Puhelin soi. Oletko se sinä, ääni kysyi. Jäin hetkeksi miettimään. En ole varma, sanoin äänelle. Ehkä minä olen unta jota joku näkee. Kun puhelin alkoi soida, ajattelin, että se on nyt hän. Sama aikuiseksi kasvanut, joka murrosiässä, kolmetoista vuotiaana merkitsi minun nimikirjaimieni perään = 0. On yhtä kuin nolla. Nyt minä haluaisin kysyä miksi niin teit, mutta tänä aamuna näin lehden kuolinilmoituksista, että sinä olet vainaja. Olemme tässä elämässä päässeet melkein yhtä pitkälle. Sinä sinne, minä tänne.
- Sinä olet väärässä, ääni sanoi. Etkö muista? Minä olen se, jonka kanssa juteltiin siitä mitä meistä joskus tulee sitten aikuisina. Sinä sanoit, että minusta tulee joku kauppias tai sellaista, ja minä sanoin, että sinusta tulee varmaan munkki. Koska olit niin hiljainen ja vauhko. Puheltiin näin, vaikka oltiin ystäviä.
- Mutta ikääntyessä ystävät katoavat ja niiden tilalle tulee vain tuttavia, minä sanoin. Ystävyys lehahtaa lentoon kuin pakeneva lintu, jonka iloinen laulu katoaa arjen yöhön. Jäljelle jää vain kaksi yksinäistä ihmistä, jotka etsivät jotain tietämättä mitä haluavat. Eivätkä löydä mitään.
Pidettiin pientä taukoa. Muistin miten hän mietti pää vähän kekallaan ennen kuin sanoi jotain. Hän luki myöhemmin matematiikkaa, koska luuli että sillä voi ratkaista kaikki arvoitukset. Rakkaus, hän puhahti halveksivasti. Se on kemiaa ja molekyylejä. Tyhjiä sanoja, small talkia.
Hän oli saanut pakit nuoruuden ihastukseltaan, joka meni naimisiin pummin kanssa. Ystäviltä ei löytynyt myötätuntoa eikä empatiaa, luulen että hän salaa nautti tilanteesta. Minä en hänelle mitään sanonut asiasta, mutta hän kyllä tiesi etten halunnut tuomita kumpaakaan, en ihastusta enkä sitä onnetonta pummia. Auta häntä ja yritä lohduttaa, minä häntä neuvoin.
- Vai että lohduttaa, hän sanoi ilkeästi. Minä hänelle myötätunnot näytän, olisi kuunnellut minua silloin kun meni sen pummin kanssa avioon. Ja ajatustauon jälkeen hän jatkoi melkein äänettömästi.
- Sinä hiot nyt vielä aikuisenakin niitä vuorisaarnan opeja. Oletko koskaan ajatellut miten typerää on elää jonkun 2000 vuotta sitten eläneen puusepän neuvojen mukaan.
Minä kuuntelin ja mieleen palautui katkera muisto siitä, miten hän katosi minun elämästäni ja pakeni omille teilleen. Murrosiän ystävyys on todellista, sitä seuraa vain pettymyksiä. Kuuntelen mieluummin puuseppää kuin puhelimen ääntä, joka nollasi minut yli seitsemän vuosikymmentä sitten.
- Miksi sinä sen nollan piirsit minun yhtälööni, kysyin häneltä nyt, kun aika oli paennut ja hän, niinkuin Nietschekin, ihmetteli jossakin toisessa ulottuvuudessa, että mihin. Mihin aika on paennut? Puhelimesta kuului enää rapinaa, hän pani sen syrjään eikä halunnut enää muistella. Turhaa se onkin, ajattelin. Tiesin kokemuksesta, että jokainen menneisyydestä löytynyt ystävä on enää vain tuttu, eikä meillä ole mitään yhteistä.
Mietteitä
Ei pyristely auta. Sinut puetaan mielipiteiden ja ennakkoluulojen pakkopaitaan
Elän täällä tyhjässä huoneessa ja muistelen tulevaisuutta
Historia on liturgia. Papista riippuu millä nuotilla sitä lauletaan
Fiktio syntyy arjen sirpaleista
Jos katsot nyt taaksepäin, näet ystävän
Erinomainen blogi jälleen. Ajattelemisen aihetta itse kullekin
VastaaPoista