenyt, niin kuin Eva ehkä toivoi. Näin kuinka ilta-aurinko punasi halkopinon kyljen ja tunsin oloni hämmentyneeksi. 

Väristen joka puulla lepattaa valo varjon suulla 

Vois miltei kohun kuulla kun kiitää kulku pilvien.

       Näin me jatkoimme kevyesti, mitään ajattelematta. Sovimme tapaamisesta tutussa paikassa, ja minä tein kotiin palattua Roosalle lähtöselvityksen. – Noissako vetimissä sinä aiot mennä pilaamaan toisten juhlat, Roosa tivasi kiukkuisesti.  Oli pakko noutaa pikku-takki ja solmio. Ulkona lehahti vastaan iltaisen heinäkuinen kukkaistuoksu ja mieli keveni hilkun verran. Että tässä taas saan seurustella  hetken Evan kanssa, viime kerrasta on jo aikaa. Silloin Roosa sai minut kiinni paidan kauluksen tahrasta. 

Kävelin tuttua tapaamispaikkaa kohti ja näin taas etäältä halkopi-non jonka taakse Eva oli piiloutunut. Hän poltti siellä savuketta ja puhalteli savukiehkuroita ilmaan. Hänen äänensä ei enää ollutkaan ryppyinen ja vanha, siinä oli nyt jotain sellaista mikä sopi hyvin tähän keväiseen säähän. Evalla oli päällään se entinen minihame, punainen väriltään ja hänen korvissaan keikkuivat tutut suuret renkaat. Missä sinä olet viivytellyt, hän kysäisi ensi töikseen ja riensi halaamaan. 

Enkä minä muistanut. Kun häntä nyt katselin, päätin jättää väliin soittokunnan juhlat ja jatkaa matkaa hänen kanssaan tuttua kärritietä pitkin kohti etäämpänä siintävää metsänrajaa. Meillä oli niin paljon puhuttavaa, ilta-aurinko loisti pilvettömältä taivaalta ja mieli oli täynnä kevättä.  (2021)

Runo: Bellmannin epistolat, 1990 Karisto, Unto Kupiainen