HEINÄKUORMA

Talo. Sekaväri 1998 T.Y-R

Vanha maailma on katoamassa. Viimeiset muistot häipyvät, niin kuin katoavat ihmisetkin. Vain hämäriä elämän riekaleita jää enää lepattamaan tuulessa, jonka nimi on aika. Minun aikani kieppuu kohti loppua niin kuin kieppuu syyslehti puusta. Muistan päivän, jolloin pyörimme serkun kanssa heinäpellolla viisi vuotiaina. Viikatteet suihkivat viljaa kumoon, salakavalia teriä piti varoa ja kiertää viikatemies kaukaa. Siihen sisältyy symboliikkaa, joka tänään ihmetyttää. Me serkun kanssa kinusimme heinäkuorman päälle, kun hevonen lähti sitä kiskomaan mukulakivistä soratietä pitkin ahdetta ylös, kohti talon kartanoa. Niin siinä heilutti ja vatkasi kyyti, että vierähdin kuorman päältä kärrin pyörien viereen. Taju oli kankaalla niin kauan, että heräsin vasta talossa, jossa kuunneltiin apinain Tarzanin seikkailuja radiosta. Serkkutyttö ei ollut moksiskaan, hän lauloi sitä iskelmää Kun ilta tummentuu ja syttyy tähdet taivaan,. Minua vähän kiukutti, päätä särki ja otsassa oli iso kuhmu.

Tarzan jäi viidakkoon koko viikoksi, joten aikaa oli nyt muuhunkin kuin hänen edes-ottamustensa seurailuun. Talossa oli orisvarsa, jota piti vähän pelätä. Se juoksenteli pihalla iloisesti ja saattoi kopistella jopa tupaan, jos ovet olivat jäneet auki. Molemmat isoisäni, toinen ukki ja toinen paappa. Olivat intomielisiä hevosmiehiä. He kuulemma rakastivat hevosia. Ukki hoiti niitä Juustilan hovin talleilla ja hätisteli siellä öisin kummituksia. Paappa taputteli hevosia ja syötti porkkanoita, toimitti niille asioita. Mutta varsalle oli nyt suunni-teltu katkera kohtalon päivä. Porukka äijiä kertyi kartanolle ja varsa pakotettiin makaamaan avuttomaan asentoon. Kiersivät siltä pallit, niin minä kuulin ja ihmettelin. Tunsin empatiaa varsaparkaa kohtaan, joka kiljui tuskissaan. Eikä myötätunto jäänyt tähän tapaukseen, muistan pässin jota pihalla lyötiin vasaralla päähän ja sitten suolistettiin. Sellaisia lapsuuden muistoja ei hevin unohda, ne ovat muhineet mielen pohjalla vanhuuteen asti. Ei pitäisi olla näin tunteellinen, sillä eihän eläimillä ole sielua. Niin vakuutti pappi, ja hän jos kuka tiesi nämä asiat. Liperit väpättivät vakuuttavasti hänen leukansa alla. 

Oli yleisesti tiedossa, että talossa kummitteli. Haamuja nähtiin ja kuultiin siellä täällä. Etenkin niitä nähtiin kokilla ja vaunuvajassa, jossa vainajia säilytettiin ensimmäisinä päivi-nä. Tai ainakin päivänä, en oikein muista. Parhaiten asioista selvillä olivat isommat pojat, serkut ja krannin klopit. Siihen aikaan ei ollut sisävessoja. Asalla käytiin puuseessä, joka oli jossakin ulkorakennusten takana. Matkan varrelle jäi tuo edellä jo mainittu vaunuvaja, jonka ohittaminen yksin syyspimeässä otti koville. Näin siellä minäkin joskus hämäriä hahmoja, mutta niillä oli serkkupojan tai minun veljeni ääni, mikä oli epäilyttävää. Kokilla oli nähty verkatakkiin puettu mies, joka käveli siellä edestakaisin ja puhui itsekseen. Mummu kertoi, että se oli edesmennyt setävainaa, joka kuoli lavantautiin sata vuotta sitten. Ei ollut känny-köitä eikä läppäreitä. Taulutelevisio seinällä oli tulevaisuuden utopiaa, jollaista kukaan täysjärkinen ei suostunut edes ajattelemaan. Saati että olisi sellaisista puhunut. Ne olivat sielunvihollisen harhoja, joista puhuminen saattoi johtaa erimielisyyksiin mummon kanssa. Sillä oli ryhmysauva jolla se tomautti persuksille. Synnit karisivat lattialle. Meillä mukuloilla aika kului iltaisin, kun leikittiin piilosilla. Joku piilotti jotain jonnekin ja muut hajautuivat sitä kätköä etsimään. Kun laskettiin osallistujille vuoroja, luettiin että enten tenten teelika menten, viisaat sukset lammet loo. Akka putos avantoon eikä päässyt pois.

Minussa kaksijakoisuus on säilynyt lähes huomaamatta. On vaikea erottaa mikä on vasta ja mikä on vihta. Idässä serkkujen leikit olivat samat kuin lännessä, mutta kieli aiheutti joskus ongelmia. En tiennyt kumpi on oikein, teelika menten vai teelikka mentten. Opettaja sanoi, että kyllä minä tiedän, että teillä itäsuomalaisialla on tapana jättää aspiraatio pois. Ja minä ihmettelin, että mikä hemmetin aspiraatio? Minä olin käynyt syntymässä Laatokan-meren rannalla, mutta isän sukujuuret olivat 1500- luvulta lähtien Ilmajoella. Aspiraatioita en ole nähnyt, ja ihan saman tekevää on missä ne pyörivät tai onko niitä edes olemassa. Teelika vai teelikka, kysymys on heikosti äännetystä suomenkielen kerakkeesta tai vahvasta konsonantista jolla on indoeurooppalainen naamataulu. Se on nykypäivien kummitus.

Toimittaa= jutella, puhua. Kokki= ullakko. Kloppi: poijan nulkki. Kranni= naapuri. kartano= piha

Mietteitä:

Vain perusteellisesti arvioidulla kirjalla on selkeä loppu. 

Inkvisiittorin pojasta voi hyvinkin tulla vielä paavi.

Introvertti ihminen on mieluummin hiljaa kuin aina samaa mieltä

Isänmaan vaatimukset kohdistuvat äitiensä poikiin

Jos intuitio eksyy syyn ja seurauksen ketjusta, se voi johtaa meidät odotettuun lopputulokseen